"En halua muistella pikkulapsiaikaa"... Näin sanonut parikin

onko järkevää haalia niitä pikatahtia sen takia kun haluaa. Vaikka tiedän ettei koiraa ja lasta voi verrata, niin on siinä ainakin se yhtäläisyys, että molemmat on sinusta riippuvaisia ja joudut niiden kanssa liikkuessa ja eläessä koko ajan huomioimaan sen huollettavan tarpeet ja tekemiset. Yhden koiran kanssa oli vielä helppo olla, kahden kanssa joutuikin jo aivot ja kädet jakamaan kahteen suuntaan. Eikä ollutkaan enää niin kivaa ja helppoa, vaikka olin luullut että se ensimmäinenkin jo on hyvin hanskassa.

Minusta on suoraan sanottuna typeryyttä hankkia tahallaan lapsia pienellä ikäerolla. Uutta putkeen vaikka ensimmäinen on vasta vauva ja ihan "tuntematon". Ok, joillakin se menee hyvin ja ovat kaikinpuolin tyytyväisiä elämäänsä, lapsista on seuraa toisilleen jne. Mutta hyvin hyvin moni kokee sen ajan rankaksi, eikä toisaalta tarvita isoa ongelmaa tai vastoinkäymistä, että tilanne vaikeutuu huomattavasti. Saati sitten jos toinen tai molemmat lapsista sairastuu, temperamentit onkin jotain muuta kuin helpointa sorttia jne ihan normaaleja juttuja.

Minusta lapset ansaitsee rauhallisen kasvuympäristön ja vanhemmat jotka on hereillä, ja ensimmäiset elinvuodet nimenomaan on tärkeimmät. Jos ei tykkää vauva-arjesta ja vaipparumbasta, onko oikeasti järkevää ajatella että "hoidan sen nyt alta" tässä näppärästi noin viiden vuoden aikana yksillä yöunilla... Eikö paljon parempi olisi hoitaa yksi lapsi ensin kunnialla edes parivuotiaaksi, kerätä voimia ja tasapainottaa elämää jokunen vuosi ja vasta sitten kun on jo pidempään tuntunut selvästi helpolta, uusin voimin keskittyä uuteen vauvaan ja sen mukanaan tuomiin haasteisiin.

Tai sitten jos päättää että ne lapset on hankittava pienellä ikäerolla, niin turha ainakaan valittaa kun ei aika ja kädet ja voimat riitä, eikä autoonkaan mahdu kaikki turvaistuimet. Ei se ole kenenkään muun vika, vähiten toki niiden lasten.

Oletko ajatellut, että joillakin on esikoisen yritys saattanut kestää kauan, vuosia, ja siksi toista lasta on alettu yrittää nopeastikin peläten taas lukuisia epäonnistumisia?

Entäpä pariskunnat, jotka tapaavat aikuisemmalla iällä ja biologinen kello käy armottomasti? Eikö sisarus ole kuitenkin sellainen rikkaus läpi ihmiselämän, että miellusti sen lapselle soisi muutaman vuoden rankasta rutistuksesta huolimati?

Huomioithan sen, että kaikkien elämä ei mene saman käsikirjoituksen mukaan kuin omasi. On paljon helpompaa arvostella ja lytätä toisia omanarvontunnossaan kuin aidosti koittaa nähdä toisten valintojen taakse.

Oikein suvaitsevaa päivää sinulle!

Sanoisin kuitenkin viimeiselle että ei se 3v ikäero ole sen kummempi ;)

Ja lisäksi jos yhden lapsen saa helppoon ikään, on ihan suunnaton kynnys aloittaa sitten myöhemmin koko rumba alusta uuden vauvan kanssa.

muistella aikaa, jolloin on väsynyt, saa olla erotuomaroimassa koko ajan, istut kahvikupin kanssa ja jo saat nousta ennen ensimmäistä huikkaa pesemään kakkoja, siivoamaan kaatunutta maljakkoa, siihen päälle katkonaiset yöt, milloin vauvan takia milloin sairastelevan vanhemman lapsen takia ja milloin sen takia, että et vaan enää saa nukutuksi.



Itse en pitänyt vauva-ajasta enkä erityisesti ajasta, jolloin kommunikointi oli "tää-tää" luokkaa ja jolloin kaikki piti tehdä valmiiksi. Se oli ahdistavaa. Nyt alkaa elämä maistuakin elämältä, kun lapset toimii jo aika hyvin itse (selviytyvät vessasta, saavat vaatteet päälle, puhuvat ja syövät itse), voidaan tehdäkin jotain yhdessä ja saan apua kotihommiin (toki mies auttaa, mutta on ihana, kun aina ei tarvitse odottaa lakanoiden kanssa miestä töistä kotiin vaan lapsetkin voi pitää lakanan päästä kiinni).On kiva mennä metsään kaakaolle...

pikkulapsi aikaa... nuo pikkukoululaiset voivat heittäytyä täysin avuttomiski. Ne tappelee koko ajan. Ne levittää tavaroita koko ajan jne.



Olen tainut passata ne pilalle... silloin kun olis pitäny alkaa tavoille opettaa olin liian väsynyt. Sitten liian kiireinen opintojen takia ja yritin tehdä koko ajan kouluhommia kotonakin. Ja nyt en enää viitti!! Sitä paitsi väsyttää taas kun on vauva tulossa...



