Kun äidiltä kärähtää hermo...sisältää tilitystä pitkän kaavan mukaan.

Tosin meillä on vain yksi lapsi (toinen vasta masussa). Ei mulla ole mitään poppakonstia millä hillitä itseään, itsekin olen todella temperamenttinen ja ihana lukea että muillakin menee joskus hermot :) Nykyään yritän lähteä itse hetkeksi toiseen huoneeseen jäähylle, JOS huomaan että kohta räjähdän. Välillä tulee silti karjuttua :( Olen huomannut, että joskus pahimman känkkäränkän saa taltutettua sillä, että kun taapero oikein kiukuttelee, ottaa hänet syliin vaikka tämä kuinka rimpuilisi. Aikansa mesottuaan hän rauhoittuu ja on liikuttavan tyytyväinen. Varsinkin päiväkotipäivien jälkeen illalla näiden kohtausten jälkeen poika on usein todennut " äiti mulla oli ikävä sua" . Nyyh... Silloin kyllä omatunto suorastaan huutaa, jos on sortunut tiuskimaan lapselle. Mutta tsemppiä sulle, et tosiaan ole yksin :)

" Tämmöisten kohtausten jälkeen tuntuu, että olen ihan täysin epäkelpo äiti, ihan keskeneräinen. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään koko maailmassa ja ihan viimeiseksi haluan heille mitään pahaa tai vahingoittaa heidän perusturvallisuuttaan ja itsetuntoaan. Haluaisin niin olla parempi..."



Sitähän se on, en olisi itse saanut kuvailtua osuvammin. Nimenomaan keskeneräinen! Minä olen ottanut elämänpituiseksi projektiksi kehittyä ja tulla paremmaksi, niin äitinä kuin ihmisenä. Paljon olen jo oppinut mutta voi voi, niin paljon on jäljellä. Musta on hienoa että ajattelet noin. Vaikka äidin raivoamiset ovatkin kamalaa katseltavaa (tiedän) niin niistä oppii itsestään jotakin ja saa harjotella sitä paremmaksi tulemista.



Meillä on nyt perheessä aika seesteinen kausi menossa ja nautin siitä. Sinulle voimia uhmaajan kanssa!



Kent ja pienet

Olen itsekin kamppaillut samojen asioiden kanssa. Kun tilanteet lasten kanssa ei TODELLAKAAN mene jonkun oppikirjan mukaan ja sitä itsekin käyttäytyy aivan uhmaikäisen lailla.

Mäkin saatan räjähtää hetkessä ja välillä tulee myös sanottua jotain tosi tyhmää mikä jälkeenpäin kaduttaa. Ja usein mietin, et saako noi lapset jotain traumoja siitä mitä äiti on sanonut.

Pojat ovat nyt 1v9kk ja 6kk. Isommalla on ihan mieletön äiti-kausi ja alkava uhma... Pienempi nyt on onneksi helppo, mutta vaatii kuitenkin osansa. Mulla kärähtää nykyään pinna vähän liiankin helposti. Tuntuu etten voi revetä joka paikkaan yhtä aikaa kun molemmat huutaa ja isompi useimmiten ilman järkevää syytä... (tiski-ja pyykkivuoret lisäävät kaaosmaisuutta pelkällä olemassa olollaan) Niin ja molempien huutaessa toinen ei hiljene jos toinen huutaa ja päinvastoin. Näissä tilanteissa usein tulee huudettua isommalle että lopeta. Tämä ei tietenkään auta vaan pahentaa tilannetta. Poika ikäänkuin riisuu minut aseista kun olen alkanut huutaa, peli on minun osaltani menetetty ja kun sen huomaan tuntuu että kaikki kaatuu päälle ja huudan ehkä vähän lisää... Tilanne laukeaa usein sillä että soitan miehelle töihin ja tilitän puoliksi itkien ja huutaen miten kaikki tuntuu yhdeltä Hel...ltä. isompi keskittyy kuuntelemaan äidin itkua ja lopettaa omansa ja samalla lopettaa vauvakin itkun kun isoveli ei huuda... Tähän on menty meillä vaikka lähes vannoin etten ikinä huuda lapsilleni. Tahtoisin niin olla se tyyni ja turvallinen (en toki nytkään satuta lapsia fyysisesti, henkisellä tasolla en tiedä) äiti. Toki välillä pystyn hillitsemään itseni ja vien voiton taisteluissa tuosta vaan. Aina vaan ei jaksa olla vahva.

