Mies haluaa nähdä maailmaa...
Asiani ei taida kuulua tälle palstalle mutta täällä olen tottunut käymään.
Ollaan oltu naimisissa 5 vuotta ja meillä on 1v6kk poika ja kakkonen syntyy kesällä. Olen kotona ja mies töissä.
Mies sai kutsun YK-joukkoihin ja nyt miettii ilmaiseeko halukkuutensa lähteä. Eli olisi vuoden poissa, lomilla sillon tällöin. Lähtisi joulukuussa 2006, vauva olisi 6kk ja esikoinen 2v6kk.
On kysellyt minulta mitä meinaisin jos lähtisi mutta en ole sanonut suoraan että en tietenkään tykkäisi. Sanoin vaan että " Etkö kaipaisi lapsiasi?" . En aio kieltää miestä lähtemästä jos niin haluaa sillä sitten olisin " se ihminen joka estää häntä saamasta kokemuksia" . Ei hän ole näin sanonut mutta tiedän sen sanomattakin.
Entä minun kokemukseni? Saisin kokeilla vuoden miltä tuntuu olla käytännössä yksinhuoltaja. Eipä mies taida ajatella sitä kun oma halu kokeilla on tärkeämpi.
Lähti tai ei tuntuu pahalle sillä tiedän hänen haluavan lähteä.. Ja en ymmärrä sitä. Sanoin hänelle että itse en pystyisi jättämään lapsia ja häntä vuodeksi ja mies kysyi " Mikset?" .. Tarviiko sitä edes kysyä!! Kuolisin kaipaukseen.
Esikoinen on kiintynyt isäänsä vaikkei tämä ole paljon kotona, mitä se tekisi hänelle?
Onko muita vastaavassa tilanteessa? Tai mitä mieltä ylipäätään olette?
Kommentit (24)
Mielestäni voit aivan suoraan sanoa miehellesi, mitä mieltä olet asiasta olematta pätkääkään itsekäs. Et sinä ole pyytänyt saada jäädä kahden pienen lapsen kanssa yksin vuodeksi (ja sitä se mielestäni on, jos mies tulee n. kahden kuukauden välein viikoksi kotiin). Sinä kuitenkin joudut arkea pyörittämään yksin suurimman osan ajasta.
Toisaalta ymmärrän, että et halua olla este miehesi suunnitelmille tai unelmille. Kukaan ei halua kantaa sellaista syyllisyyttä. Siksi ehdottaisinkin, että pyrkisitte asiassa sellaiseen kompromissiin, jossa molempien on helppo elää. Jos tulette siihen tulokseen, että mies ei nyt lähde, niin aivan varmasti on tarvetta hänen työlleen maailmalla esim. kolmen vuoden kuluttua.
mun mielipide asiaan on se, etta niin tarkeaa kuin se miehen lasnaolo olisikin niin perimmainen ongelma ei liene se etta mies on poissa vuoden vaan se turvattomuus, jonka tilanne aiheuttaa. Kyse on kuitenkin vain (jos nain voi sanoa..) yhdesta vuodesta. Siis jos vahankaan tuntuu, etta suhteessa on epavarmuutta tai epaluottamusta, se tekee erossa olemisen todella raskaaksi. Mun mies on kesat suomessa ja talvet usa:ssa eika paase kotiin edes kaymaan valissa. Tosin tavatessamme miehella oli jo sopimus usa:ssa eli tiesin mita odottaa. Alussa oli ihan helvettia kun oltiin tosi rakastuneita, mutta tavallaan oli viela vahan epavarma kun ei toista tuntenut NIIN hyvin, etta olisi osannut olla 100% varma uskollisuudsta.. Ajan kanssa on helpottanut kun luottaa toiseen ja talvet kuluu hurjan nopeaan, ainakin jalkeenpain ajateltuna. En olisi uskonut tahan itsekaan pystyvani, mutta niin ne asiat vaan kummasti jarjestyy. Tilanne on sikali erilainen, etta meilla on vasta esikoinen tulossa ja mies tulee kotiin viimeistaan kaksi kuukautta vauvan syntyman jalkeen. Ensi vuodesta ei ole viela tietoa, etta missa ollaan, mutta alan olla jo niin tottunut tahan paiva kerrallaan kuvioon, etta en osaa ottaa stressia.. Olen monta kertaa miettinyt miten asiat olisivat menneet jos mies olisi tehnyt sopimuksensa ulkomaille vasta tapaamisemme jalkeen, olisinko hyvaksynyt sen. Ottaa tietenkin koville jos ajattelee, etta miehella on vapaus valita perheen ja vuoden yksin olon valilta ja mies valitsee oman unelmansa. Ainakin henkilokohtaisella tasolla sen ottaa helposti loukkauksena. Perhe on kuitenkin tapauksesta riippumatta kahden ihmisen aikaansannosta ja vaatii sitoutumista ja uhrauksiakin, molemmilta. Meilla on mietitty jatkoa kovasti, miehen sopimus usa:ssa loppuu kevaalla ja ei olla paatetty mita tapahtuu jos jatkosopimusta tarjotaan. Taa menee taas jaaritteluksi, mutta yritan tassa sanoa sita, etta jos suhde toimii ja luottamus pelaa niin vuosi on lyhyt aika. Mutta jos parisuhteen