tei joilla isot lapset, ja joita isovanhemmat ei ikinä auttaneet

mutta minä olen muutaman kerran kauniisti pyytänyt apua, en saanut (pyydettiin molemmilta isovanhemmilta). Vastaus oli että "me ei aiottu alkaa auttamaan ollenkaan". Sitten erään kerran tosi hädässä (mies työmatkoilla, jouduin sairaalaan, lapset heitteillä kun ei voinut ottaa sairaalaan) soitettiin ja pyydettiin apua. EI ANNETTU! Vastaus oli vaan että "onpas kurja tilanne, koittakaa vaan keksiä jotain".



Ei sitä apua saa vaikka pyytää! Liikaa ei ole pyydetty, yhteensä ehkä joku 5 kertaa, mutta kun joka kerta torpataan niin ei enää viitsi pyytäkään.



Vieras naapuri välittää lapsistamme enemmän kuin isovanhemmat, ja pelasti meidät silloin kriisitilanteessa. Minusta on järkyttävää että omilta vanhemmilta tulee tyyliin luuria korvaan jos on todellinen hätä.

mitään myöntääkään. Sinä olet kuitenkin saanut puolustettua itseäsi kasvattajana ja lapsiasi. Jos jankutus ja mollaus vielä sen jälkeen jatkuu (niin kuin todennäköisesti jatkuu), voit vain sanoa, että syy tilanteeseen on jo kerrottu. Tuskin tämä tilannetta muuttaa, mutta olet ainakin saanut sanottua, mistä on kyse. Jos vanhempasi eivät suostu tai pysty asiaa hyväksymään, se on heidän ongelmansa.

Vastasin jo ylempänä eli olin se jota vanhemmat haukkuvat huonoksi kasvattajaksi. Jonka lapset on kurittomia kiittämättömiä nulikoita. Ei tuon ikäiset myönnä mitään väärää tehneensä, kiistävät kaiken!

Tämä on oikeastaan aika hyvä neuvo, sillä JOLLAIN keinolla se valitus, syyllistäminen ja haukkuminen pitäisi saada katkaistua. Vanhempani ovat todellisia k**ipäitä haukkuessaan lapsiani siitä kun eivät halua tulle mummoa/ukkia katsomaan.

Olen yrittänyt lapsiani puolustaa, ja asiasta joskus yrittänyt keskustella (muistutin vähän että eipä teitä näkynyt aikanaan). Sain ihan valtavan haukkuryöpyn päälleni, minut haukuttiin pahaksi lapseksi, kiittämättömäksi, olisi pitänyt kuulema tehdä aikanaan abortti minulle, olen syyllinen kaikkeen, häpeätahra jne jne.

Vanhemmat myös systemaattisesti kieltävät kaiken. Kiistävät sen että ovat minua vuosikaudet pahoinpidelleet lapsena, ja kiistävät sen että eivät auttaneet koskaan lastenlasten kanssa. Väittävät kirkkain silmin että "ainahan me autettiin". Minulla on erittäin hyvä muisti ja tiedän että auttamista ei ollut, ei ollut yhtä ainoaa kertaa!! Miten voi olla pokkaa siis väittää että minua on muka autettu "kaikessa".

Vanhempani ovat pahasti tunne-elämältään häiriintyneitä ja ei heitä saa muutettua, se on selvä. Mutta ehkä saisin heidän jäkätyksensä loppumaan sillä, että en lähtisi mukaan puolustelemaan lapsiani vaan sanoisin aina tuon syyn että "johan teille on syyt kerrottu". Eli en lähde enää keksimään muita puolusteluja.

ja en aio todellakaan pakottaa lapsiani sitten vanhainkotiin vierailulle. Saavat toki lähteä, ei minulla kostomentaliteettia ole, mutta eivät ole _velvollisia_. Eivät isovanhemmatkaan viitsineet kertaakaan hoitaa, soitella kuulumisia, käydä synttäreillä tai muutakaan.