Minulla on tosin vain yksi lapsi, tyttö 2-v. Uhmaa on välillä ja useimmiten minä hoidan tilanteet ihan mallikkaasti, mutta välillä kun olen väsynyt ja pinna on jo valmiiksi kireä, niin en yhtään kestä kiukuttelua. Ýleensä tilanteet menee niin, että olen pitkään jaksanut olla kärsivällinen ja niellä omaa kiukkuani, mutta sitten voi olla että jokin melko pienikin tytön poikkiteloin asettumine saa pinnani räjähtämään. Saatan huuta ja sitten myös tuo pelottavalta näyttäminen kuullostaa tutulta, eli vaikkaen varsinaisesti huuda, niin rähjään " kiristettyjen hampaiden välistä" ja luulen, että ilmeeni on pelottava, sillä minusta tuntuu että silloin tyttö pysähtyy katsomaan minua pelästyneen ja vähän pelokkaan näköisenä. Oma tunteeni noissa tiloissa on silloin, että käyn juuri tyttöön käsiksi, oma olo on jotenkin niin sietämätön. En tietysti ole tyttöön käsiksi käynnyt, paitsi ottanut vähän turhan rivakoilla otteilla kiinni ja esim pukenut väkisin vaatteet päälle (jos kysymys on kiukuttelusta vaatteiden pukemisen kanssa, niinkuin usein tuntuu olevan ;) ).



Omat fiilikset noiden kohtausten jälkeen on todella paskamaiset ja aina kovasti tytöltä anteeksi pyydän reaktioitani ja selitän, että äiti on vain väsynyt ja hermostui. Tätä omaa kamaalaa syyllisyyttä, itse inhoa ja häpeää ja sen miettimistä, että minkäköhänlaiset traumat tyttö sai kestää yleensä sitten koko päivän (en muuten ole kamalimpia syyllisyyden ja itseinhon tunteita kokenut ennen äitiyttä). Sitä haluaisi olla niin hyvä ja kärsivällinen äiti ja sitä rakastaa omaa lastaan yli kaiken, mutta välillä vaan pinna menee. Olen ajatellut, että näissä tilanteissa sitä vaan puskee esiin niitä omia pikkulapsen tunteita ja turhaumia ja sillonhn sitä ei oikein pysty olemaan aikuinen (olen jopa ajatellut mennä terapiaan, missä voisin käsitellä omia agressiivisia puoliani). Onneksi näitä totaalisia pinnankatkeamisia ei tapahdu kovin usein.



En siis mitään ohjeita pahemmin osaa antaa, mutta ehkä kun sitä itse tiedostaa näitä tilanteita ja omia reaktioita ja tunteita niissä, niin pikkuhiljaa oppii venyttämään omaa pinnaa tai ainakin reagoimaan hieman hillitymmin (tai sitten ei ;) ). Toisaalta lapset on aika kestäviä ja kun ilmapiiri yleensä ottaen on turvallinen ja lasta kannustava, niin ei kai satunnaiset ylilyönnit traumatisoivia ole.



Toivotaan itsellemme pidempää pinnaa ja kun niitä ylilyöntejä tulee yrittäkäämme olla itsellemme äiteinä armollisempia ja anteeksiantavaisempia.



Kaikille aurinkoista kevättä ja jaksamisia ah, niin antoisaan ja välillä ottavaankin äidinrooliin.

ja illalla ei saa unta kun miettii että lapsella on varmaan muutaman vuoden päästä olematon itsetunto ja maailma jyrää sen päältä niinkuin äitikin.Että inhoaakohan se mua vai pelkääkö enemmän.Se on niin hirveetä.Kiva taas todeta etten ole ainoa,vaikkakaan en toivois sitä oloa kenellekään.

