mita oikeesti jotkut luulevat etta elama vauvan kanssa on, siis ennen kun hankkivat vauvaa? (kun nykyaan niin moni sit masentuu ja valittaa

Suurin osa naisista joutui itsekin hoitamaan lapsia, jollei sitten ollut itse kuopus.



Itsestäni sanoisin sen verran, että vaikka minä " tiesin" minkälaista vauva-aika tulee olemaan, en YMMÄRTÄNYT kuinka paljon se voi RASITTAA. On ihan eri asia lukea jostain väsymyksestä kuin itse oikeasti kokea se. En myöskään ymmärtänyt kuinka paljon yli kolmekymppistä rasittaa oman ajan menetys. Tiesin, että oma aika menee, mutta en tiennyt kuinka siihen itse reagoin.



Mutta toisaalta, so what! Antaa ihmisten valittaa. Kyllä se aika tosiaan ohi menee ja helpottaa kun saa puhua.

mieti sitä!

kuvittelin tän akiken olevan aivan erinlaista..tää on suoraan sanottuna aika helvetin raskasta..

olin kuvitellut että päiuvät teen kaikkea kotihommia..tiskaan siivoon pesenpyykkiä..mutta ehei..enpäs teekkään..ai mitä mä teen..no kävelen ympäri kämppää ja treenaan käsilihaksia ja kuuntelen huutoa ja kun ajattelen että treeni on nyt ohi ja lasken vauvelin alas sylistä niin..johan taas alkaa huuto..jas eikun uus treeni siihen heti perään..No sitten tulee ilta ja mies kotiin töistä..mies hoitaa vauvaa ja mä kimpoon ympäri kämppää kerään tuttipulloja ja siistin kotia edes jonkin näköiseksi ja laitan pyykkiä kuivumaan ja uutta pyörimään..ja kun vihdoin vauva nukahtaa yö unille ajatellaan miehenkaa hmm nyt ois kahdenkeskeistä aikaa ja vähän haluttaiski;)no siinä juuri kun on kuumin hetki menossa alkaa vaativa huuto pienokaisen sängystä..no ehkä tän homman voi hoitaa nopeeta loppuun..ei huuto vaan yltyy ja yltyy..no saipahan ainakin mies säiliönsä tyhjälksi..ja ei kun taas nukutus rumba alusta..



En sitä sano etteikö vauva olisi ihana mutta..en mä ollut sitä tällaiseksi ajatellut elämää vauvankanssa..sekin täytynee vielä sanoa että olen nuori 20v ja siltikään en päivääkään vaihtaisi vauva arjesta pois..



t:äiti ja poika 4viikkoa

Uusimassa Vauva-lehdessä joku perustelee korvikkeen antamista sillä, että vauva nukkuu paremmin. Kun äidinmaidolla heräsi 4 tunnin välein :o

Onko jollekin todella yllätys, että pieni vauva syö usein?

lastenhoito oli silläkin lailla erilaista, että ihmisiä oli samassa taloudessa paljon. Silloin paine äitiä kohti oli hirveän paljon pienempi kuin nykyään. Itse huomaa sen jo siinä, kun vaikka mummo tulee meille päiväksi. Lapsen kanssa on jo silloin paljon helpompaa, kun on kaksi ihmistä talossa.



Ja kyllä, olihan niissä suurtalouksissa omat ongelmansa! Varsinkin miniä/anoppi-suhde oli usein tulehtunut. Ja entä valittaako mun äidin sukupolvi niistä asoista? Totta mooses!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Mun äiti ja anoppi pystyy _tuntikausia_ vatvomaan kärsimyksiään omien anoppiensa kanssa (asuivat molemmat samoissa talouksissa).

Suosittelen lämpimästi kantoliinan tai edes rintarepun hankkimista. Helpottaa kummasti sitä kantelemista, samalla pystyy jopa tekemään jotakin eikä käsivarret ole muussina päivän päätteeksi.



Itse aiheesta sen verran, että näiden, jotka kovaan ääneen kaakottavat nykynaisten uusavuttomuutta, kannattaisi todella ottaa vähän selvää entisajan perhe-elämästä. Rankkaa oli silloin ja rankkaa on monilla nytkin, aivan eri lailla vaan. Suku- ja kyläyhteisön katoaminen sekä naisten tasavertaistuminen työelämässä on muuttanut koko äitiyden olemuksen, eikä eri aikoja voi verrata vaan poimimalla ne omaa teoriaa tukevat seikat (ennen äidit jaksoi raataa vaikka oli 10 lasta eikä mies nostanut sormeaan, nykyisin parutaan terapiassa esikoisen synnyttyä, jne.). Pitää katsoa koko kontekstia.

