Mies haluaa nähdä maailmaa...

Eikö miehesi voisi toteuttaa tätä unelmaasi vähän myöhemmin? Sinulla on nyt kyllä täysi oikeus itkeä, kiljua, syyllistää, tehdä ihan mitä vain, jotta mies tajuaisi pysyä lastensa ja sinun luona, kunnes tenavat ovat isompia! He ja sinä tarvitsevat nyt isää ja miestä, ei YK!

Tarkoitin tietysti " unelmaansa" , en " unelmaasi" , kuten erehdyksissä kirjoitin!

Jos se todella on miehen unelma päästä YK- joukkoihin. Kerran puhuttiin unelmista ja niiden toteuttamisesta miehen kanssa, kun mietittiin tulevaisuutta. Mieheni aloitti yliopisto-opinnot päämääränään eräs tietty unelmatyöpaikka - nyt viidentenä opiskeluvuonna näyttää 95% varmalta, että hän sinne pääsee =D Onnellinen olen miehen puolesta, vaikka todennäköisesti se tarkoittaa mulle itselle joko uuden ammatin hankkimista tai sitten pitkiä työmatkoja. Täälläpäin kun ei omaa alaani vastaavia töitä ole tarjolla =(



Mutta asiaan, kun puhuttiin tästä työhommasta, mieheni sanoi, että ei halua kenenkään olevan este unelmalleen nyt kun se on niin lähellä. Hän kysyi multa " Haluatko, että olen loppuikäni sinulle katkera siitä, että en saanut toteuttaa unelmaani?" . En todellakaan halua! Ja minulla on ollut pienestä asti monia haaveita, nyt olen yhden niistä saamassa päätökseen, mutta jos ei töitä löydy, niin opiskelen uuden ammatin tai teen jatkotutkinnon. Minulla kun ei niin selkeitä päämääriä elämälle ole kuin miehellä.



Rankkaa tulee oleen olla vuosi kahden pienen lapsen kanssa yksin, mutta se antaa varmasti teille kaikille jotain ainutlaatuista. Eräs tuttuni oli rauhanturvaajana, hänen vaimonsa patisti lähtemään nyt kun lapset ovat pieniä ja hän voi olla heidän kanssaan kotona eikä tarvitse käydä töissä. Ja hyvin meni vuosi kolmen lapsen kanssa =)



Tsemppiä! Vaikea päätös varmasti molemmille.



E.

Kun kuitenkin asia on niin ettet haluaisi miehesi lähtevän, kerro hänelle tunteistasi. Reagoikoon kuinka tahansa. Jos päästät hänet lähtemään niin että hän luulee että sinulla on kaikki ok, katkeroidut varmasti miettien, että miksei miehen kiintymys lapsiin/perheeseen ollut tärkeämpää. Tämä siis kirjoittamaasi peilaten. En tarkoita että pätisi muihin aiheen kirjoituksiin.



En halua kuulostaa tekopyhältä, mutta en voi kuvitella että mieheni lähtisi vuodeksi toteuttamaan unelmaansa... Ja jos lähtisi, saisi jäädä sille tielleen.... Ja tämähän on vain minun mielipide, kenenkään ei tarvitse vetää palkoa nenään ;D

aina n. 5 vkoa kerrallaan. Se on hänen uransa. Mutta on sitten aina samanverran vapaillakin ja meillä menee ihan mukavasti. Mutta eihän tuo ole pitkä aika verrattuna esim. jos vuoteen ei näe.. millaisia lomia miehelläsi olisi kerrallaan?



Meillä siis tämä toimii kyllä.. mies rakastaa olla merillä enkä sitä halua häneltä kieltää. Tykkää kyllä lomillaan olla sitten meidän kanssa tiiviisti :)



T:Neiti21+Minja 3kk+ Ja Nea liki 1v9kk

Neiti21:

Mutta eihän tuo ole pitkä aika verrattuna esim. jos vuoteen ei näe..

T:Neiti21+Minja 3kk+ Ja Nea liki 1v9kk

Niin siis tuo meidän 5 vkon eroaika siis ei ole pitkä..

Neiti21:

aina n. 5 vkoa kerrallaan. Se on hänen uransa. Mutta on sitten aina samanverran vapaillakin ja meillä menee ihan mukavasti. Mutta eihän tuo ole pitkä aika verrattuna esim. jos vuoteen ei näe.. millaisia lomia miehelläsi olisi kerrallaan?

