hermot koetuksella vaativan lapsen kanssa!
onko kohtalotovereita ja miten kestätte vaativan luonteen omaavan lapsen kanssa?
Meillä poika on 3-vuotias ja on pienestä pitäen ollut todella vaativa (ja ujo). Ärsykekynnys on hyvin matala ja reagoi itkulla jos vähänkin harmittaa. Aamulla yleensä herätään (ja päiväunilta) itkulla. Omat hermot on kyllä koetuksella. Pikkusisko (1 v 8 kk) on taas luonteeltaan ihan erilainen, useimmiten tosi hyväntuulinen. Uniltakin herää todella hyväntuulisena. Olen koittanut olla esikoisen kanssa kärsivällinen ja antaa aikaa, mutta välillä ottaa kyllä tosi koville. Välillä ei vaan jaksa ja sitten tuleekin räjähdettyä lapsella ja ehkä vähän syyllistäväänkin sävyyn todettua, että minkä takia hän on sellainen kuin on... ja sitten tietty itteänsä harmittaa...
Kommentit (2)
Olisiko sinulla suuritarpeinen lapsi? (Se on temperamenttimääre, ei viittaa vammaisuuteen eikä varsinaisiin fyysisiin vaivoihin). Jos osaat englantia niin kurkkaa pari nettisivua hakusanoilla " fussy baby" tai " high-need baby" . Siellä on useissa lueteltu suuritarpeisen lapsen " tunnusmerkkejä" . Asiasta ovat myös lääkärit ja psykologit kirjoittaneet kirjoja, ja onpa Suomessa vertaistukiryhmäkin suuritarpeisten lasten vanhemmille.
Oma poikani (alle vuoden) esim. itkee kaikki kauppareissut jos ei saa olla sylissä KOKO AJAN. Ja muutenkin elämämme on suurta draamaa.
Minua auttaa eniten se, että tiedän, ettei poikani tee asioita tahallaan. Hänellä on vain erilaiset tarpeet (SUUREMMAT) ja hän osaa myös vaatia itselleen tarvitsemaansa (mikä on hyvin tervettä). Ajattelen myös asian näin: jos esim. aviomieheni saisi päättää, mitä ja kuinka paljon minä mitäkin (hellyyttä, romantiikkaa, huomiota tms) tarvitsen niin OIKEAT tarpeeni ja niiden määrät jäisivät huomiotta. On siis meidän aikuisina mahdotonta päättää lapsen puolesta kuinka paljon syliä, lohdutusta ja hellyyttä lapsemme tarvitsevat.
Minua myös rohkaisee se, että tiedän, etteivät lapsen tarpeet (oikeat tarpeet) katoa ellei niitä täytetä vaan ne voivat jäädä loppuelämäksikin kaivertamaan ihmisen sisälle. Usein myös -- kun poikani dramaattisuus häiritsee -- istahdan hetkeksi aloilleni ja mietin, että mikä minun elämässäni on sellaista (tapahtunut lapsuudessa/nuoruudessa), joka estää minua antamasta lapselleni sitä rakkautta mitä hän tarvitsee. Vain katkaisemalla sen noidankehän (minulle ei annettu tarpeeksi, joten en itsekään osaa antaa tarpeeksi) voimme auttaa lapsistamme kasvamaan tasapainoisia ihmisiä.
Voimahalauksia!
Mulla ei oo varsinaisesti mitaan neuvoja antaa, mutta voin kylla kertoa ettet ole ainoa. Meilla ihan sama tilanne. Itkuherkka ja ujo esikoinen seka reipas kuopus. Valilla on hermot kireella, mutta yritan vaan muistuttaa itseani etta ei lapsi omalle luonteelleen mitaan mahda. Yritan vain ¿tukea¿ hanta ja antaa aikaa, jotta tutustuminen elamaan ei olisi niin ¿vaikeaa¿. Purkaan sitten turhautumiseni juttelemalla mieheni kanssa tilanteesta. Hankin on ollut pienena hyvin ujo, joten ymmartaa tytartamme paremmin.
Tsemppia. Lasketaan vaan hitaasti kymmeneen ;-)