KOTIHOIDON PILAAMA 3-vuotias ja hänen uupunut äitinsä

joten hae ihmeessä. Tosin voit saada sen ehkä vasta 4 kk:n kuluttua, kun se on hakuaika. Mutta hae nyt, niin saat sen paikan joskus.

samalla tavoin kuin muutkin. Täytät hakemuksen ja siinä se. Ainakin Helsingin kunnan päivähoitohakemuksen saa netistä, postittaa se kyllä täytyy.



Onnea teille. Varmaan se siitä alkaa sujumaan. Meillä ainakin lapset on aina ihan rättipoikki tarhapäivän jälkeen, minä itsekin päiväkodeissa töissä. :D

Esim. omassa kunnassani päivähoitoon jonotetaan, joten voi olla ihan varma, ettei hoitopaikkaa järjesty, jos toinen vanhemmista on kotona. Joo, on subjektiivinen oikeus, joten joskus sen paikan saa. Ei kuitenkaan välttämättä moneen kuukauteen.

EI ole vielä niin monta ämpärillistä paskaa tullut niskaan:)



t. ap

Seurakunnan kerhot ovat liian harvoin noin pienelle, ei se muuta tilannetta, eikä jaksamistasi mihinkään. Tsemppiä!

Kolmevuotias jo varmasti ymmärtäisi, että jos lupaa tarran jokaisesta ulkoilusta, joka menee hyvin, ja sitten kun on vaikka 5 tarraa, saa jotain kivaa. Esim. uimahallireissun. Tai pääsee pallomereen ostoskeskuksessa tms.

olen samaa mieltä erään aikaisemman kirjoittajan kanssa. Eli ehkä lapsesi on ' pikku-hitler' , jonka kanssa tosiaan on liikaa neuvoteltu asioista. Päiväkoti ei tätä ongelmaa poista ellette kotona muuta tahtia myös. Lapsi oppii tosi nopeasti, että eri paikoissa on eri säännöt ja toimii sen mukaisesti. Saattaa siis olla hoidossa oikea enkeli, mutta kotona raastaa hermoja edelleen.



Telkkarin ' super-nanny' -ohjelmia kehotan katsomaan minäkin. Tosi monta hyvää vinkkiä nimenomaan omaan käyttäytymiseeni olen niistä poiminut. Enkä enää ihmettele, miksi meilläkin lapset joskus ' hyppii seinille' . Vanhemmista se useimmiten on kiinni, niin vaikea kuin sitä ehkä onkin myöntää.



Jaksamista!

Kai se olikin alkuun, mutta kun esikoinen ei ole alkuunkaan kestänyt sitä että nuorempikin vaatii oman tilansa ja aikansa. Siitä kaikki ongelmat ovat lähtöisin. Olen kovasti yrittänyt tukea sisaruussuhdetta, ja pienempi tykkääkin isommasta kovasti. Mutta ei toisinpäin:(



Uskoin liikaa tähän rummutukseen että kotona on lapsen paras paikka. Ei selvästikään ole ollut:(



t: itseensä ja omiin saavutuksiinsa pettynyt ap.

Itselläni pojat 4 ja 3 ja ovat edelleen kotihoidossa. Käyvät tosin pari kertaa viikossa kerhossa. Meilläkin oli vielä reilu vuosi sitten aikamoista härdelliä. Isoveli oli tylsistynyt ja oli usein tosi kiukkuinen. Oli kuitenkin tosi mammanpoika eikä halunnut mihinkään mennä ilman äitiä. Roikkui ja ruikutti. Jos hänen kanssaan leikki tai puuhasteli, kaikki oli hyvin. Muu aika oli vain itkua ja hammastenkiristystä. Viime kesänä sain kierteen katkaistua, kun olimme tosi paljon ulkona ja puuhastelimme kaikki yhdessä eli pikku velikin oli jo touhuissa mukana. Syksyn tullessa otimme uudet säännöt käyttöön. Kotipäivinä (eli silloin kun ei ole kerhoa tai muuta menoa) on selkeä rutiini. Aamulla herättyään pojat saavat katsoa jonkun lyhyen videon (n. 30min). Sillä aikaa minä juon kupposen kahvia ja luen lehden. Sitten syödään aamupala ja tämän jälkeen poikien on leikittävä joko yhdessä tai erikseen jonkun aikaa. Tällä välin minä käyn suihkussa ja esivalmistelen lounasta. Pojat tietävät tämän ja tietävät myös, että minä olen heidän kanssaan tämän jälkeen. Sitten joko pelaamme, askartelemme tai menemme ulos. Yleensä menemme ulos ja tullessamme sisään poikien on taas leikittävä sillä aikaa, kun laitan ruoan. Sitten syömme. Tämän jälkeen luen yhden sadun ja sitten pojat menevät lepäämään. Kun ovat olleet tietyn ajan sängyssä ja jopa nukahtaneet, luen taas kirjoja. Sitten syömme välipalan ja tämän jälkeen poikien on taas leikittävät keskenään tai erikseen omissa huoneissaan. Sitten joko puuhastelemme yhdessä tai ulkoilemme. Sitten syödään ja sitten isi tuleekin kotiin ja onneksi leikkii melkein koko illan.