Kyllä se niin on että sitä saa mitä tilaa, mutta se on kyllä ihan totta että eivät isovanhemmat mitään omaa syyllisyyttään/osuuttaan myönnä. Eihän ihminen voi tuollaista edes itselleen tunnustaa saati sitten muille. Helpompi on syyttää aina muita :)

Toiset isovanhemmat olivat kiireisiä työelämässä, jäivät eläkkeelle vasta kun olin teini-iässä. Eivät ole koskaan hoitaneet minua ja vaikka asuimme lähekkäin, tapasimme vain juhlapäivinä.



Toiset isovanhemmat hoitivat minua kotonaan vanhempien työpäivien ajan. Sen lisäksi saatoin olla heillä vaikka viikon kesäisin jo ihan pienenä.



Nuoremmat isovanhemmat, jotka eivät hoitaneet, ovat nykyisin todella läheisiä. Soitellaan ja kyläillään jatkuvasti. Ne minua hoitaneet kuolivat ennen kuin ehdin täysi-ikäiseksi. Viime vuosina en ollut paljonkaan heidän kanssaan tekemisissä, vanhempani eivät painostaneet.

isäni vanhemmat eivät juurikaan hoitaneet minua kun olin pieni, olivat kiireisiä uraihmisiä molemmat. Tavattiin kuitenkin aika säännöllisesti muutaman kerran vuodessa jonkun perhelounaan tms merkeissä.



Kun kasvoin ja isovanhemmat ikääntyivät, niin saatoin kyllä käydä heillä koulun jälkeen välipalalla ja juttelemassa- heillä oli aikaa ja viihdyimme yhdessä, juttua riitti.



Eli kyllä isovanhempiin on mahdollista luoda toimivat välit vaikkei nämä olisikaan lukeneet jotain satua tai vaihtaneet kakkavaippaa. Riippuu tietysti henkilöistä ja perheen dynamiikasta.

Saisit tavallaan siirrettyä pallon heille. Ja voihan olla, että joku sanoissasi jäisi mielen pohjalle itämään - vaikka se taitaa olla turhaa toiveajattelua ;)

mitään myöntääkään. Sinä olet kuitenkin saanut puolustettua itseäsi kasvattajana ja lapsiasi. Jos jankutus ja mollaus vielä sen jälkeen jatkuu (niin kuin todennäköisesti jatkuu), voit vain sanoa, että syy tilanteeseen on jo kerrottu. Tuskin tämä tilannetta muuttaa, mutta olet ainakin saanut sanottua, mistä on kyse. Jos vanhempasi eivät suostu tai pysty asiaa hyväksymään, se on heidän ongelmansa.

Vastasin jo ylempänä eli olin se jota vanhemmat haukkuvat huonoksi kasvattajaksi. Jonka lapset on kurittomia kiittämättömiä nulikoita. Ei tuon ikäiset myönnä mitään väärää tehneensä, kiistävät kaiken!

Tämä on oikeastaan aika hyvä neuvo, sillä JOLLAIN keinolla se valitus, syyllistäminen ja haukkuminen pitäisi saada katkaistua. Vanhempani ovat todellisia k**ipäitä haukkuessaan lapsiani siitä kun eivät halua tulle mummoa/ukkia katsomaan.

Olen yrittänyt lapsiani puolustaa, ja asiasta joskus yrittänyt keskustella (muistutin vähän että eipä teitä näkynyt aikanaan). Sain ihan valtavan haukkuryöpyn päälleni, minut haukuttiin pahaksi lapseksi, kiittämättömäksi, olisi pitänyt kuulema tehdä aikanaan abortti minulle, olen syyllinen kaikkeen, häpeätahra jne jne.

Vanhemmat myös systemaattisesti kieltävät kaiken. Kiistävät sen että ovat minua vuosikaudet pahoinpidelleet lapsena, ja kiistävät sen että eivät auttaneet koskaan lastenlasten kanssa. Väittävät kirkkain silmin että "ainahan me autettiin". Minulla on erittäin hyvä muisti ja tiedän että auttamista ei ollut, ei ollut yhtä ainoaa kertaa!! Miten voi olla pokkaa siis väittää että minua on muka autettu "kaikessa".