Paras perustelu lapsen hankintaan oli, että kun ei tarvi mitään lapselle ostaa, kun saa kaiken sukulaiselta... Todella hyvä syy tehdä lapsi.

ja totisesti sen luettuani en koskaan enää mene tekemään mitään lapsellisia vertailuja eri sukupolvien välillä. Kirjan lopussa on aivan loistava analyysi siitä miten esimerkiksi elämän tarkoituksen ja mielekkyyden kokemus on rakentunut eri aikoina. Nykyihmisen " riesana" tai haasteena on mm. elämän valtava monimutkaistuminen. Suosittelen todella lukemaan kirjan!

mut alku pikkukeskosen kanssa oli melko rankkaa. en vieläkään saa nukkua, syödä tai lukea rauhassa, tästä kärsin. olen jo 40v. en mitenkään uusavuton edes. mut koville ottaa!

jotenkin pöhkönää kuvittelin, että sisarukseni ja vanhempani, sekä miehen vanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsestamme, olihan hän ainoa ja ensimmäinen pieni vauva suvussa. Yllätys todellakin oli, että mitään tukea ei heiltä saanut, vaikka olisi ollut miten uupunut ja ihmeissään uudesta tilanteesta. Ja kyllä se hämmästyttää edelleenkin, että ei ole ketään sukulaista, joka kukaan koskaan suostuisi auttamaan edes hätätapauksessa, vaikka 15 vuoden jälkeen siihen onkin jo tottunut.

että ensimmäiseen puoleen vuoteen ei nukuta pätkääkään, vauva itkee koko ajan ja mihinkään ei pääse, mies kirmaa ovesta töihin omaan rauhaan ja aikuisten seuraan ja mä olen pakotettu jäämään kotiin ja masennun ja kaikkea kamalaa. Mutta eihän se niin kamalaa ollut!

Vierailija:

ja totisesti sen luettuani en koskaan enää mene tekemään mitään lapsellisia vertailuja eri sukupolvien välillä. Kirjan lopussa on aivan loistava analyysi siitä miten esimerkiksi elämän tarkoituksen ja mielekkyyden kokemus on rakentunut eri aikoina. Nykyihmisen " riesana" tai haasteena on mm. elämän valtava monimutkaistuminen. Suosittelen todella lukemaan kirjan!

Se on kyllä hyvä jos samaa tarkoitat.

Tuossa vaiheessa vauva tietenkin täyttää jokaisen minuutin jokaisesta päivästä. Ja aika moni nainen ei tuossa vaiheessa edes ajattele helliä hetkiä miehen kanssa, johtuen alapään jomotuksesta ja jälkivuodosta ;)



Odotapa muutama kuukausi ja takaan, että ehdit kyllä päivällä myös pestä koneellisen pyykkiä.

liuta muita masennuksia. Kaikki varoittelivat kuinka ei tarvitse ihmetellä jos kovin itkettää ja ahdistaa ja vituttaa. Mä olin osastolla onneni kukkuloilla (oikeasti tuntui kuin olisin ollut ainoa joka hymyili!). Kotona alkoi kova valvominen jota kesti ekat 6kk. Silti vältyin masennuksilta vaikka univelka oli käsittämättömän suuri. Muisti pätki ja puhuin kuulemma mitä sattuu, mutta olin kokoajan hirveän onnellinen ja iloinen.

Olen toistaiseksi lapseton nainen, kasvanut perheeni kuopuksena. Teinivuosina toimin kyllä lapsenvahtina ajoittain 1-2 -vuotiaalle (joka oli aina minun kanssa nauravainen ja kaikkeen iloinen, vahdin kerrallaan aika lyhyitä aikoja) ja sitten vanhemmille lapsille. Sisaruksilla on kyllä lapsia, mutta heidän ollessa vauvoja, olen lähinnä sylitellyt ja ihastellut heitä vierailuilla, jotka on ajoitettu sopivasti jonnekin päiväunien jälkeen, kun lapset ovat pirteimmillään ja yleensä hyvällä tuulella. Olen lukenut vauvaperheen elämästä, olen kuullut sisaruksilta ja kavereilta siitä kaikenlaista hyvinkin yksityiskohtaista, mutta miten tällä perusteella voisin tietää, minkälaista se tulee meillä olemaan?



