Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan lähtenyt "ihan hyvästä" suhteesta?
18.06.2008 |
Ollaan naimisissa ja meillä on pieniä lapsia. Mies ei juo liikaa, ei hakkaa, osallistuu lastenhoitoon jonkin verran; minun pyynnöstäni, jos jaksaa. Hän on kotona, mutta ei useinkaan henkisesti läsnä: joko nukkuu tai on koneella. Seksiä on, rakkautta ei. Arvostan miestä isänä ja ihmisenä, mutta minulla on paha olla. Haluaisin läheisyyttä ja yhteistä tekemistä ja lämpöä. Tässä suhteessa en niitä saa.
Minulla on itsetunto nollissa, mies tuo rahan perheeseen, minä olen hoitanut lapsia kotona useamman vuoden. Hän oli jo työelämässä, kun muutimme yhteen, minä opiskelin, enkä tuonut ennen äitiyslomiakaan rahaa perheeseen hänen laillaan. Tunnen olevani hänelle velkaa. Hän on varmistanut asemansa avioehdolla: en saa mitään jos eroamme.
Olen yrittänyt puhua, hänellä on hyvä näin. Vaan kun näen että hänkään ei ole tyytyväinen. Ei suostu lähtemään avioliittoleirille tai terapiaan. Hänellä ei ole ongelmia suhteessa tai hän ei vaan myönnä niitä. Vika on kai minun päässäni.
Minulla on vain tämä yksi elämä, tuhlaanko sen näin kun selvästi tunnen että en ole onnellinen? Mutta meneekö minun onneni muiden edelle? Pilaanko lasteni elämän jos eroamme? Mies kyllä varmasti tapaisi lapsia eron jälkeen, mutta perhe rikkoutuisi silti. Olen itse eroperheestä, kasvanut täysin ilman isää ja tavallaan etsinyt ja kaivannut isää koko ajan.
Sanokaa joku jotain, en saa unta.
Kommentit (42)
mutta sanotaan niin että tietyt asiat haluan pysyvän ennallaan ainakin vielä jonkin aikaa lasten elämässä.
Ja juurikin toi pelko etten pärjäisi.
Oma pinnani olisi taatusti pidempi kun jäisi pois huono suhde ja sen mukana tuoma mielipaha ja pettymykset. Luulen että nauttisin enemmän lasten kanssa olosta ihan vaan keskenään.
Jos teillä on terveydessä lapsella/lapsilla ongelmaa, vie se tietenkin voimavaroja paljon enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla ei oo ammattia eikä meillä oo avioehtoa. Niin ja että mä olen kyllä mielessäni harkinnut eroa ja toisessa tilanteessa sen toteuttaisinkin.
Minulla on huoli pärjäämisestä: miten tulen toimeen taloudellisesti ja lasten kanssa. Lapsilla on vielä terveydellisiä ongelmia ja välillä heidän kanssaan on aika raskasta.
Tuntuisi hurjalta ajatella, ettei kukaan aikuinen olisi jakamassa arkea. Edes sitä vertaa kuin nyt... Tai ehkä sitä orientoituisi olemiseen paremmin kun ei (usein suotta) odottaisi että toinen tekee osansa oma-aloitteisesti.
ap
Päivystän täällä varmaan vielä.
Kuulostaa kyllä ihan samoilta ajatuksesi. Olen miettinyt tuotakin että oma kärsivällisyys kasvaisi varmasti... tai toivottavasti.
Nyt olen koko ajan ahdistunut ja usein suotta äkäinen lapsillekin. Pelottaa, että nuorimpaan ei synny kunnollista kiintymyssuhdetta kun olen niin poissaoleva itsekin. Ajatukset on liian usein jossain muualla, ei pysty keskittymään. Sekin pelottaa, että entä jos yksin olisi vielä pahempaa ja sekoaisin. Alkaisin käyttää huumeita tai käydä jossain herätyskokouksissa ja lapset otettaisiin huostaan.
Et kai huumeisiin sekoaisi ellet niiden kanssa ennenkään oel "lutrannut" ja herätyskokouksissa käymisten vuoksi ei kyllä kukaan lapsia pois ota.
