Enpä olisi uskonut, että tähän tullaan.

Väsymyksestä? Tuntuuko jokin asia epäreilulta, lastenhoito, kotitöiden jakaminen, aika harrastuksiin?



Käsitelkää se oikea ongelma.

Koita jaksella...

Niinpä, sen kun osaisikin määritellä, mistä tämä kaikki johtuu! Miehen stressi on huikealla tasolla, ja olen kyllä yrittänyt parhaani mukaan ymmärtää ja tukea häntä (olemme samalla alalla).



Minä taas koen jääneeni paitsioon tai oikeastaan täysin ilman hellyyttä tai seksiä, olemme kuin hyvät kaverit tai vihamiehet, jotka joutuvat tekemisiin lapsen takia.

En kestä tätä että naiset valittaa etteivät saa hellyyttä ja siksi on pakko erota. Stressin takiahan se ero onkin ihan välttämätön. Mitä jos antaisitte toisillenne vähän tilaa ja rauhaa?

En väitä etteikö olisi karseasti sanottu, mutta eiköhän siitä voi yli päästä jos haluaa.

Väkivaltaa en ikinä hyväksyisi, mutta tulisena ihmisenä ymmärrän puheessa olevia ylilyöntejä jollaoin tapaa.

Meillä esikoisen ollessa n. 2v. oli tosi kireää (väsymys, stressi jne) ja kävimme juttelemassa neuvolassa ja perheneuvolassa. Pelkkä ulkopuolisen läsnäolo auttoi meitä näkemään ongelmat oikeissa mittasuhteissa ja pysähdyimme oikeasti kuuntelemaan toisiamme. Vältyttiin erolta ja nyt 3 vuotta myöhemmin meillä on tosi mukavaa ja yksi lapsi vielä lisänä.

kyllä itse kukin joskus sanoo mitä kamalampia asioita. Mutta ehkä se nyt ei ole maailman hirvein asia...

Ei tuollaisen asian takia kannata erota, ethän edes sanonut sitä tosissasi, ethän?



Puhukaa ja pyytäkää anteeksi ja unohtakaa koko juttu.

Pitäisikö näitä asioita käsitellä sen puolison kanssa eikä pelkästään täällä jauhaa. Olisin eronnut jo ties kuinka monta kertaa, jos syynä olisi ollut riitaisa kausi... Tai ylilyönnit riidoissa. Mutta kissa on nostettava pöydälle ja asioista puhuttava asiallisesti ja tunteista niiden oikeilla nimillä... Kyllä se aurinkokin taas paistaa, kun jaksaa tehdä itsekin töitä sen eteen... (Huom, tuollaista nimittelyä ei tietenkään tarvitse hyväksyä, mutta anteeksihan ne kuitenkin annetaan... "niin myötä- kuin vastoinkäymisissä")

- vaikka se aivan karmealta tuntuukin!



Tähän aamuun vain tosiaan kärjistyi kaikki, ja tajusin, miten onnettomia molemmat olemme, ja että varmaan olisimme erillämme tasapainoisempia.



Hellyyttä ei ole, ja se on mielestäni indikaatio jostakin, tietynlaisten tunteiden puutteesta. Jos yritän halia, tai koskettaa, en saa vastakaikua.



Riitelemme usein, ja mielestäni mieheni on todella tyly minua kohtaan. Minäkin osaan toki häntä ärsyttää ja provosoida, ja olen todella äkkipikainen ja kiivas.



Miljoonat asiat hänessä ärsyttävät ja vi*tuttavatkin, ja niitä tuntuu olevan koko ajan vain enemmän ja enemmän.



Hän on erinomainen isä, mutta meidän välillämme ei vain tunnu olevan muuta kuin ärsytystä molemmin puolin. Olen todella surullinen ja suorastaan fyysisesti pahoinvoiva, kun nyt olen tajunnut, että tietyn rajan yli on tänään menty, enkä usko, että sieltä on paluuta kovin helposti.



t. ap

tai ehkä pahemmassakin suossa. Varasin ajan perheneuvolaan jossa kävimmekin muutamia kertoja ja kyllä kannatti. olin välillä jo varma että ero on ainoa vaihtoehto mutta ei ollutkaan. Riitelemme vieläkin mutta nyt siinä on jonkunlainen raja.

Oikein alkoi naurattamaan tuo miehesi haistatus - tulkaa vain kuuntelemaan mitä minä, yleensä hyvin huolitellusti puhuva kiltti tyttö, saan päästettyä suustani kun oikein suutun. Voin kuvitella että mieheni on ollut vuosia sitten (yhdessä nyt 12v) samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, ap, kauhusta kankeana kuinka kukaan _voi_ puhua sinulle tuohon tyyliin.



