Ristiriitaisia tunteita
Pitää teille vuodattaa muutama rivi lukuisien hiljaisten lukukertojen jälkeen. Ympärilläni paljon lapsiperheitä ja odottavia pariskuntia -milloin valituksen aiheena " ison mahan kantaminen" tai raskauden ajoittaminen tiettyyn aikaan vuodesta jotta varmasti saadaan " loppuvuoden vauvan" sijaan kevätvauva ja blaablaa. Tiedättehän? Kuinka ihmisten päähän voisi takoa (ehkä sitten konkreettisesti vasaraa ja rautalankaa käyttäen) ettei niitä muksuja noin vaan TEHDÄ...?!?
Kaipa ihmisen perusluonne on kuitenkin se tietty kovapäisyys, ettei elämän realiteetteja tajuta ennen kuin oman kantapääkolahduksen kautta. Itselläni 2 perättäistä keskenmenoa rv 10+14, ei lapsia ennestään. Viimeisimmällä tk-käynnillä lääkäri totesi, että sentään tulemme raskaaksi -juu-u, mutta olisi ihan mukava pysyä raskaana!! Samalla välitän rutkasti lämpimiä ajatuksia lapsettomuudesta kärsiville, heille joille raskaaksitulo ei onnistu ei sitten millään.Mutta eipä ole hääviä tämäkään vaihtoehto. Nyt raskaana, n.rv7 -sitä koittaa olla ajattelematta koko asiaa, kuitenkin alitajuisesti pelonsekaisesti jännittäen.Hermoheikko luonne en ole koskaan ollut -mutta vähitellen itsestä alkaa paljastumaan melko hermostuneita ja takakireitä piirteitä.Kun vaan löytyisi jonkinmoinen tasapaino tähän on/off -vuoristorataan niin helpottaisi kovasti. Vaikka kuinka elämä on täynnä mielekkäitä ja onnellisia asioita ja touhuja -niin kummasti siellä taustalla juilii tämä odotusten epäonni, fyysisesti ja psyykkisesti. Puhumattakaan teistä, joilla takana useampia keskenmenoja -ja enkelivauvoja raskausajan viimeisimmillä puoliskoilla. Kaikella on tarkoituksensa? Kliseistäkin saa joskus tarpeekseen.
Tästä katkerasta ja pitkästä vuodatuksesta huolimatta, olen onnellinen -ajoittain tulee näitä katkeria fiiliksiä jotka pitää saada jonnekin " mustaa valkoisella" . Kiitos. Jaksamista ja onnen hetkiä meille kaikille!
Hei!
Itsellä myös syksyllä keskenmeno ja nyt ensimmäisten kuukautisten jälkeen uusi yritys käynnissä.
Ymmärrän turhautumisesi. Kliseistä saa todellakin tarpeeksi, vaikka ihmiset vain yrittävät auttaa; jokainen omalla tavallaan. Tänään sain kuulla tuttavasta, joka tuli samoihin aikoihin raskaaksi kuin minä. Toinen tuttava oikein kuvaili mahan ihanasti pyöristyneen ja kertoi " jännittävästä" ultra-käynnistä. Itkuhan siinä tuli, kun pääsin vihdoinkin omaan rauhaan. Omassa ja elämäni ainoassa ultrassa vauvan todettiin menehtyneen.
Välillä on vaikea ymmärtää toisten onnea, kun itse on ajatusten ja kysymysten rajamailla..Miksi näin kävi? Mitenkä käy uuden raskauden, jos sellainen suodaan? Mitenkä eteenpäin? Miksi se on toisille helppoa?
Muistan nuorena n.15-vuotiaana kuulleeni eräästä joukkuekaveristani, joka oli saanut keskenmenon. Pidin sitä ihan hirveänä asiana ja ajattelin monesti, kuinka hän on päässyt sen yli. En olisi silloin uskonut joskus olevani samassa tilanteessa.
Ajatukset pyörivät päivittäin kaipuussa, vihassa ja odotuksessa. Ehdin olemaan kuukauden " tietoisesti" raskaana ja olin asennoitunut äidin uuteen elämään. Sitten tuulisena syksypäivänä ei ollutkaan enää vauvaa, eikä äitiä.
Ihmisten reaktiot ovat monenlaisia. Esitän kyllä urheata ja voin puhua työkavereiden kanssa vauvoista ja keskenmenostani. Kukaan ei kylläkään tiedä todellisia tunteitani ja sitä, että tämä on ollut erittäin raskasta aikaa. Kommentit " No, kyllä sää kohta taas tuut raskaaksi" ja " Hyvin se kaikki menee" tuntuu ironisilta. Voi, kun se olisi henkisestikin niin yksinkertaista...
Toivotan sulle paljon onnea ja tsemppiä uuteen odotukseen! Henkisesti olet varmasti kovan paikan edessä.
Virtuaalihalauksia,
Jumppis