T:Neiti21+Minja 3kk+ Ja Nea liki 1v9kk

Ainakin tää mun tuttu oli noin 3 viikkoa pois ja viikon lomalla. Jos oli pidempiä aikoia " kiinni" sai myös pidempiä lomia.

e.

siinä vaiheessa kun perhettä aletaan perustamaan olisi kummankin syytä miettiä niitä toteuttamattomia haaveita että kuinka ne sopii kuvioihin siinä vaiheessa kun on jo lapsia. Kyllähän se elämä väistämättäkin muuttuu ja joistain asioista vaan täytyy luopua kun se ei ole perheen kannalta hyvä ratkaisu.

Mielestäni isän lähtö pois lasten ja vaimon luota käytännöllisesti katsoen koko vuodeksi ei ole järkevää eikä mun mielestä siinä ole mitään itsekästä että sellaiseen ei halua suostua.

Silloin kun suunnittelitte perheen perustamista, muistiko miehesi varoittaa että saatat jossain vaiheessa jäädä yksin lasten kanssa, ei varmaankaan vaan kyllähän tämä elämä rakennetaan sille pohjalle että puolisoon täytyy voida luottaa että se siinä vierellä pysyy.

Hullua miten jotkut aikuiset miehet (miksei jotkut naisetkin..)kuvittelevat että elämä ei muutu vaikka lapsia tulee ja että se on heti vapauden riistoa ja kahlitsemista mikäli joku päähänpisto kielletään.

Mun mielestä jossain lehdessä kirjoitettiin hyvin kun asia koski lapsen tuloa ja miten se muuttaa elämää, se meni jotenkin vapaasti lainaten näin:

" On turha kuvitella että kun vauva syntyy niin elämä menee sekaisin ja kestää aikansa ennen kuin se palautuu takaisin normaaliksi vaan kannattaa jo raskausaikana asennoitua niin että elämä tulee muuttumaan lapsen myötä eikä se ikinä palaudu ennalleen vaan elämästä, perheestä ja parisuhteesta tulee aivan uudenlainen johon totutaan."

Ei mielestäni yhtään huonosti kirjoitettu.

Mikäli sinun mielestä miehesi ulkomaille lähtö ei ole hyvä idea niin kannatta se selkeästi ilmaista. Mun mielestä on vähintäänkin epäreilua että kumppanisi edes asettaa sinua tuollaiseen tilanteeseen.

Toivon todella että miehesi tulee järkiinsä ja ymmärtää että hänen paikkansa on vielä pitkään perheen lähellä. Eri asia olisi mikäli ennen perheen perustamista miehesi olisi jo tällaisia matkoja harrastanut ja olisit siis ollut tietoinen että hän saattaa lähteä myös kun lapsia siunaantuu.

Kaikki me joudutaan luopumaan monistakin asioista perheen takia, eikähän kaikesta tarvitsekaan mutta uhrauksia täytyy tehdä, niin se vaan menee, toivottavasti miehesikin sen katkeroitumatta ymmärtää, toivon todella!



Voimia ja tahdon lujuutta taistelussa perheen puolesta!

oli mies viime vuoden reissuhommissa koko vuoden. Rankkaa oli, mutta vuosi loppuu kuitenkin aikanaan..



Kuitenkin, sinun täytyy kertoa miehellesi tarkasti mitä mieltä olet, ei hän muuten tiedä. Sinulla on oikeus ilmaista mielipiteesi asiasta, älä tee sitä kierrellen vaan suoraan keskustellen.



Toistaalta kuitenkin toivoisin, ettet estä miestäsi lähtemästä. Sano hänelle jos hänen lähtönsä tekee sinut äärettömän surulliseksi, mutta älä estä menemästä.

Olen päiväkodissa töissä ja meillä on siellä yksi perhe, jossa isä on rauhanturvajoukoissa (ollut nyt kai 6kk jo) ja mitä äidin kanssa olen puhunut asiasta, niin tietysti on rankkaa olla yksin vastuussa kaikesta, mutta hänkin sanoo, että kyllä yhden vuoden elämässä kestää varsinkin kun se vuosi tuo mukanaan mukavia etuja (enemmän rahaa, verovapaan auton jne)...