Pointti on tässä se, että pojat ovat oppineet siihen, milloin minä teen jotain ja haluan siihen rauhan ja milloin taas olen heidän kanssaan. Se, että teen heidän kanssaan jotain, edellyttää pojilta tietynlaista käytöstä.



Tiedän, että poikani ovat suht rauhallisia mutta osaavat hekin tapella ja kiukutella ;-) Johdonmukaisuutta ja kärsivällisyyttä. Lapsetkin tekevät mielellään oman osansa, kun tietävät odottaa jotain mukavaa eli yhdessäoloa vanhemman kanssa.



Tsemppiä vielä!

-enintään 7 tuntia kestävä hoito (80 % kokopäivähoidon maksusta)

-enintään 5 tuntia kestävä hoito (60 % kokopäivähoidon maksusta)

-enintään 3 tuntia kestävä hoito (35 % kokopäivähoidon maksusta).



Jos vain pystytte, niin joka päivä tuo 5 h päiväkodissa toisi jatkuvuuden ja pysyvät aikuis- ja kaverisuhteet lapsellesi.



Tällä järjestelyllä on sinun jaksamisesi tukemiseksi sekin hyvä puoli, että kun haet ja viet isompaa tulee pvk tutuksi myös pienemmälle pojalle, joka kenties saa aikoinaan aloittaa tutussa päiväkodissa.



Minusta sinun kannattaa soittaa päivähoidon vastaavalle ja olla avoin omasta ja perheesi tilanteesta. Ihmisillä on yleensä halu auttaa.

ja aloittaa palkitseminen ja kehuminen. Luulen, että tuosta on tullut joku paha noidankehä. Lapsi tekee pahuuksiaan jotta saisi huomiota ja teidän keinonne on rangaista ja " haukkua" häntä. Hänelle se on ilmeisesti ainut tapa saada huomiota?? En tiedä mutta tämä tulee mieleen.



Aloita joku palkitsemisjuttu. Juttele lapsesi kanssa positiivisessa mielessä. Kehu häntä aina kun hän osoittaa olevansa " iso poika" .



Jostain muistan lukeneeni näistä asioista, kun vain nyt muistaisin mistä. Helposti niimittäin aikuisen ja lapsen kommunikaatiosta tulee tällainen tapa, että aikuinen sättii ja lapsi tekee niitä pahuuksiaan. Hänen täytyisi nyt oppia saamaan sitä huomiotaan kun tekee jotain HYVÄÄ ja kilttiä.



3-v on tosin paha ikä myöskin. Uhmat jne sotkevat juttuja. Voi olla että osapäivähoito ei ratkaise yhtään mitään...

Saa myös syliä ja hellyyttä. Pahanteko ei ole ainoa tapa saada huomiota.



ap.

Mikä älynväläys oli sitten hankkia pikkukakkonen heti perään? Ajattelitkö, että elämä sitten helpottaa? Ja parisuhde syttyy uuteen kukoistukseen? Mitä ihmettä ihmisten päässä liikkuu, kun lapset pitää tehdä peräperää vaikka omia voimia ei ole?

Otan siis vain osaa tilanteeseesi.

Poikamme oli 3,5 v aloittaessaan nyt syksyllä päivähoidon. Kotona on myös kohta 2 v. pikkusisko.