Stressi on kova paikka ja kun se kasvaa ja kasvaa ja kasvaa eikä ulospääsyä tunnu olevan, on miehellesikin ollut varmasti hyvin vapauttavaa käyttää oikein rumaa kieltä, tyyliin "kaikki on muutenkin jo ihan hukassa, eihän tässä tilanteessa mikään kuitenkaan auta".



Kuvittele tuollaisessa tilanteessa, että miehesi on pieni tahtoikäinen poika joka haluaa vaikka Spiderman-auton, jota ei kuitenkaan saa, ja joka siksi polkee jalkaa ja heittäytyy maahan ja huutaa kuin palosireeni kuinka typerä äiti hänellä on.

Pahinta minun mielestäsi olisi, jos ripustautuisit tuohon kielenkäyttöön, tekevälle sattuu ja vaikket itse voisi kuvitella puhuvasi noin, usko pois, monet meistä osaavat;-) Eikä se yleensä, usko tai älä, ole niin henkilökohtaista kuin miltä se kuulosta. Itse ainakin haluan (lapsellisuudessani) sanoa miehelleni niin rumasti kuin ikinä vain osaan, saadakseni hänet reagoimaan edes vähäsen; hän kun yleensä on riidellessäänkin todella rauhallinen.

Oletko sinäkin ehkä aina riidellessäkin rauhallinen? Se ärsyttää pitemmän päälle;-)



Kuten edellä joku ehdottikin, voisi joku terapiaistunto tms. hyvinkin auttaa.



Tsemppiä, ei se maailma nyt pariin sanaan kaadu!

Meillä oli juuri tuollainen riita muutama kuukaisi sitten, ja se olin minä, joka huusi idioottia ja ties mitä. Riidan syy oli aivan mitäänsanomaton, mutta alla olikin kaikenlaista patoutunutta. Kuvioissa mukana myös stressiä, elämäntilanteen muutosta, epävarmuutta, seitsemän vuoden kriisiä jne. Ja tietenkin se nainen (eli minä) ei saa tarpeeksi hellyyttä ja kiinnostusta, miehellä on taas muut vaatimukset.



Suosittelen aikalisää ja syvällisiä keskusteluja, joissa puretaan IHAN KAIKKI kumpaakin ärsyttävät asiat rakentavasti. Jos omat voimat eivät riitä, niin ulkopuolista apua kannattaa käyttää. Meillä tämä näyttää auttavan, monet väärinkäsitykset ovat jo paljastuneet ja solmut auenneet. Aikaa ja voimia tämä suhteen parsiminen kuitenkin vie ja kummankin pitää pystyä tekemään kompromisseja. Suosittelen kuitenkin! On se oma mies sen väärti.



Kurkkaapas väestöliiton sivuille, siellä on tosi muhkeat paketit parisuhteesta ja sen ongelmien ratkaisusta. Ne kun luin, niin moni asia selkiintyi.



***********



P.s. Kun itse sanoin noita inhottavia juttuja miehelle, niin en oikeasti tarkoittanut sitä. En vain keksinyt mitään muuta tapaa päästää turhautumista ja negatiivisia tunteita ulos. Ehkä sinun miehesikään ei oikeasti tarkoittanut mitä sanoi, vaan tämä oli ainoa tapa, miten hän pystyi käsittelemään ja kertomaan tunteistaan.

Tuo nyt kirjoittamasi kuulostaa kyllä aika kurjalta, minun vastaukseni ei siihen oikein taida sopia, toivottavasti et pahoittanut mieltäsi.

Noiden uusien tietojen valossa tilanne on varmasti molemmille tosi raskas ja masentava:-/

Mutta älä ihan vielä heitä kirvestä kaivoon, ehkä aikakin ja tosiaan joku jutteluaika vielä auttaa.



Jaksamisia!

t. 13

täältä näin paljon kannustavaa palautetta, kiitos esim. 13!



Ehkä tämä vielä tästä joskus iloksi muuttuu, mutta kyllä tänään ekaa kertaa kävin katsomassa netissä pienempiä asuntoja tältä alueelta ja laskeskelin, mitä _oikeasti_ ero merkitsisi. Ei siis kamalan hyvin mene :-(

anteeksipyynnön ja valtavan kukkakimpun kanssa.



Sovinto tehty taas vähäksi aikaa, mutta pelkään jo valmiiksi seuraavaa riitaa ja seuraavaa pahaa mieltä. Mitä ihmettä tapahtui sille, että olimme toistemme parhaat ystävät?!



Varmasti tässä on itsessäkin vikaa, sitä en todellakaan kiistä, mutta jotenkin on niin väsynyt olo, että olisi helpompi vain luovuttaa.



No, huomenna on varmaan jo parempi mieli, ja onneksi kohta on lomaa molemmilla...

niin vähäisestäpä syystä aiot hajottaa lapsesi maailman!