Eli heille tämä ratkaisu oli puhtaasti taloudellinen... Heillä tosin jo " isot" lapset (9.v ja pian 7.v), eli siinä mielessä eri juttu kun teillä!! En ota kantaa siihen pitäisikö sinun miehesi antaa mennä, mutta laita hänet ainakin punnitsemaan vaihtoehtoja ja sitä onko NYT juuri sopiva aika lähteä (tilaisuuksia varmaan tulee myöhemminkin) ja miettikää yhdessä onko tarpeeksi turvaverkostoa ympärillä sinulle ja lapsille hänen ollessa poissa, jotta sinäkin jaksat...



Mellu ja Nalle rv27+2

Olisiko mahdollista, että koko perhe lähtisi? Jos ei nyt ihan koko ajaksi, niin useammaksi kuukaudeksi kerrallaan. Meillä on muutama tuttavaperhe, joissa koko perhe on lähtenyt miehen mukaan. Yksi näistä itse asiassa sotilastarkkailijaksi Pakistaniin...



Riippuu varmasti paljon miehesi kohdemaasta, mutta ehkä tutkimisen arvoinen vaihtoehto?

Minä olin 3 viikkoinen ja veljeni 9v ja 2v kun isäni lähti yk joukkoihin Intiaan ja Pakistaniin. Ja koska olin niin pieni äitini ei halunnut, ymmärettävistä syistä, viedä minua sinne edes käymään. Oli kuulemma välillä aika rankkaa, mutta ei kestämätöntä. Ja kun olin 8v isäni lähti uudestaan joukkoihin Israeliin ja Syyriaan. Hyvin meni silloinkin. Vaikka tällä kertaa kävimmekin molemissa maissa isää katsomassa.

Samoin veljeni lähti Kosovoon heidän tyttönsä ollessa vajaan vuoden ikäinen. Ja koska sieltä tosiaan pääsi lomalle kerran kuussa, niin kuulemma vain paransi heidän keskinäisiä välejään. Toki oli veljeni avovaimolle rankkaa, mutta autoimme lapsen hoidossa parhaamme mukaan. He ovat olleet teini-ikäisistä asti yhdessä, niin oppi kuulemma arvostamaan toista paljon paremmin kun joutui olemaan erossa.

Tällä yritän sanoa että ei joukkoihin lähtö välttämättä ole paha asia, vaikka tietysti rankkaa onkin. Riippuu tietysti perheestä miten sujuu. Oma mieheni on ilmoittanut ettei hän kykenisi olemaan meistä niin kauaa erossa, ja olen onnellinen siitä. Mutta me olemme kaikki niin erilaisia ja toisille se ero tekee tosiaan vain hyvää.

Kun mies on yksin ulkomailla asuen muiden äijien kanssa tuvassa, niin kyllä siinä mies oppii naistaan arvostamaan ja ikävöimään. (tai ainakin pitäisi)

... niin paljon sekä itseeni että mieheeni että mies saisi mennä. Meillä oli kyllä välimatkaa 800 km suurimman osan seurustelusta ja avioliittokin solmittiin tuolla hajuraolla. Yhteen muutettin noin puolen vuoden avioliiton jälkeen, kun pääsin irroittautumaan työstäni. Toki sekin voi vielä joskus olla edessä, että avioliitto elää niin heikkoa vaiheta, että tuollaiseen eroon ei ole mahdollisuutta.



Minusta sinun pitää olla rehellinen miehellesi ja kertoa että et pidä lainkaan ajatuksesta. Ja kertoa myös mitä erossa eniten pelkäät: sitä että et jaksa lapsten kanssa, sitä että mies pettää reissussa tai jää reissulleen, sitä että et itse jaksa odottaa kiltisti kotona tai mitä se sitten onkaan, minkä vuoksi et halua miehen menevän. Osaatko muuten sanoa jo nyt miksi ajatus on sinusta huono, vai joudutko vielä penkomaan omia tunteitasi syvemmin jotta osaat sanoa?