Mulla on suhde kärsinyt ja pahasti vanhimpaan, sen niskaan kaadan aivan liikaa kakkaa, jotka johtuu vain ja ainoastaan pahasta olostani.
Mietin joskus että kuinka pirteä, aikaansaapa, onnellinen ja ilonen ihminen on kun on rakastunut ja mietin että pitäisi varmaan ottaa ja rakastua.
Leikki leikkinä. Toisaalta-ei niin paljon valhetta ettei totta toinen puoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en ole kumpaankaan sorttiin kajonnut. Mutta pelottaa silti jos käykin niin että mielenterveys jotenkin pettää. Hajoaakin palasiksi eikä kukaan ota kiinni.
Kyllähän sitä rakastuneena saa vaikka mitä aikaan, harmi kun sekään tunne ei kestä. Mutta hei, mites se sanonta menee: Naisen elämässä on kaksi ilonpäivää, kun miehen saa ja kun siitä pääsee eroon... ;) Ehkä siitä erosta repisi uutta riemua.
Lapset kärsii erosta, varmasti. Mutta miten paljon ne kärsii siitä jos äiti ei voi olla oma itsensä eikä osaa iloita mistään kunnolla? Elää vaan jotain puolikasta elämää...
ja äiti erosivat. Eikä isä ikinä käyttänyt alkoholia, ei lyönyt, en oo koskaan saanut ees tukkapöllyä. En isältä enkä äidiltä.
Äiti oli mulle niin hyvä äiti (ja isä) että parempaa saa hakea.
Kuinka ollakaan just tänä iltana istuin vanhimman huoneessa ja puhuttiin kaikkea. Sitäkin tapahtuu liian harvoin. Vanhin sanoi että ei halua isän ja mun eroovan koskaan.
Mun kaveri on kasvatusalan ammattilainen ja on monta kertaa puhunut että lapset voisi paljon paremmin tasapainosemman äitin kanssa.
Ja tässä oon enkä mitään saa aikaseksi.
Toi sanonta oli mulle ihan uusi toi naisen kaksi ilonpäivää. Pitää tallentaa se visusti muistiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän huomenna (tänään) päästä paikalle uudellen.
Kauniita unia ja koita sada nukutuksi
Jos saan kysyä, niin miksi olit onnellinen erosta?
Nyt lapset saavat meillä aika onnettoman mallin parisuhteesta, kai nekin jotenkin aistivat, että lämpö ja arvostus puuttuu vanhempien väliltä. Ainakin vähän kasvettuaan varmasti tajuavat. En tahdo antaa tällaista mallia. Itselläni tosin ei siis ollut minkäänlaista mallia. Ja vannoin, että itse en eroa, etteivät lapset joudu isättä kasvamaan. Etenkin tytär surettaa, pelkään että siitä tulee samanlainen ajelehtija kuin minä. Etsii koko elämänsä jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa tutustua ennenkuin lähdette marssimaan "ihan hyvästä" suhteestanne.
Kirjassa on haastateltu tuhansia naisia, ja selvitetty elämäntarinoita.
Siinä kerrotaan kuinka naiselle yleensä jo noin kolmen-neljän avioliittovuoden jälkeen tulee kaihomieli, riittämättömyyden tunne, seksi tuntuu vastentahtoiselta vaikka mies olisi ihan okei - oma mies ei muutenkaan enää viehätä vaikka se olisi okei.
Nainen rupeaa vaan kaihoamaan jotain muuta. Ja sitten jotkut sortuu uskottomuuteen, jotkut haluaa vaan erota muuten vaan miehestään.
Sitten uuden kumppanin kanssa kestää jonkun aikaa sitä onnen hurmaa ja rakastuneisuuden tunnetta, kunnes sama rumba alkaa uudestaan. Ei sekään tunnu enää miltään.
Ja lapset vaan kärsii vanhempien avioerosta ikuisesti, valitettavasti.
Siis oikeesti, tämä on joku yleismaailmallinen prosessi jota naiset käy läpi, ja kannattaa miettiä mitä tekee ennenkuin "hätiköi".
Olen itse käynyt näitä samoja asioita läpi, siksi tuo kirjakin tuli vastaan.