tila on vahankaan epavakaa, ymmarran etta pelottaisi paastaa mies olemaan yksin ja pelata sita, etta huomaakohan se ukko nyt kuinka helppoa elama ois ilman perheen tuomaa vastuuta ja sitoutumista. Ehka kannattaisi ottaa miehen kanssa puheeksi asia nimenomaan parisuhteen kannalta, tarkoitan talla sita, etta jos tai kun mies sitten paattaa lahtea niin olisi itsella onnellinen ja luottavainen mieli vaikka olisi kuinka kamala ikava ja kaipuu niin ainakin voisi luottaa siihen, etta se mies kuitenkin rakastaa sinua ja perhettaan ylitse kaiken. Ainakin se on omalla kohdallani ainoa asia, joka pitaa mut yhtena kappaleena ja auttaa jaksamaan. Vahinta mita miehesi voi tassa tilanteessa tehda perheensa eteen ja kaikkien hyvinvoinnin takaamiseksi (oli sitten poissa kotoa tai ei) on puhua rehellisesti motiiveistaan ja tunteistaan ja saada rauha perheeseen ja parisuhteeseen eika karata maailmalle stressaantunut vaimo ja ikavoivat lapset takanaan.. En tieda oliko tassa nyt taas yhtaan ymmarrettavaa lausetta ja taisi vahan sivutakin tuota tilannettasi, mutta tassa minun mietteitani.. Asiat pitaa olla tosi vakaalla mallilla, etta tilanne on siedettava. Toivottavasti kaikki paattyy hyvin. Tsemppia ja jaksamista!
t. Jonsku
Olette tehneet hyviä (valaisevia) huomioita.
Meiilä kyllä on muitakin ongelmia kuin se että mies haluaa lähteä, luottamuspulaa ym. mutta ne eivät näy juuri arkielämässä. Vasta kun tulee " kriisi" niin ne nousevat pintaan.
Mies on aina ollut vastuuntuntoinen " perusmies" , siksi tulikin yllätyksenä että hän ei suoriudukkaan isän roolista yhtä mallikkaasti kun muista haasteista. Olen salaa tuntenut pientä pettymystä kun hän ei juuri viihdy poikansa kanssa, tiuskii ja vaatii liikoja (mm. olettaa että poika 1v6kk tottelee kerrasta ja hermostuu kun niin ei käy). En ole todellakaan täydellinen puoliso/äiti, tuskin kukaan on ja ehkä odotin itse liikoja.
No mies on nyt menossa jos kutsu käy.
Kuten ap sanoit, ongelma tosiaan on se, että mies ylipäänsä haluaa lähteä, ei se lähteekö hän loppujen lopuksi vai ei. Kuten myös sanoit, teillä on myös muita ongelmia, eli miehelle perhe ei ole etusijalla. Ikävä juttu, ei muuta voi sanoa. Voisi tietysti kysyä, että onko tämä tullut sinulle yllätyksenä, vai kuinka päädyit miehen kanssa yksiin ja lapsia haluamaan. Voin vain kuvitella tunteesi, kun toinen osapuoli haluaa ensisijaisesti muita asioita kuin perhe-elämään liittyviä.
Meille miehille tulee usein yllätyksenä se, kuinka paljon lapsen/lasten saaminen elämää muuttaa. Useimmat ovat siihen valmiita ja jotkut eivät. Kaikkea ei voi saada. Ei voi elää " poikamieselämää" kavereineen, harrastuksineen ja yk-joukkoineen tms. täysin itsekkäine työkuvioineen. Toki duunissa pitää käydä ja usein työ vaatii paljonkin, mutta yk:hon vapaaehtoisesti lähteminen on vähän eri juttu kuin olla XX yötä poissa kotoa työn vuoksi. Meillä kaikilla on unelmia, mutta kun perheen on perustanut, niin silloin joutuu tekemään kompromisseja. Ei voi vain pyrkiä toteuttamaan omia unelmiaan. Vai onko se lapsen unelma, että isä on käytännössä vuoden poissa kotoa? Tosin näin parivuotiaan lapsen isänä on aika vaikea kuvitella isää, joka vapaaehtoisesti haluaa olla vuoden erossa lapsestaan. Ja syy....yk-joukot!?!? Ei hyvää päivää.
Ei tähän mitään patenttiratkaisua ole olemassa. Avaimet ovat miehelläsi. Jos hän jostain syystä " herää" ja alkaa asettamaan perheensä etusijalle, niin loistavaa. Se mitä sinun pitää tehdä, on se, etä kerrot rehellisesti mitä ajattelet. Äläkä missään tapauksessa ajattele, että jotenkin estät miehesi unelmia! Sinun ja lapsesi unelma varmaan on, että isä olisi läsnä. Jos miehesi unelma on jotain muuta, niin se ei ole sinun vikasi. Jos miehesi ei tätä ymmärrä, niin voit vaikka kysäistä, että mitäs sitten tehdään, jos sinun unelmasi yht' äkkiä olisikin lähteä reppureissaamaan ympäri maailmaa vuodeksi tai muuta vastaavaa? Ehkä hän sitten käsittää, että aivan kaikkien omien unelmien toteuttaminen ei käy yksiin vanhempana/aviopuolisona olemisen kanssa.