Ja kuten tuolla edellä kerrottiin, erossa oleminen ei aina ole huono juttu. Eikä se lisärahakaan pahaa tee perheessä. Ja ihan sun omalle itsetunnolesikin voi tehdä yllättävän hyvää pyörittää arki yksin.

mulla on sellanen mielipide, että ihmisellä on oikeus haluta elämältä tiettyjä asioita ja valita sellanen puoliso joka pystyy ne asiat antamaan.. mut täytyy varmistaa etukäteen että molemmat on samalla aaltopituudella asian suhteen.. mulle on ollut todella tärkeää että kun perheen perustan teen sen miehen kanssa jolla on aikaa perheelleen.. ite kasvoin perheessä jossa vanhemmat paljon töissä ja koen että mulla on oikeus vaatia, että mun lapset saa isänsä kotiin ja me vietetään paljon aikaa perheenä.. ilmotin tän kyllä miehelle reilusti ennen ees naimisiin menoa, että minähän en mitään reissutöitä kattele.. ensin se oli hänelle kova pala ja jos ei ois halunnu vakiintua niin oisin kyllä päästänyt menemään.... noh nykyään koitan patistella häntä lähtemään töihin kun haluis vaan olla tyttärensä kanssa.. enkä tunne huonoa omaatuntoa siitä että sain semmosen perhe elämän kuin halusin.. kyllä ehtoja ja pyyntöjä saa esittää.. jos miehelläs on oikeus unelmaansa niin kyllä sullakin on.. ja tuskin se on jäädä yksin vuodeksi... teidän pitäis pystyä keskustelemaan asiasta tasavertaisina, teillä on yhtäläiset oikeudet elää semmosta elämää kuin haluatte.. parisuhteessa se ei onnistu sataprosenttisesti, että joudutte varmaan tekemään kompromisseja että päästät miehes jos se oottaa vaikka muutaman vuoden, että lapset vähän isompia.. mutta älä aattele niin että oot itse paholainen jos estät toisen unelman, musta on paska temppu tehä pienet lapset ja sitten luistaa vastuusta..

Olipa suhde kuinka hyvä tahansa, kaikkeen tottuu. Erossa olemiseen, itselliseen elämään.. Mutta riippuu paljon myös ihmisestä.

Ystävälläni mies oli pois 9kk. Ikävöi hirveästi, mutta miehen palattua huomasi, että mies ärsytti välillä pelkällä olemassaolollaan kun oli tottunut pyörittämään yksin taloutta. Ja mies on hänen elämänsä mies!!



Opiskelujen takia toinen naisystäväni oli vain vkonloppuisin perheensä luona; hän tottui runsaaseen omaan aikaan ja mies pyörittämään taloutta aivan omalla tavallaan. Kesti aikansa heillä taas sopeutua yhteiseen perhe-elämään.



Minä en jäisi yksin, mutta miehen kanssa käyty asiat läpi ennen perheen perustamista, eli siinä ei ongelmaa. Tietenkin, jos todella hyvä tilaisuus tulisi, asia menisi uudestaan harkintaan.

mitä tämä tilanne teidän kahden suhteesta nyt kertoo.



Mihin miehesi toive rauhanturvaajaksi lähtemisessä perustuu? Ja mihin perustuu oma ajatuksesi siitä, ettei toisen ratkaisuja saa " rajoittaa" . Mielestäni teillä on nyt tuhannen taalan paikka pysähtyä miettimään tilannetta, jossa nyt olette pienten lasten vanhempina.



Miksi mies haluaa lähteä juuri nyt, mitkä motiivit, tarpeet, toiveet hänen ajatuksensa takana ovat ? Mikä on hänelle tässä unelmassa juuri nyt niin ehdottoman tärkeää tai tarpeellista ? Mitä tämä unelma rauhanturvaajasta hänelle merkitsee, pitää sisällään. Mitä hän nyt kaipaa ja mitä hän kuvittelee löytävänsä?



Mitä sinä oikeasti haluat ja tunnet? Miksi sinä et koe voivasi vapaasti ilmaista omia tunteitasi sen suhteen, kuinka paljon mies on tällä kysymyksellään sinua jo nyt loukannut? Miksi sinun täytyy pelätä leimautuvasi toisen unelmia rajoittavaksi henkilöksi sen sijaan, että olisit tasavertaisesti toinen teistä vanhemmista, jolla on oikeus ottaa kantaa, puolesta tai vastaan, teitä molempia koskevaan elämän päätökseen? Te olette kaksi erillistä ihmistä, joilla kummallakin saa olla omat toiveensa ja unelmansa, mutta samalla te olette tiimi, joka miettii yhdessä, mitä unelmia voi missäkin elämäntilanteessa toteuttaa.



