Tekisittekö lapsen (yrittäisittekö siis) nelikymppisenä, jos lapsenne menehtyisi?

Vaikka vietimmekin iloista, huoletonta lapsettoman pariskunnan elämää mieheni kanssa pitkään ja nautimme elämästämme, niin kyllä lapsen saatuamme kummatkin olemme sitä mieltä, että vasta lapsi antoi tarkoituksen ja merkityksen elämälle. Ikää mulla kohta 37 v, ja ajattelimme ihan muutenkin vielä tehdä lapsen, mikäli meille sellainen suodaan.

Ainakin täältä luin, että olisi syntynyt joskus kesäkuussa.

En taida tietää yhtäkään pariskuntaa, joka ei olisi asiaa ainakin jossain määrin vakavasti harkinnut. Taitaa olla vaistonvarainen eloonjäämisvietti.

Uusi lapsi ei korvaa kuollutta lasta, mutta antaa kuitenkin jonkun syyn jatkaa elämää ja en koe, että lapsi olisi mikään korvike. Tiedän monta lapsensa menettänyttä vanhempaa, joiden murhe on se, että eivät aikanaan tehneet useampia lapsia.

Varsinki jos ainoa lapseni menehtyisi.



Tunnen 5lapsisen perheen missä kuopus menehtyi bussi turmassa. He tekivät turman jälkeen vielä yhden " tilalle"

että kukaan, jolta on lapsi kuollut, ei ajattele koskaan, että uusi lapsi voisi korvata kuolleen lapsen. Siinä onkin kyse enemmän siitä, että toivo ja ilo sammuvat kuolleen lapsen myötä ja elämä tuntuu täysin merkityksettömältä. Jokainen varmasti haluaa uuden toivonkipinän elämäänsä. Elämänvietti voittaa kuitenkin jossain vaiheessa.

Lapsi oli kehitysvammainen, mutta kuolema tuli silti täytenä yllätyksenä, ongelmien piti olla takanapäin. Nainen oli lapsen kuollessa 40-vuotias. Nyt, parin vuoden päästä, heillä on ihana vastasyntynyt tuhiseva nyytti, joka on täysin terve. Olen tosi onnellinen heidän puolestaan ja toivon, että kaikki menee hyvin.

Hän on jo hieman yli nelikymppinen, mutta sanoi jo pian tsunamin jälkeen, että haluaa ehdottomasti lisää lapsia, ettei voi kuvitella elämää ilman lapsia. Aikoo kuulemma mennä treffeille vain naisten kanssa, jotka ovat valmiita hankkimaan lapsia. Nyt tsunamin vuosipäivänä oli taas juttu tästä miehestä ja siinä jutussa sanoi, että hänen toiveensa on saada kaksoset kahden vuoden kuluessa.



Onhan se totta, että kun lapsi kuolee niin siinä menee samalla lähes koko elämä, varsinkin jos lapsi on ainoa lapsi. Ei ole enää ketään huolehdittavaa, jolle tehdä aamiaista, auttaa koulutehtävissä. Päivärytmi muuttuu ihan toiseksi. Jos on ainoa lapsi niin ei tule koskaan lapsenlapsia, ei rippijuhlia, ei häitä, mitään " jatkuvaa" . Vaan elämä on vain kohti kuolemaa menevää, ei ole lasta, joka pitäisi kiinni arjessa.



Tietysti osa lapsensa menettäneistä ei enää edes halua ajatella lapsia, mutta kyllä monella toive uudesta lapsesta on ainoa keino päästä elämässä eteenpäin. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, jos haluaa uuden lapsen oman lapsen kuoleman jälkeen.

Vaikea selittää, mutta kyllä siinä tosiaan kuolee koko elämä jollain tapaa. Ja on ikäänkuin niin, että lapsen menetettyään tajuaa sen menetyksen suuruuden ja valtavuuden ja omien lastensa tärkeyden, ja tuntuu siltä kuin oma elämä olisi täysin arvoton. Minäkin tunnen nelikymppisen naisen (ja monia nuorempia), joka lapsensa menetettyään saanut uuden lapsen. Ihmisen perusluonne on kai sellainen, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. t. 7

Itseasiassa odotan loppusuoralla vauvaa. Edellisen pienokaisen menetimme kesällä 04. Tämä vauva ei millään muotoa ole korvaamassa menetettyä poikaamme. Jopa sisarukset toivovat, että vauva olisi tyttö, ettei sekoittuisi enkelivauvaamme.

Kyllä se niin on, että (ainakin meillä) että toive uudesta vauvasta on entistä suurempi surun jälkeen... Itse täytän tänä vuonna 37 ja toivon, ettei odottamani pienokainen jäisi viimeiseksi...

Ehkä yrittäisin tai sitten en.