Hei,onko täällä ketään muuta, kenellä menee hermot omaan äitiinsä?

Minulla menee myös hermot omaan äitiini. Syyt eivät ole (vielä) aivan samoja, mutta ehkä haitkin kohtalotovereita yleensä. Meillä ei siis ole lapsia, joten äitini ei ole päässyt puuttumaan kasvatusasioihin. Olen kyllä miettinyt, että varmasti tulee arvostelemaan kasvatustapojamme, kun lapsia toivon mukaan tulee. Välillä mietin, miten voimme olla äitini kanssa niin erilaisia. Ehkä se johtuu melko etäisistä väleistämme, joista kirjoitin tällä palstalla joskus aiemmin. Nyt kun ajatusmaailmamme ym. ovat niin kaukana toisistaan, niin en voi sietää häntä pitkiä aikoja saman katon alla.



Esimerkkinä voin sanoa, että haluaisin oppia fileoimaan kalaa. Olen yrittänyt kerran opetella äitini avustuksella, mutta päätin hankkia oppini muualta, kun äiti otti koko ajan puukon minulta ja sanoi: näytähän, katsos näin. Noh, aika hankala oppia fileoimaan kalaa pelkästään seuraamalla sivusta. Ja vielä toinen kalaesimerkki: olimme mieheni kanssa hankkineet muikkuja kaveriporukallemme juhannukseksi ja siivosimme niitä. Äitini änki niitä uudelleen huuhtomaan ja perkaamaan, kun oli kuulemma huonosti siivottu. Helvettiäkö se sille kuuluu, kun ei ole edes itse syömässä niitä!



Kesä-ja joululomilla kun olemme pidempiä aikoja vanhempieni luona, niin ei kyllä vähään aikaan tarvitse mennä!



Lapsuudessa vähäinen yhdessä vietetty aika kostautuu nyt... Jouluaattona pelkäsin, että joudun menemään äitini kanssa kahdestaan saunaan! Koska en kestäisi kuunnella hänen asenteitaan yhtä saunareissua.



Joku voi sanoa, että myös minussa on asennevikaa. Varmasti onkin. Mutta silloin aiemmin kirjoitin jo, että 19-vuotiaaksi saakka pidin lapsuuttani loistokkaana ja parhaana mahdollisena. Kunnes aloin opiskella sosiaalialaa ja hokasin monia asioita, jotka olivatkin olleet aivan muuta, miltä olivat näyttäneet.

Nyt olen 22 ja asioiden käsittely on vielä kesken.

Me ollaan äitini kans myös hyvin erilaiset. Äidilläni on tietyissä asioissa hyvinkin vanhoilliset periaatteet, vaikkei mikään vanha olekaan. Ristiriidat tulevat aina siitä kun ilmaisen oman mielipiteeni enkä myötäile. Kurja juttu, kun haluaisin pitää hyvät välit äitini kanssa, koska olen ainoa lapsi, mutta hankalaa ja raskasta tämä jatkuvasti arvostelun kohteena oleminen on. Mikä siinä on ettei äidit koskaan ole väärässä, vaan tyttäret. Pelottaa hieman, että paheneekohan tämä entisestäänkin kun äiti vanhenee.

Moi



Minäkin olen - siltä tuntuu - koko ajan jotenkin pahemmassa solmussa äitisuhteessani. Ongelma on lyhyesti se, että äitini kehittelee minun elämääni ja parisuhteeseeni valtavia ongelmia, joita ei ole, ja sitten vaatii minua ratkomaan niitä.