Sinun kohdallasi tilanne on vaikea, ellet tuo esiin omia todellisia tunteitasi. Sinä et halua, että miehesi lähtee vuodeksi pois ja mielestäni se on täysin normaali ja terve reaktio tässä tilanteessa, jossa nyt pienen lapsen ja tulevan vauvan kanssa olet. Miestäsi ei auta se, että myönnyt hänen tahtoonsa kertomatta kuitenkaan mitään siitä mitä oikeasti hänen ratkaisustaan ajattelet. Ajanmittaan se vain hankaloittaa suhdettanne. On reilua myös miestäsi kohtaan se, että hän tietäisi mitä hänen lähtönsä sinulle merkitsisi. Silloin hän voi myös realistisesti punnita niitä vaihtoehtoja, miten tilanteessa tulisi toimia. Muuten hän voi luulla että hänen lähtönsä on sinulle jokseenkin " ok" .



Kissa on nostettava pöydälle silläkin uhalla, että asiasta tulee konflikti. Niin tulisi sitten monesta muustakin asiasta tulevaisuudessa. Ota tämä mahdollisuutena harjoitella -rakentavaan sävyyn- omien tunteiden ja tarpeiden ilmaisua. Sinun miehesi näyttää sen osaavan, uskaltaahan hän esittää sinulle omia tarpeitaan. Aivan yhtä hyvin sinä voit kertoa hänelle miten haluaisit tätä elämäntilannetta.



Paljon on puhuttu kirjoituksissa siitä, kuinka tärkeää on tukea toisen unelmia. Olen samaa mieltä -tietyin rajoituksin. Toisen unelmia on hyvä tukea, kunhan se ei tapahdu omien tunteiden kustannuksella. Jos voi aidosti hyväksyä toisen unelman, tietoisena siitä, että se esim. hetkellisesti vaikeuttaisi omaa tilannetta, niin silloin toisen tukeminen on terveellä pohjalla. Silloin se ei ole marttyyriutta tai liiallista uhrautumista.



No, tulipas paatos :) :) :) , mutta summa summarum : puhukaa avoimesti. Teille " oikeaan" lopputulokseen pääsemisessä ei ole muuta tietä. Mielestäni kenenkään parisuhteessa ei ole muuta tietä, kuin tämä puhumisen tie. Erityisesti silloin, kun se - puhuminen, on niin kovin vaikeaa.

Itse olen sitä mieltä, että kun kerran lapset on noin pieniä, perhe saa kyllä mennä etusijalle. Enkä kokisi että se olisin henkilökohtaisesti minä äitinä joka rajoittaisin miehen tekemisiä, vaan yhdessä hankittu elämäntilanne. Luottamuksella ei tämän asian kanssa ole mitään tekemistä, vaan käytännön ongelmilla. Mies jäisi paljosta paitsi lasten kasvamisessa ja kehittymisessä, samoin tietysti itse lapset. Maailmaa ehtii nähdä myöhemminkin, jos ei ennen lapsia sitä tarpeekseen nähnyt.

Mieheni oli vuonna 2000 lähdössä YK-joukkoihin mutta koulutusleirillä hänen polvensa petti ja lähtö tietenkin peruuntui. Eli olen tiennyt hänen aikeistaan lähteä.



Asiasta ei ole sen jälkeen puhuttu, mies meni töihin, menimme naimisiin ja saimme lapsen. Syksyllä aloimme yrittämään kakkosta ja heti tärppäsi. Olin kai olettanut ettei hän tietenkään lähtisi nyt kun on pieniä lapsia, jos lähtisi koskaan.



Syitä miksi mies haluaa lähteä on monia. Näkyvät syyt ovat raha ja uudet kokemukset mutta tuntuu että siinä on muutakin. Ei ehkä niin jyrkästi voisi sanoa että hän haluaa pois luotamme mutta luulen että lähtö olisi hänelle jonkin asteinen " helpotus" .



Näin ajattelen siksi että kun eka syntyi miehestä tuli itsekkäämpi ja hiukan " lapsellinen" . Hän pitää kynsin hampain kiinni oikeuksistaan jotka usein tuntuvat menevän perhevelvollisuuksien yläpuolelle. Hänen järjestyksessään on työ, omat jutut, kotivelvollisuudet ja viimeisenä ajankäyttö lapsen tai minun kanssa. Käytännössä hän kuitenkin töiden jälkeen nykyään on kotona (vaikkei haluaisi?) ennen kuin poika menee nukkumaan ja sitten vasta lähtee harrastamaan tms.