Nyt ollaan oltu naimisissa 4 vuotta ja ap:n kirjoitus kuulosti tutulta (paitsi että mulla on kyllä oma menestyksekäs työura jne) - mutta niinpä on aina tuossa 3-4 vuoden kuluttua tullut muissakin suhteissani samanlainen fiilis. Niissä ei ole ollut lapsia, joten on ollut helppo lähteä.
Tällä hetkellä odottelen että josko tunne menisi ohi. En juuri nyt koe rakastavani miestäni, en todellakaan halua hänen kanssaan seksiä, ja joskus mietin etten oikeastaan edes ihmeemmin pidä hänestä (siis sillä tavalla, että jos emme olisi naimisissa niin tuskin olisimme erityisen hyviä kavereitakaan). Mutta mitä jos tämä on tosiaan vain yleinen vaihe, joka tulisi taas seuraavankin ihmisen kanssa vastaan? Olen kahden vaiheilla että onko tämä mun ainoan elämäni hukkaamista vai vain järkevää pitkäjänteisyyttä, jo lastenkin takia mutta myös itseni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla on takanani kymmenen vuoden suhde jossa on ollut erilaisia vaiheita. parisuhteen vaiheet on melkein kuin kaava, joka toistuu 99prosentissa suhteissa, jos ei 99,9prosentissa. siihen täytyy osata suhtautua ja suhteuttaa päätöksiä sen mukaan. tuttavapiirissäni on eronneita ja karanneita ja lähes kaikki ovat kertoneet etteivät ole uudessakaan suhteessa onnellisia. monesti siihen kierteeseen jää, yksi suhde ei tyydytä, rakastutaan toiseen, arki astuu kuvioihin eikä sekään enää tyydytä... ikävin esimerkki on seitsemänkymppinen tuttuni joka on kolmannessa avioliitossa ollut tyytymätön jo vuosia muttei viitsi enää erota kun kuulemma kuolee kohta, vaan ei viitsi suhteenkaan eteen tehdä mitään.
tärkeintä on tajua, että vain SINÄ teet SINUT onnelliseksi, ei kukaan muu.
toiseksi tärkeintä on koittaa täysillä päästä kriisistä yli. jos sitä työtä ei tee, niin se kriisi tulee uudelleen, kunnes sen itsetutkiskelun ja työn tekee. teet sen sitten vaikka menemällä YKSIN perheterapiaan. kerro miehellesi, että harkitset avioeroa ja aiot mennä terapiaan yksin puhumaan parisuhteestanne... miehelle voi tulla pian tunne, että pääsispä kuulemaan mitä siellä kerrot... ainakin terapia auttaa sua ja mieheskin huomaa muutoksen ja ehkä tulee kateelliseksi jos olet iloisempi jne.
meillä on ollut pieni kriisi viime aikoina, meilläkin on pieniä ja sairastelevia lapsia. samoin tuttavapariskunnallani on aivan sama tilanne. ero meissä ja tuttavissani on että minun mieheni halusi lähteä keskustelemaan tilanteestamme kun taas ystäväni mies ei suostunut. me käymme edelleen perheterapiassa ja on ollut ihanaa pyhittää se pari tuntia pari kertaa kuussa yhteiseen keskusteluun, olen huomannut että tuossa ihmisessä on vielä jotain ihanaa löydettävää ja olemme kuin vastarakastuneet. tuttavapariskunta kärvistelee kriisissä yhä.
Jos olet yhteisiä lapsia kotona hoitanut, ja sinä et ole päässyt tienaamaan, avioehto tosiaan voidaan riitauttaa ja omaisuus jakaa. Muutenhan tuo olisi todella epäoikeudenmukainen tilanne.
Kirjoittelisin tosi mielelläni kanssasi, jos laitat osoitteesi tänne. Jos anonyymin osoitteen tekeminen on sinulle hankalaa, minäkin voin tehdä sellaisen itselleni ja laittaa sen tänne. Olen täällä vielä tänään, sitten juhannuksen seudun todennäköisesti poissa koneelta. Tulen katsomaan jossain vaiheessa taas ketjua.
Ap.
Tässä tämä: kaksin.yksin@suomi24.fi
Nyt poistun joksikin aikaa koneelta mut palaan myöhempään vielä.
Mä itse allekirjoitan tuon kirjoittajan ajatukset täysin.