Useimmat asiat ovat saaneet alkunsa toki jostain tosielämän tilanteesta, mutta ne saavat äidin päässä aivan älyttömät mittasuhteet. Eikä auta, jos yritän sanoa, että ei se nyt ihan näin ole ja täällä menee ihan hyvin jne. Ärsyttävintä on, että usein tuntuu, että vanhempiani ei kiinnosta se, että minä olen ONNELLINEN

että asia saattaa muuttua vain pahemmaksi, kun äiti vanhenee. Ja epäilen, että muuttuu myös vaativammaksi. Äitini tuntuu jo nyt olettavan, että me käännämme auton nokan perjantaina heitä kohti ja suuntaamme heille, eli lapsuudenkotiini kaikemaailman askareisiin. Jos näin ei käy, hommat jäävät hoitamatta, koska hänen mielestään kuuluvat minulle ja miehelleni. (siivous, ruohonleikkuu ym.)

Äitini on siis 50.v eikä mitään terveydellistä vikaa ole.



Ärsyttää

(Moi, lähti tuo äskeinen viesti tulemaan kesken lauseen.)



Siis: ärsyttävintä on, että vanhempiani ei niinkään tunnu kiinnostavan onnellisuuteni, vaan jokin elämäni osatekijä, jonka pitäisi heidän mielestään olla siinä ja siinä jamassa.



Tilanne kärjistyi tässä ennen joulua ja olen miettinyt tilannetta paljon. Olisi kiva olla hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa, mutta ei se oikein tahdo onnistua, jos äiti reagoi kaikkeen sanomaani jollakin ojentavalla elämänohjeella tai torunsävyisellä paheksuvalla happamalla kommentilla. (Okei, toki meilläkin on hyviä hetkiä, mutta tältä usein tuntuu.)



Onneksi ympärilläni on hyviä ystäviä, joiden kanssa olen voinut puida tilannetta. Yleinen ohje on ollut, että kannattaa vaan pitää vähän etäisyyttä vanhempiin, sanoa heille selkeästi, että kiitos vaan huolenpidosta, otan neuvonne huomioon, mutta tämä on nyt minun elämäni, ja muistaa, että vanhempienkin kuuluisi jossain vaiheessa päästää irti lapsistaan ja antaa heidän elää omaa elämäänsä (olen kohta 30 ja asunut pois kotoa melkein 10 vuotta ja naimisissakin olen ollut 3,5 vuotta).



Olen yrittänyt myös asettua heidän asemaansa. Onhan se varmaan raskasta katsella, jos oma lapsi alkaa toteuttaa omassa elämässään vähän eri arvoja (ja tarkoitan siis tosiaankin vähän, suurin osa näyttää kyllä jäävän kasvatuksesta mukaan) kuin itse on ajatellut. He varmaan ajattelevat, että minä elän ihan oikeasti väärin ja teen tyhmyyksiä ja olen kauheassa vaarassa (jota he eivät kyllä pysty kuvailemaan). Mutta silti. Olen kuitenkin ihan järkevä ja pystyvä aikuinen ihminen. Heidän kuuluisi luottaa myös minun arvostelukykyyni ja valintoihini (he ovat sitä mieltä, että minä en arvosta heidän elämänkokemustaan).



Kai tässä on jokin aikuistumisprosessi vielä itselläkin kesken. Toisaalta on vaikea olla aikuisessa kanssakäymisessä vanhempiensa kanssa, jos he eivät tee sellaiselle tilaa...



Tässä kyllä koko ajan eläessä valkenee lapsi-vanhempisuhteeseen liittyviä asioita, jotka ovat vaikuttaneet tähänastiseen elämään ja joihinkin vaikeuksiinkin (lähinnä syömishäiriöön, joka on jo onneksi mennyttä elämää). Ja se on hyvä, että valkenee. Äiti ja isäkin ovat ihmisiä omine heikkouksineen ja heidän veuhtomiseensa on kai vain opittava suhtautumaan sopivan viileästi.



Meillä on onneksi se tilanne, että välimatkaa on useampi sata kilometriä, joten tupatarkastuksilta vältytään. (Toisinaan tietysti haaveilee myös, että asuttaisiin lähellä ja käytäisiin hyväntuulisesti toistemme luona kylässä - mutta todellisuudessa näin on parempi!)