Aivan kuin katinka68 olisit kirjoittanut minusta! Tuttua oli teidän muidenkin kertomukset. Olen 2,5-vuotiaan pojan äiti ja kovasti haaveilen perheenlisäyksestä, vaikka rankkaa tämä yhdenkin kasvattaminen välillä on.



Minäkin luulin aiemmin, ettei mulla ole mitään ongelmaa kasvattaa näin pientä, koska eiväthän lapset tahallaan ole ilkeitä. Niin, eivät olekaan, vaan kipuilevat omaa kasvamistaan, itsenäisyyttään ja toisaalta läheisyyden tarvetta, ikävää hoitopäivän jälkeen tai huomionkipeyttään ja rankkaa tämä on lapsille, mutta en kyllä olisi ikinä arvannut, että kaikki nuo ilmenevät yleensä vastaanpanemisena tai kuinka rankkaa on myös äidille! Vaikka tiedän, että tämä kuuluu kuvioon, niin hermot ei kestä siltikään.



Mulle käy myös niin, että sinnittelen ja hoen hiljaa mielessäni, että " rauhassa, älä suutu, älä suutu" , mutta kun änkyröinti jatkuu, niin jossain välissä pinna katkeaa. Tyhmää on se, että se viimeinen niitti saattaa olla ihan joku pieni juttu, joka yksittäisenä ei hetkauttaisi minua mihinkään, mutta kun se tulee hankalan syömisen ja pukemistappelun jälkeen, niin avot. Minäkin karjun, mutta useimmiten sihisen hampaitteni välistä ja jätän lapsen kommentit huomiotta ja vain hoidan sen tilanteen, esim. pukemisen, loppuun. Myös minun ilmeeni tms. on lapsesta pelottava, koska usein lapsikin hiljenee ja sanoo kysyen, anellen: " Ei äiti oo enää vihainen." Ikävää on, että kun suutun, niin en ihan hetkessä lepy, vaikka haluaisinkin. Joskus sitten jatkan tilannetta toteamalla viileästi, että äiti on kyllä edelleen vihainen, koska sinä potkit ja läpsit ja riehuit äsken. Ja lapsiparka on ihmeissään, koska hänhän on jo aivan eri tilanteessa. Kovasti kuitenkin opettelen itseni hallitsemista, että voisin ihan oikeasti leppyä nopeammin. Voihan toki sanoa, että juu, ei äiti enää ole vihainen, mutta jos oikeasti suututtaa edelleen, niin lapsi kyllä aistii sen muusta, äänensävystä tms.



Ratkaisuiksi näen sen, että yritän olla provosoitumatta ja säilyttää aikuisuuteni (joo, helpommin sanottu kuin tehty...). Monesti tilanne katkeaa, jos jaksan vaikka laulaa tai jutella lapsen kanssa tai kääntää lapsen mielenkiinnon pois siitä kiukuttelusta. Aina ei vaan äitikään jaksa olla viihdyttäjän roolissa. Meilläkin yleensä asioiden rauhallinen puhuminen ja sylissäolo auttaa, näin tehdään viimeistään siinä vaiheessa, kun selvitellään tilannetta.



Hyvä puoli tässä on se, että tiedostamme omat heikot kohtamme ja siksi pystymme niille jotain tekemäänkin. Tuskin kukaan ihminen tulee koskaan täysin valmiiksi, mutta kovasti tässä äitinä ainakin jalostuu :-)



Voimia kaikkien uhmisten vanhemmille! Muistakaamme olla armollisia myös itsellemme: on inhimillistä, että äitikin suuttuu joskus. Ja eikös niitä hyviä hetkiä päivässä tai ainakin viikossa kuitenkin ole enemmän kuin huonoja? Muistellaan niitä, kun lapsi on seuraavan kerran känkkäränkkä tai itsellä on paha mieli omasta kypsymättömästä toiminnasta.



- Reeta