Te molemmat tunnutte heittäytyvän liittoonne siten, että se on se toinen, jonka pitäisi tehdä teidät onnelliseksi. Tai että ylipäätään jossain on joku, joka tekisi teidät onnelliseksi. Ei se niin mene.
Oletteko miettineet kuinka mukavia puolisoita itse olette tällä hetkellä? Ettei se vaan mitenkään paistaisi läpi ja pahentaisi suhdetta, että suhtaudutte noin vihamielisesti puolisoihinne?
Toki se helpoin ratkaisu on aina eroaminen. Mutta tuollaisten kriisien yli voi kyllä kasvaakin, työtä se vaan vaatii ja paljon.
mulla on takanani kymmenen vuoden suhde jossa on ollut erilaisia vaiheita. parisuhteen vaiheet on melkein kuin kaava, joka toistuu 99prosentissa suhteissa, jos ei 99,9prosentissa. siihen täytyy osata suhtautua ja suhteuttaa päätöksiä sen mukaan. tuttavapiirissäni on eronneita ja karanneita ja lähes kaikki ovat kertoneet etteivät ole uudessakaan suhteessa onnellisia. monesti siihen kierteeseen jää, yksi suhde ei tyydytä, rakastutaan toiseen, arki astuu kuvioihin eikä sekään enää tyydytä... ikävin esimerkki on seitsemänkymppinen tuttuni joka on kolmannessa avioliitossa ollut tyytymätön jo vuosia muttei viitsi enää erota kun kuulemma kuolee kohta, vaan ei viitsi suhteenkaan eteen tehdä mitään.
tärkeintä on tajua, että vain SINÄ teet SINUT onnelliseksi, ei kukaan muu.
toiseksi tärkeintä on koittaa täysillä päästä kriisistä yli. jos sitä työtä ei tee, niin se kriisi tulee uudelleen, kunnes sen itsetutkiskelun ja työn tekee. teet sen sitten vaikka menemällä YKSIN perheterapiaan. kerro miehellesi, että harkitset avioeroa ja aiot mennä terapiaan yksin puhumaan parisuhteestanne... miehelle voi tulla pian tunne, että pääsispä kuulemaan mitä siellä kerrot... ainakin terapia auttaa sua ja mieheskin huomaa muutoksen ja ehkä tulee kateelliseksi jos olet iloisempi jne.
meillä on ollut pieni kriisi viime aikoina, meilläkin on pieniä ja sairastelevia lapsia. samoin tuttavapariskunnallani on aivan sama tilanne. ero meissä ja tuttavissani on että minun mieheni halusi lähteä keskustelemaan tilanteestamme kun taas ystäväni mies ei suostunut. me käymme edelleen perheterapiassa ja on ollut ihanaa pyhittää se pari tuntia pari kertaa kuussa yhteiseen keskusteluun, olen huomannut että tuossa ihmisessä on vielä jotain ihanaa löydettävää ja olemme kuin vastarakastuneet. tuttavapariskunta kärvistelee kriisissä yhä.
jos ajatukset alkaa pyöriä sen eron ympärillä, niin helpostihan ihminen muuttuu samalla nalkuttavaksi ja tunnekylmäksi. Kun halu on kova lähteä, niin sitä osaa olla niin veemäinen, että toinen heittää ulos. Vähän kuin murrosikäinen, joka osaa pilata ilmapiirin, kun asiat ei mene oman tahdon mukaan.
Minusta ap kirjoittelet ihan outoja juttuja. Lasten takia on nyt yritettävä. Mitäs jos näyttäisit miehellesi nämä kirjoitukset tai kirjoittaisit kirjeen tunteistasi? Menisitte perheterapiaan? Oikeasti suhteesssa on tylsiäkin vaiheita ja niitä et pääse karkuun. Ei lapselle ole helppoa menettää arkielämästään toinen vanhempi ja saada vielä kaupan päälle äitipuolta ja isäpuolta. Kuule, ne uusperhekuviot voi onnnistua, mutta aika monessa perheessä ongelmia on paljon.
En ole ikinä tosissani ajatellut että voisin itse erota vaikka itse olen eroperheestä. Ne on toiset, joilla pettää elämä alta. Nyt vaan tuntuu että on pakko tehdä jotain. Kerro sinä jotain?