On tämä hankalaa kyllä. Kun ei sitä viitsisi pahoittaa vanhempiensa mieltä mutta toisaalta pitäisi sanoa selvästikin aika lujasti vastaan, kun ne alkavat tunkeilla liian voimakkaasti toisen elämään.



Sitä toivoisi, että äitikin lakkaisi huolehtimasta liikaa kaikenlaisesta pienestä. SIllä menee oma elämä siinä ihan hukkaan. Mutta eipä tuo tietenkään ota meiltä lapsilta mitään ohjeita vastaan myöskään (esim. siitä, että aloittaisi jonkin harrastuksen, joka veisi välillä ajatukset pois töistä ja näistä " hirveistä ongelmista" ).

Moi



Täältä on helppo laukoa hyviä neuvoja toisille... (Tiedän toki, että helpommin sanottu kuin tehty.)



Tao tao: kuulostaisi siltä, että sinun olisi hyvä repäistä ja jättää muutama kerta menemättä ruohonleikkuuseen. Pitäähän vanhempiesi nyt jo itse pitää omasta kodistaan huoli. Sehän alkaa olla tosi painostavaa, jos homma alkaa tosiaan pyöriä niin, että oletetaan, että olette aina siellä paikalla hoitamassa osuuttanne.



Muista ongelmista huolimatta meillä on esim. joulut kyllä menneet hyvin niin, että kun muutimme yhteen, niin aloimme viettää joulutkin kahdestaan (6 vuotta sitten). Ketkään vanhemmat eivät ole onneksi alkaneet mankua meitä luokseen liian voimallisesti. Kerran kokeiltiin kyläilyä, ja kyllä kahdestaan on leppoisampaa (vaikka toki hiljaisempaa ja pienempää myös).

omaa elämääni ollenkaan. Joskus hyvinä hetkinä äitini toteaa, että sinun elämäsihän se on ja olethan jo aikuinen, mutta äkkiä se tuntuu unohtuvan. Rasittavinta on se, että joskus äiti tarjoutuu ostamaan jotakin tuputtamalla ja sitten yrittää määrätä sen käyttämisestä ja meinaa ottaa sen pois (kuten tämä tietsikka, ostettiin isän perintörahoilla mulle ja äiti meinas etten tarvitse tätä riittävästi ja hänellä ois käyttöä sille). Ruokapöydän äiti antoi meille kun halusi itse päästä siitä eroon ja sitten huusi lapsille, että ottaa meiltä pöydän pois, jos lapset ei opi olemaan naputtamatta lusikoilla pöytää. Lapsetkin on alkaneet kysellä mikä tavaroista on oikeesti meidän ja mikä mun äidin.

Vaikeinta tässä on se ettei välimatkaa voi ottaa, koska asutaan lähekkäin ja äidilläni ei ole ketään muuta kuin mun perhe :(.

Mullakin on ikää jo 28 vuotta ja tuntuu ettei tätä napanuoraa saa millään poikki. Toivottavasti itse en tee tätä tuskaa tyttärelleni.

Me ei saataisi ostaa mitään. Ei yhtään mitään. Täytyisi vaan säästää ja säästää. Jos mainitsen saavani 120 Euroa veronpalautuksia, niin heti kommentoi päälle:" Siitähän jää kivasti lisäsäästöjä." Mulla nousee höyry päästä näistä kommenteista. Antaisi olla.

Siksi aina sanon lasten haalareistakin, kun kysyy, että halvalla sain kirpparilta uudenveroiset. Kerran menin mainitsemaan siitä, että mennään ulos syömään ja tinkasi ja tinkasi sitäkin asiaa ja ihmetteli. En kerro koskaan myöskään ravintolakäynneistä. En kengistä, jos maksoivat yli 15 Euroa jne.



Sitten ostaa itse meille jatkuvasti jotain pientä, jonka voisi heittää roskiin. Ylpeänä tuo meille uuden päiväpeitteen alennuskorista 5 Eurolla. Ihme. Väri oli neonkeltainen ja materiaali satiinia.:( Ja sitten pitäisi olla onnellinen ja kehua. Samoin tuo kaikkia mattoja (käytettynä ostettuja ja kamalia) yms. Tarkoittaa hyvää, mutta...