Viime syksyyn saakka olemme hoitaneet molemmat tenavat kotona miehen kanssa töissä ja opiskeluissa vuorotellen. Pojan meno ja valtava määrä purkamatonta energiaa kuitenkin oli todella rankkaa käsitellä, pikkusisko jäi väkisillä vähemmälle huomiolle ja isoveli oli jatkuvasti mustasukkainen pienimmistäkin hellyydenosoituksista tytölle. Meillä vanhemmilla on myös aika rankka arki pyöritettävänä (äiti opiskelee, isä on töissä, lisäksi meillä on kaksi yhteistä pienimuotoista yritystä hoidettavana), joten kotona ei aina jaksanut keksiä pojalle riehumista ja ulkoilua niin paljoa, että se olisi riittänyt.



Päivähoito on kuitenkin osoittautunut hyväksi ratkaisuksi: pojalle on tekemistä, seuraa ja vaihtelua, jolloin vähän rauhallisemmatkin leikit kotona pikkusiskon kanssa onnistuvat. Lisäksi poika on ylpeä, kun hänellä on jotain " isompien" lasten omia juttuja jo, eikä tarvitse kadehtia pikkusiskoa... Päiväkodissa poika on oppinut kavereiden esimerkistä monta pientä asiaa, joita on kotona yritetty opettaa, mutta jotka ovat kaatuneet uhmaikäisen vastustamiseen ja siihen, että kotona siskoa näissä asioissa autetaan --> poikaakin pitäisi auttaa (esim. käsien omatoiminen pesu, pukeminen). Ja kertaakaan poju ei ole vielä ollut pahoillaan, kun päiväkotiin ollaan menossa, vaan oikein odottaa päiväkotipäiviä!



Meilläkin on väsyneenä eroa jopa haudottu, mutta ei onneksi lapsista lähtöisin olevista syistä. Parisuhdetta on kuitenkin selvästi parantanut se, että arki on muutamana päivänä viikossa helpompaa pikkusiskoa kotona hoitavalla vanhemmalla/mummolla, ja poitsu on muutenkin tyytyväisempi ja omatoimisempi kotona. Koko perhe voi selvästi paremmin. Aiemmin pidin päiväkoteja lasten säilytyspaikkona, mutta mielipide tästä on muuttunut tosi jyrkästi positiiviseen suuntaan!

Vierailija:

Mikä älynväläys oli sitten hankkia pikkukakkonen heti perään? Ajattelitkö, että elämä sitten helpottaa? Ja parisuhde syttyy uuteen kukoistukseen? Mitä ihmettä ihmisten päässä liikkuu, kun lapset pitää tehdä peräperää vaikka omia voimia ei ole?

Otan siis vain osaa tilanteeseesi.

Olisiko niin, että olet huomioinut ehkä vähän liikaakin ja nyt kun pitäisi saada jaettu aikaa kahden lapsen kesken, niin esikoinen ei tätä voi ymmärtää.

Ystäväni on hukuttanut esikoisensa aivan yltiöpäisiin huomionosoituksiin ja on odottanut myös sukulaistensa ja kavereiden aina huomioivan lapsensa. Kun toinen syntyi, niin kas vain, mikä riehunta alkoikaan.



Itse myös kehoittaisin kokeilemaan välillä palkitsemismenetelmää jatkuvan kieltämisen ja rangaitsemisen sijaan.

Koita myös mahdollisimman paljon itse keksiä teille yhteistä tekemistä. Tiedän, että se on rasittavaa ja vie omaa aikaasi, mutta sen myötä toivottavasti tulevaisuudessa asiat ratkeaa.

Halaile ja kehu aina kuin vain mahdollista.

Ota nuorempi lapsi mukaan leikkeihin ja ylistä isoa veljeä ja anna isomman " opettaa" pienemmälle leikkejä.



Minulle särähti myös pahasti toisen viestisi kohta, jossa sanoit, että kukaan muu ei kestä, vai osaa lapsiasi hoitaa. Unohda moinen. Lapsilla on isä ja hänen tulee jaksaa ja osata olla lastensa kanssa.

Jos ei kaikkia kikkoja tiedäkään, niin et voi aina olla paikalla neuvomassa!

Lapsellekin tekee hyvää oppia muidenkin tapoja ja isän ainakin pitää osata hallita lastaan myös ilman sinua.



