Lue keskustelun säännöt.
tuntuuko koskaa siltä, että et haluaisi puhua KENENKÄÄN kanssa, olo on synkkä ja ahdistunut?
07.01.2006 |
kerrassaan ei sanottavaa, ahdistaa vaan kun " kukaan ei ymmärrä" . ja jos puhelin soi, et voi näyttää tätä puolta itsestäsi, eli jos vastaat, lähes teeskentelet pirteetä ja iloista... jos näyttäisin sen oikean puolen itsestäni, en vastaisi puhelimeen, viesteihin, iloiset tuttavat vituttais, sukulaiset, vanhemmat... luulen että jäisin aika yksin. mutta yksin olen toisaalta nytkin tämän asiani kanssa.
itse olen ollut aina sellainen " antava" ja uhrautuva osapuoli, kiltti tyttö, aloitteen tekijä, että' mitta alkaa olla todella täysi. en haluaisi antaa kellekään mitään... haluaisin vaan tuijottaa vuoden " kaukaisuuteen" enkä katsoa ketään silmiin... mies on ihmeissään mitä voisi tehdä. antaisi olla rauhassa! mutta kun toisaalta toivon että hän huomaisi mut " tietyllä" tavalla. tähän ei auta selitykset siitä, MITEN pitäis huomata.
tätä tietynlaista ahdistusta on kestänyt satunnaisesti jo muutaman vuoden. terapiassa kävin, söin lääkkeitä, vakava masennus. välillä parempia kausia, välillä taas sorrun tuohon tiettyyn kiltteyteen ym.
onkohan tämä muuten ihan yleistä naisen kasvuun liittyen?
Kommentit (5)
Pärjäsin kohtalaisen helposti ilman muita ihmisä, mutta näin perhelliisenä on vain jaksettava muutamia velvollisuuksia päivittäin. Omia lapsia jaksaa päivittäin ihan ok, mutta mieskin on välillä jo liikaa, vaikka paljon töissä onkin.
Odotan aikaa jolloin lapset muuttaa kotoota niin voin muuttaa yksin asumaan, jonnekin korpeen. Ei kaikki ihmiset kaipaa toisia lajitovereita. Ei sen takia tarvitse vältäämättä käydä terapiassa! Jos se ahdistaa niin stten kai tarvitsee. Mua ei ole koskaan ahdistanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä lapsuudessa jokin oli vieny itsetunnon niin, että piti yrittää olla niin kauheen kiltti ja oon aina väärässä ja en saa piinata muita ihmisiä mun ololla, pitää esittää pirteetä... se jää päälle, tiedän!
nykyään lähes kaikki kaverit on myös tuollaisia. olen hakeutunut sellaiseen porukkaan, jossa oikeat tunteet ja fiilikset näytetään ja niistä jutellaan, eikä tarvitse teeskennellä mitään. --> en mene sukulounaalle, jos tuntuu, että siellä ei saisi olla oma itsensä!
toi että mies ei ymmärrä, on vähän kaksipiippuinen juttu. toisaalta hyvä olla jonkun kanssa, joka ei ole samanlainen kuin sinä - me - tuossa suhteessa, toisaalta taas ikävää, koska silloin se ei voi ymmärtää... mutta ehkä sitä voi vähän oppia?
etsipä itsellesi kavereita, joilla on samanlainen juttu, se helpottaa. noita on suomessa niin paljon!
mutta itse en osaa kuitenkaan olla yksin. Jossáin vaiheessa olin pahasti masenutnut ja silloin en oikeasti jaksanut tavata ihmisä ku töissä. En halunnu astua ees ovesta ulos. Sain silloin masennuslääkkeet ja auttoivat.
Nykyään on lähinnä niin, etten jaksa teeskennellä ihmisille ollenkaan. En jaksa esittää jaksavaa ja aina iloista. Pelkään ihan sikana että mut hylätään jos mut nähdäänki heikkona. Pelkään varsinkin sitä että kaverit kaikkoaa. Olen tossa toisessa ketjussa numerolla kymppi.
tunteeko kukaan muu itseään eniten yksinäiseksi suuressa joukossa?
Minä tunnen. Silloin huomaan kaikista selvimmin olevani käytökseltäni erilainen. muiden olo keskenään vaikuttaa rennolta. itse olen kuin seipään niellyt.
mutta lapset pitävät liikkeellä.