Vanhempani ovat pahasti tunne-elämältään häiriintyneitä ja ei heitä saa muutettua, se on selvä. Mutta ehkä saisin heidän jäkätyksensä loppumaan sillä, että en lähtisi mukaan puolustelemaan lapsiani vaan sanoisin aina tuon syyn että "johan teille on syyt kerrottu". Eli en lähde enää keksimään muita puolusteluja.

up

.

Meillä isovanhemmat ovat aikoinaan auttaneet ja hoitaneet lapsia pyydettäessä joitakin kertoja, mutta kääntöpuolena on se, että ovat hyvin kylmiä ja negatiivisia ihmisiä, mollaavat omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan sekä muita paikalla olemattomia ihmisiä, joten olen ottanut heihin etäisyyttä, ja nykyään näemme vain joitakin kertoja vuodessa perhejuhlien parissa. En halua, että lapseni joutuvat kuuntelemaan tuota mollaamista, yritän mieluummin pärjätä jatkossa ilman heidän apuaan. Saa nähdä, minkälainen lasten ja isovanhempien välinen suhde tulee olemaan sitten myöhemmin, mihinkään eivät lapset ole velvollisia.

Up

En voi ymmärtää noita isovanhempia jotka eivät auta. Ei heitäkään sitten auteta kun he tarvitsevat aivan pian apua. Meidän perheessä on mummo auttanut lastenhoidossa ja nyt kun hän itse tarvitsee apua niin minä ja lapset autetaan. 

Mulla on vain yksi elossa oleva mummo ja ihmettelen kun sitä ei koskaan ole kiinnostanut minä tai sisarukseni. Mummo oli viisikymppinen meidän syntyessä eli vielä melko nuori. Asuttiin samassa kaupungissa, mutta tosi harvoin häntä näki. Äiti kyllä yritti että jonkinmoinen suhde olisi syntynyt mummon kanssa, mutta ei se oikein toimi jos sitä toista osapuolta ei kiinnosta. Mummo on ollut tosi kylmä ja etäinen myös omille lapsilleen. On edelleen elossa, mutta en ole vuosiin nähnyt eikä oikein kiinnostakaan. Onneksi omalla äidilläni on erilainen suhtautuminen omiin lapsenlapsiinsa.

Me saatiin lapset nuorena 80 -luvulla. Ite hoidettiin, mutta käytiin isovanhempien luona joka kuukausi tai he kävi meillä. Ei haluttu apua heiltä, vaan annettiin rusinat pullasta. Omia lastenlapsia hoidettin aika paljon 15 vuotiaaksi. Nyt vanhin on 22 ja nuorin vuoden. Heitä on kahdeksan. Pari vuotta sitten päätettiin, että 20 vuotta aktiivista isovanhemmuutta on tarpeeksi, ei 20 vuotta lisää. Ollaan talvet portugalissa ja lapsenlapsia käy siellä, kun pystyvät yksin matkustamaan. Nuorin yksin käyvä on 11, henkilökunta kentillä ja koneessa huolehtii ja tyttö puhuu englantia sujuvasti. Kesällä nähdään kaikkia muutama kerta. 

Vierailija kirjoitti:

ikähaarukalla 11-15v. Terveet isovanhemmat, toiset edelleen työelämässä, toiset eläkkeellä, alle 70v kuitenkin. NÄhdään ehkä joitakin kertoja vuodessa, välimatkaa mummoloihin noin 15km. Nuorin lapsi saattaa vielä lähteä mukaani kun käyn vanhempieni luona, isommat eivät. Ovat ainoat lapsenlapset molemmille isovanhemmille. Itse olemme miehen kanssa tilanteeseen tottuneet, mutta nyt isovanhemmat syytävät meitä, kun lapset eivät käy. Etenkin miehen vanhemmat kun nyt ovat eläkkeellä ja heidän tuttavansa ovat todella paljon lastenlastensa kanssa, ovat nyt yrittäneet luoda lapsiin välejä. Luultavasti vain siksi, että voisivat myös itse kehuskella lastenlapsillaan. Myöhäistä taitaa olla.