Ja mä olen jo 29-vuotias ja käynyt säännöllisesti töissä 7 vuotta. Lähes kymmeneen vuoteen en ole pyytänyt rahaa ja saanut vain jouluna ja synttärinä. Pärjätään mainiosti omillamme. Asutaan omistusasunnossa ja ajetaan hyvällä autolla. Eli kyse ei ole meidän huonoudesta ja siitä, että pyydettäisiin siltä rahaa tai apua.

Lapsuuden luulin että tälläisiä kaikki äidit on, nuorena mulla oli aina sukset ristissä äidin kanssa. Kun isä kuoli (eivät olleet naimisissa enää) niin isän sukulaiset alkoivat kertoa asioita äidistä. Silloin tajusin että minä en ole hullu ja vaikea tytär vaan äitini on teini.



Esimerkkejä:



Ollaan sovittu että mennään yhdessä jonnekkin tiettyyn kellon aikaan. Äiti tulee AINA myöhässä. Ja kun hän on myöhässä niin äiti on AINA vihainen minulle.



Kun joku on hukassa (avaimet, kukkaro, lasit) niin se on jonkun muun syy. Ja AINA on jotain hukassa.



Äitini tykkää shoppailla mutta ei yksin. Minun pitäisi mennä hänen kanssaan ostoksille, ottaa 1,5v poika mukaan. Ja kun poika kyllästyy ja alkaa huutamaan kaupassa niin se on minun syy; olin kuulemma sanonut väärällä äänenpainolla jotain pojalle.



Vaateostoksilla kun ollaan niin äiti suuttuu minulle jos ei löydä mieleistään vaatetta. Myös jos en pysty pojan takia 100% keskittymään äidin vaatesovituksiin hän suuttuu.



Äiti ostaa usein uusia vaatteita mutta ne ei sitten olekaan KOSKAAN hyviä. Ja tämä on tietysti minun syyni. Äiti hukkaa kuitit ja silti yrittää palauttaa vaatteita (onnistuukin usein).



Sisustus (verhot, pöytäliina, päiväpeitto) vaihtuu n. kerran kuussa. Kun vihdoin on löytynyt sopiva ja hieno sisustus niin parin viikon päästä jotain vikaa löytyy.



Mikään ei ole koskaan hyvin... Ja äitiä EI saa neuvoa, hän ei kuuntele..



Kun yritin näyttää äidille kuinka vastasyntyneelle vaihdetaan vaippa niin hän suuttui " on sitä ennenkin vaippoja vaihdettu" . Kun tulin kotiin niin vauvalla oli vaippa väärinpäin!



Pojalla oli erityisruokavalio-kokeilu (oli paino vähän pudonnut) 9kk iässä, äiti salaa syötti pojalle välipaloja/epäterveellisiä ruokia ja minä ihmettelin miksi poika ei syö pääruokaa...



Äiti antoi reilun vuoden ikäiselle pojalle kovan, pienen, salmiakkikurkkupastillin ja kun huomautin että ei salmiakkia, ei pieniä ja kovia karkkeja niin hän sääli poikaa " kun lapsi-parka ei saa mitään hyvää koskaan" ..



AINA kun äiti tulee käymään niin hän menee mun meikkilaukulle ehostamaan itseään.



AINA kun äiti on poikani seurassa hän hyssyttelee poikaa ja antaa mieluummin periksi kun kuuntelee huutoa. Ja poika on AINA levoton ja kitisevä äitini seurassa.



Hänen hiuksiaan pitäisi olla koko ajan värjäämässä, raidoittamassa, kihartamassa tms. Äiti värjää hiuksiaan n. 2vkon välein.



Yleiskuva/ensivaikutelma ihmisillä äidistä on että hän on mukava, sosiaalinen, fiksu. Ja hänellä on ystäviä, miesystäviä eikä hän heidän seurassaan ole aivan samanlainen, kai....