Sitä paitsi eikös se ole erilaista aina vauvasta riippuen? Ainakin oma siskoni nyt toisen kanssa ihmettelee, kuinka voikin kaksi vauvaa olla niin erilaiset keskenään. Heidän esikoisensa todellakin nukkui läpi yöt parin viikon ikäisestä, oli iloinen ja rauhallinen, imetys ja vieroitus sujuivat tekstikirjojen mukaan. Toinen sitten taas ei nuku kuin pätkiä nyt puolivuotiaanakaan, on tosi tempperamenttinen, saa rintaraivareita yms. ja vauva-aika hänen kanssaan on tietenkin ihan erilaista, kun vauva-aika esikoisen kanssa oli.

Varauduin mielestäni pahimpaan eli koliikkivauvaan ja ajattelin että nukkua ei sitten varmaan saa.



Vauva oli helppo, söi ja nukkui ja oli tyytyväinen, mutta 4 vk vauan syntymästä minä masennuin.

Välttämättä parinkaan lapsen kokemuksella ei voi tietää millaista vauva-aika pahimmillaan on. Meidän kolmonen oli tällainen ongelmatapaus, joka huusi päivät läpensä, eikä suostunut hetkeksikään laskettavaksi alas sylistä. Oli siinä äiti ihmeissään, kun kaksi edellistä olivat olleet ihan keskivertovauvoja, jotka nukkuivat pitkiä päiväunia ja öisinkin jopa 4 tunnin pätkiä ja puuhastelivat jopa hetkittäin jonkun jumppalelun parissa sen aikaa, että äiti sai ruokansa syötyä/ käytyä vessassa.

Tietyssä mielessä naivius voi olla ihan hyväksi. Kuinka moni jättäisi lapset tekemättä, jos tietäisi, kuinka kamalaa se voi olla.

Itse ole sisaruskatran vanhin ja olen hoitanut paljon nuorempiani jo hyvin nuorena, lisäksi olen hoitanut paljon vieraiden lapsia. Omaansa suhtautuu kuitenkin aina eri tavalla, omaansa on pakko rakastaa, vieraan (tai sisarensa) voi aina antaa tämän omalle äitille.

Vaikka tietäisi, että vauva-arki on kamalaa, kuinka moni oikeasti kuvittelee, että " meidän vauvasta tulee koliikkivauva" ? Kyllä kaikki vanhemmat toivovat (ja ehkä pikkuisen myös olettavat), että ei meidän vauvasta voi mitenkään tulla " vaikeaa vauvaa" . Eihän 995 väestöstä kuvittele onnettomuuksienkaan sattuvan itselle tai läheisille. Miksi lasta ajatellessa pitäisi ajatella muuten.

Tällaiset keskustelupalstathan ovat monille se henkireikä, johon voi nimettömänä valittaa. Ei se silti tarkoita, että elämä olisi kaikkinensa kamalaa. Täällä näkee vain yhden puolen yhden ihmisen elämästä. Ei niistä voi yleistyksiä tehdä. ja sitä paitsi, jos yksi aloittaa valittamisen, se on muille ikään kuin lupa valittaa myös. Ja näin tulee mielikuva, että kaikki vihaavat elämäänsä, vaikka todellisuus ei välttämättä näin ole.

Itse valitan arjen raskautta, jos joku on valmis kuuntelemaan. Elämääni rakastan kuitenkin, ja kokonaisuudessaan se on aivan ihanaa. TArvitsen kuitenkin tämän " purkuventtiilin" , jotta pystyn näkemään myös kaiken sen kauneuden elämässä.

Vierailija:

että ensimmäiseen puoleen vuoteen ei nukuta pätkääkään, vauva itkee koko ajan ja mihinkään ei pääse, mies kirmaa ovesta töihin omaan rauhaan ja aikuisten seuraan ja mä olen pakotettu jäämään kotiin ja masennun ja kaikkea kamalaa. Mutta eihän se niin kamalaa ollut!

Toisin kävi. Vauva ei itkenyt juuri koskaan, valvominen sujui hyvin ja viihtyy viihdyttämättä itsekseen.

Yllätyksiä tuli sitten muun suvun suhteen. En todellakaan arvannut, että anoppi huolestuu, väsyy, stressaantuu ja alkaa hoitamaan meidän asioita ja että myös mies väsyy ja stressaantuu, molemmat mielestäni turhan takia..



Koska näillä henkilöillä meni lapsen syntymä niin yli jäin vaille tukea ja itse asiassa sain vain negatiivista palautetta joka asiasta. Valitusta huolia ja murheita. Ja koska anoppi ja lapsen isä olivat henkilöt jotka ensisijaisesti sairastuivat synnytyksen jälkeiseen masennukseen ei kyse ole yksin hormoneista, vaan opituista ja perityistä käyttäytymismalleista..