Siis yököttävää juuri tuo lastenlapsilla kehuskelu, vaikka ei niiden kanssa haluta olla missään tekemisissä. Äitini on hyvä esimerkki... Ollaan niiiiin "tuplamummoa", mutta jos ystävänsä tietäisivät todellisen laidan, niin varmaan käskisivät katsomaan niitä lapsia oikeasti. 

Minun äiti ei suostu minun lapsia hoitamaan. Ei edes, kun minun piti mennä sairaalaan otattamaan koepaloja syöpäepäilyssä. Olisin tarvinnut apua pari tuntia. Jouduin palkkaamaan ulkopuolisen vieraan ihmisen lapsenvahdiksi. Hän ei edes koskasn kysellyt perässä, miten minun koepalojen kävi. 

Sisaruksilleen valehtelee, että hoitaa ja auttaa koko ajan. Hmmm.... ihan sama minulle. Hautajaisissa sitten kerron sukulaisille totuuden, jos puheeksi tulee. 

Ei ehkä ihme, ettei minun lapsille tulisi ikinä mieleen soitella isoäidille missään asiassa. He näkevät muutaman kerran vuodessa, lähinnä synttäreillä. 

Etäiset välit. Meillä onneksi toiset isovanhemmat on ihanat (miehen vanhemmat), mutta omalle äidilleni lapsenlapset olivat vain näyttelyesine. Nyt lasten ollessa isompia dynamiikka on sellainen, että lapset eivät oma-aloitteisesti pidä yhteyttä enkä tätä missään nimessä vaadi. Mummo käy lastenlasten juhlissa näyttäytymässä ja ottamassa yhteiskuvat. Muuten ei näy.

En enää pidä itsekään yhteyttä, mutta tässä on taustalla muut syyt. Juhliin kutsun, kun toistaiseksi luotan siihen, että muiden ihmisten läsnäollessa käytös pysyy asiallisena.

Vierailija kirjoitti:

kun saivat ajokortin ja auton, suuntautui eka reissu mummolaan ja siitä eteenpäin ovat käyneet äidilläni säännöllisesti. Äitini on hirviöäiti, mutta mukava isoäiti. Enkä nyt mitenkään puutu lasteni ja äitini suhteeseen enkä ole aikoinani mollannut äitiä lapsilleni. Olen vain sanonut, että saavat itse päättää tekemisensä, kun ovat täysi-ikäisiä, mutta siihen asti äidilleni ei mennä.

Vähän samanlainen kokemus. Äitini oli minulle hirviö ( ja isä tossukka), olen 70-l  lapsi. Mutta isovanhempina he ovat jotenkin tsempanneet niin, että lapset tykkäävät heistä. En ole itse ollut äitini kanssa tekemisissä n 10 vuoteen, mutta lapset on käyneet itsenäisesti mummolassa ja käyvät nyt nuorina aikuisina edelleen. Minulle tämä on ok, varsinkin kun juuri muita sukulaisia ei ole. Pitkään odottelin ja katselin onko minua mummolassa alettu haukkumaan lapsilleni, mutta ei alettu.

Tämä ei nyt ihan ole apn tilanne, vastasin silti. Jos isovanhemmat on m*lkkuja niin minkäs sille äitinä tekee.

Tosi surullisia tarinoita välinpitämättömyydestä.  Omien lasten ollessa pieniä saimme puolison vanhemmilta ja erityisesti ukilta aina apua tarvittaessa. Mummo oli vielä virkanainen joten eläköitynyt ukki oli vapaa auttamaan. Hän olikin ihan parasta A-luokkaa ja lapset rakastivat häntä ja edelleen muistelevat rakastavasti. Nyt koetan olla itse auttavainen ja lempeä mummo ja se rooli onkin ihanaa.