Äitini on AINA kipeä. Virtsatulehdus, poskiontelotulehdus, pää, hartiat jne. ja sen hän kaikille kertoo. Hänellä on vuodessa useampia antibioottikuureja (ihmettelen kuinka lääkärit näitä niin helposti määrää). Minusta osa on luulosairautta tms.



Kerroin äidille raskaudesta ja vannotin ettei hän kerro kenellekkään koska odottelimme lapsivesinäytteen tuloksia ja parin viikon päästä tätini soitti ja kyseli vointiani.. Arvatkaas kuka oli livertänyt???



Lisää esimerkkejä löytyisi... Kohtalotovereita?

Meillä äitini ei kontrolloi meidän elämäämme, mutta tuntuu " taakalta" meillä ollessaan:



*Hänellä on tietty elämänrytmi, jonka mukaan hän elää. Siitä ei voi luistaa kylässäkään tai tulee stressiä. Ruoka on oltava tiettyyn aikaan ja herää tiettyyn aikaan. Ja kun herää, niin tekee kaiken niin kovaäänisesti, että lapsetkin heräävät usein hieman liian aikaisin. Lisäksi äidin pitää saada syödä tiettyyn aikaan ja silloin ei voi lähteä meidän kanssamme ulkoilemaan tai tekemään mitään muuta, mutta ilman häntäkään emme voi lähteä.

*Meillä ollessamme hän on KOKO ajan meidän kanssamme. Kulkee perässä huoneesta toiseen ja lähtee mukaan ruokakauppaan ja lasta kerhosta hakemaan jne. Hetkeäkään ei hänestä saa rauhaa, vaikka olisi meillä päiväkausia. Viimeksi kun oli meillä yötä, niin käveli aamulla herättyään suoraan sisälle meidän makuuhuoneeseemme missä olin vauvan kanssa ja kun kysyin tarvitsiko jotain, niin vastaus oli ettei tarvinnut.

*Hän kieltää lapsia jatkuvasti. Ei saa tehdä sitä ja tätä. Särähtää korvaani, kerrankin kun oli siskoni kouluikäisen pojan kanssa meillä komenteli ettei poika saa ottaa niin paljon ruokaa, kun jää kuitenkin syömättä ja ei saa juoda niin paljon jne. Meillä kun olen paikalla niin olen usein sanonut että kyllä meillä lapset saa tehdä jotain mitä äitini kieltää, joten vähän läsnäoloni rauhoittaa tätä komentelua.



*Lisäksi hän puhuu kaikista sairauksistaan paljon (ja niitä löytyy). Ja äitini sosiaaliset taidot on aika huonot. Sukujuhlissa äitini veli vaimonsa kanssa yrittää hillitä tiettyjä puheenaiheita äidilläni kun äiti pääsee vauhtiin selittämään asioistaan toisille. Pidemmän aikaa on aika rasittava " keskustella" hänen kanssaan kuuntelemalla hänen asioitaan.

*Omaa marttyyriasenteen kun hänen tyttärensä ja äitinsä on hänet hyljänneet, vaikka hän on heitä niin paljon auttanut (siis sisarpuoleni on pistänyt välit äitimme kanssa poikki ja äitini oma vanha äitinsä myös ei halunnut olla äitini kanssa tekemisissä).

*Stressaantuu epämiellyttävistä asioista ja kaikesta tavallisuudesta poikkeavasta. Reissuihin ei voi lähteä, koska sairastuu niistä. Sairastuu myös jos joku puhuu hänelle inhottavasti.





Meillä äitini ei siis kontrolloi elämäämme kuten monilla muilla, paitsi tietyllä " surkeana" asenteella viime aikoina on alkanut kysyä kuin surkea koiranpentu että " kai näemme pian" ? Mutta on muuten aika rasittava ja minä en aina jaksakaan äitiäni, kuten ei myöskään mieheni.