Syitä miksi en haluaisi hänen lähtevän on myös monia. Olisi rankkaa olla kahden pienen kanssa ja poika ainakin ikävöisi isäänsä paljon. Taustalla on myös luottamus pulaa eli en voi sanoa 100% varmuudella että hän olisi uskollinen. Ja entä jos hän huomaa että perhe-elämä ei sovi hänelle ja haluaa olla vapaa?



Toisaalta mies saattaa huomata kuinka tärkeä perhe onkaan ja ero voi tehdä meille ihan hyvää (jos en anna uskottomuusepäilyjen varjostaa suhdettamme). Ja ylimääräinen raha on aina tervetullutta...



En tunne että olen tasa-arvoinen suhteessamme sillä en käy töissä. Mies useasti huomauttaa miten asiat olisi paremmin jos tekisin töitä. Niitä on: Hän olisi enemmän kotona, hän ei olisi niin pinna kireällä ja ei tiuskisi minulle/pojalle, voisimme ostaa talon (omistamme kolmion nyt) jne.. Olin jo menossa töihin syksyllä mutta tuli raskauskomplikaatioita ja olen edelleen " sairaslomalla" .



Olen jo päättänyt että puolestani mies saa mennä. Ongelmahan ei varsinaisesti ollut se että mies on vuoden poissa vaan se että hän ylipäätään halusi lähteä ja ei tuntunut ymmärtävän miten hänen lähtönsä vaikuttaa muihin.

Kautta aikojen naiset ovat pystyneen hoitamaan lapset yksin, kyllä minäkin pystyn. Ja lähellä asuu äitini ja miehen vanhemmat eli en aivan oman onneni nojaan jäisi.



Ja varmuutta ei ole tuleeko lähtö vaikka mies paperit postittaisi. Riippuu onko tarvetta lisähenkilöstölle.





Kommentoikaa lisää, se auttaa kummasti selkeyttämään omia ajatuksiani ja tunteitani.



Ja kiitos jo vastanneille, teistä oli suuri apu.

lähdössä loppuvuodesta rauhanturvahommiin. Vauvamme on silloin n.6kk ja vanhemmat lapset 4 ja 6. Kun kaksi vuotta sitten tapasimme hän kertoi heti aikeistaan lähteä ulkomaille, niin kuin myös minä kerroin aikeistani lähteä, kun lapset ovat hieman isompia eli varmaan yläasteella. Olen itse nuorempana nähnyt maailmaa ja pidän tärkeänä sitä, että miehenikin haluaa nähdä vaikka vähän eri vinkkelistä. Asia on myös ollut tiedossa koko ajan. Mieheni tietää jo nyt ikävöivänsä minua ja erityisesti lapsia kovasti ja luultavasti vuosi tulee olemaan miehelle rankin juuri tämän takia. Mieheni on muutenkin noin 100vrk vuodessa poissa kotoa, joten lapsetkin ovat tottuneet pitkiin aikoihin ettei mieheni ole kotona ja toisaalta lomilla hän saa keskityä vaan ja ainoastaan meihin tarvitsematta miettiä työasioita.

Meillä alkuvuodesta ratkeaa miehen lähtö tai siis että lähteekö tänä vuonna tai myöhemmin.

Jos oma mieheni olisi lähdössä niin olisin kamalan loukkaantunut juuri tuosta, että hän HALUAISI lähteä ennemmin kuin olla läsnä kun pienet kasvavat ja tietysti myös itse haluaisin olla hänelle niin tärkeä, ettei olisi hirmu hinkua " nähdä maailmaa" vaan perhe olisi tärkeämpi.

Siis tässä vaiheessa kun olisi pienet lapset.

Myöhemmin ehkä olisi ihan ok, mutta pienten lasten isä saisi kyllä omalla kohdallani luvan pysyä kotona.



Mutta meillä onkin selkeästi sovittu, että parisuhde ja perhe tulevat aina ykkösenä ja taloudelliset seikat ym haihatukset sitten vasta sen jälkeen. Joten kokisin tuota sopimusta loukattavan jos mieheni yhtäkkiä haluaisikin lähteä näkemään maailmaa tai saavuttamaan jotain kokemuksia.



Tämä siis vain meiän kohdalla näin, muilla voi olla erilaiset odotukset ja sopimukset, jolloin suhtautuminenkin on tietysti aivan erilaista.