Onnea matkaan!

Isäkään. Tunti pari menee, enempää ei. Sitten on jo hermot niin kaput että pitää päästä autolla jonnekin ajelemaan.



ap.

Jo vauvasta asti kanniskellaan, kun toinen vaihtoehto on jatkuva huuto ja parku. Ja siitä se lähtee. Aina vain enemmän ja enemmän huomiota ja lopulta mikään ei riitä.

Sitten päätin tehdä elämässämme täyskäännöksen. Ensimmäisen muutoksen tein ajatuksissani: joka aamu ajattelin, että tästä tulee hyvä päivä ja kiitin mielessäni ihanista, terveistä lapsistani. Sitten halin ja suukottelin lapsia ja peuhasimme vuoteessa. Teimme aamutoimet rauhassa ja sitten lähdimme ulos koko aamupäiväksi. Ruoka oli parasta laittaa tekeytymään ulkoilun ajaksi, että nälkäisillä lapsilla oli heti ruokaa. Ruuan jälkeen laitoin isomman katsomaan videoita ja vein pienemmän päiväunille. Sitten join kahvit ja luin lehdet. Jäi vielä aikaa touhuta esikoisen kanssa, kun pienempi nukkui. Iltapäivällä ulkoiltiin vielä toisen kerran ja taas syömään. Sitten alkoikin isän vastuuaika. Minä lähdin jumppaan, lenkille tai kauppaan. Hyvin se isäkin pärjää, kun on pakko.



Illalla ehdittiin vielä olla vähän yhdessä koko perheellä tai sitten meistä jompi kumpi teki jotain esikoisen kanssa.



Vähitellen huomasin, että päivät alkoivat sujua paremmin ja elämä helpottui. Lapset tuntuivat taas oikeasti ihanilta. Tajusin, että esikoinen halusi tehdä hirveästi asioita; osallistua kotitöihin, askarrella, piirtää, maalata, ulkoilla ja liikkua. Toki hän sai raivareita vieläkin, mutta harvemmin ja ei niin rajuja, kitinäkin loppui. Kun hän raivosi ja löi, otin hänet tiukasti syliini ja pidin siinä niin kauan, että hän rauhoittui. Sitten istuttiin vielä sylikkäin ja juteltiin ja tehtiin " rauha" .



Edelleen esikoisemme on lapsistamme vaativin, mutta hänessä on valtavasti myös hyviä piirteitä, eikä hän enää saa raivareita.

Meilläkin oli saman kaltaiset tunnelmat, isoveli 4v. ja pieni vauva. Käytiin oikein psykologilla iso veikan kanssa keskustelemassa ja diagnoosi oli että, isoveli on pitkästynyt. Ratkaisu ongelmaan oli se että, isoveli osa päiväiseksi päiväkotiin. Minun mielestän se ei kuitenkaan poistanut kotona vallitsevaa ongelmaa ja sain loisto idean. Otin yhteyttä iso veljen kerhokaverin äitiin(oltiin molemmat kotona) ja ehdotin hänelle vaihto päiviä lasten kesken. Eli poikani menisi yhtenä päivänä heille " hoitoon" ja kerhokaveri tulisi meille yhdeksi päiväksi viikossa. Aamupala yleensä syötiin kotona jonka jälkeen isät heittivät pojat " hoitoon" työmatkallaan, mieheni kerhokaverille ja kaverin isä meille. Ulkoiltiin, leikittiin, pelattiin, syötiin ja nukuttiin myös päiväunet, niin kuin kotona ollessa. Tällöin ei käyty ylikierroksilla kun päivä oli illalla täys ja normaalit rytmit säilyivät molemmilla. Kun kerhokaveri tuli meille se piristi hieman myös omaa arkea ja mikä ihana tunne oli niinä aamuina kun poikani lähti kaverinsa luo. Koko päivä " omaa" aikaa vauvan kanssa... Tällä systeemillä kaikki hyötyvät. Pojat saivat ikäistään seuraa (kaksi kertaa viikossa) ja me äidit saimme hieman " omaa aikaa" . Sitouduimme tähän vaihtoon niin että pikku syiden takia ei peruta " vaihto" päiviä ja tämä systeemi toimi vuoden verran kunnes oli lähettävä töihin. Kannattaa kokeilla, et varmaan kadu!