Että, jotku ihanat nuoret naiset saavat jonku vuoden päästä pilalle passatut poikaystävät, joita sitten jossain keskustelupalstalla haukkuvat ja ihmettelevät, että miten joku voi olla noin tollo!!

huoli ja murhe vähenee kun lapset kasvaa? Voin kertoa et käy kyllä päinvastoin. Pienet lapset, pienet huolet, isot lapset, isot huolet :/



t. teinien äiti joka välillä kaiholla muistelee niitä pikkulapsiaikoja.

[/quote]

Jatkuva perässä kulkeminen ettei telo itseään, vilkas lapsi ja iso talo. Lapsen kykenemättömyys kertoa mikä on vialla vaikka ei lopeta itkua, kahden lapsen samanaikaiset tarpeet yms yms. Mikä on ihmeellistä että stressaa?

[/quote]

Jos lapsia on vain kaksi, eikä esim. kahdeksaa, kuten joillakin.

jos ne kahdeksan on syntyneet samana päivänä.

Muuten varmaan jo huomaat eron, eikö vaan?

Jotkut myöhempään lastenteon aloittaneet ei välttämättä ehdi tehdä yhtä lasta 90-luvulla, toista 2000-luvulla ja kolmatta 2012. Itse olen nähnyt myös näitä perheitä joissa ikäerot on 10 vuotta, 7 vuotta jne. Voi olla kolmekin lasta, kaikki samaa sukupuolta mutta noilla ikäeroilla niistä ei ole mitään seuraa toisilleen.

Ihana olla koululaisten äiti.

Pikkulapsiaika on ollut liian rankka näissä perheissä. On petytty ehkä itseenkin ja mahdollisesti myös lapsiin, ivätkä haaveet ole täyttyneet. Itsekin olen pitänyt vauvavuosia aika rankkoina, mutta meillä lapset ovat syntyneet isoilla ikäeroilla, joten pikkulapsiaika ei ole ollut meillä kovin rankkaa vaan enemmänkin kivaa. Mutta jos vaikka olisi sairasteltu paljon, tilanne olisi varmasti ollut toinen.

Jotkut myöhempään lastenteon aloittaneet ei välttämättä ehdi tehdä yhtä lasta 90-luvulla, toista 2000-luvulla ja kolmatta 2012. Itse olen nähnyt myös näitä perheitä joissa ikäerot on 10 vuotta, 7 vuotta jne. Voi olla kolmekin lasta, kaikki samaa sukupuolta mutta noilla ikäeroilla niistä ei ole mitään seuraa toisilleen.

Ikäerot ovat meillä suuret, lapsia on neljä viidentoista vuoden skaalalla. lapsilla on läheiset välit ja he tekevät paljon asioita yhdessä. Ei siis voi tässäkään asiassa yleistää.

lapsen kanssa oli niin helppoa, niin miksi vain puunasit kotia ja luit romaaneja? Mikset vaikka opiskellut, harrastanut ja keksinyt itsellesi sitä ajateltavaa? Taidat olla näitä, jotka osaavat "ajatella" vain jos joku (töissä) käskee.

Itse olin niin poikki vauvavuoden, että olisin voinut vain nukkua. Sillä lailla se oli rankkaa. Sitten taaperon kanssa rankkaa oli se, ettei omaa aikaa juuri jäänyt.

muistella voin mutta tylsää aikaa se oli. Ikinä ei ole ollut niin vähän tekemistä ja ajattelemista kui ekalla äitiyslomalla. LUin hirveän määrän romaaneja ja puunasin kotia kuin puolihullu. Kun oli kaksi lasta niin sitten olikin jo vähän mielekkäämpää olla kotona kun oli pikkusen enemmän puuhaa.

Ja juu, ymmärrän että on tilanteita, joissa se pieni ikäero on pienempi paha tai suorastaan vahinko. En tarkoittanut niitä, kun kirjoitin että TAHALLAAN hankkii lapset pienellä ikäerolla. Siis hankkimalla hankkii lapset vuoden tai kahden erolla, koska haluaa sen pienen ikäeron, tai varsinkin jos hölmösti kuvittelee että sillä tavalla pääsee itse helpommalla.



Toki joku varmaan tässäkin ketjussa puhuu ihan yhden lapsen vauva-ajasta raskaana, mutta enemmän osuu silmään nämä kommentit, joissa kerrotaan että on saatu lapset pienellä ikäerolla suunnitelmallisesti, ja nyt sitten elämä onkin turhauttavaa.

ihan hirveän kaiholla muistelen. Mä koen tosi turhauttavaksi sen, että orientaatio on hajaantunut niin monee asiaan yhtä aikaa, ettei mitään saa tehtyä loppuun eikä ajatus kulje selkeästi. Mä olen jotenkin niin muita varten koko ajan, että en kohta edes muista millainen itse olen.

vauva-aika oli sellaista että hyvä jos päivän aikana sai 20 min tehdä jotain rauhassa - lapsella ei oikein tullut päivärytmiä ennen kuin oli vuoden vanha, eli sen mukaan ei voinut suunnitella esim. harrastuksissa käymistä. Ja itse olen sellainen että jos esim. opiskelen jotain, niin minun pitää voida keskittyä siihen kunnolla, ei 20 min opiskelua nyt, sitten 30 min jotain muuta, 5 min opiskelua, 20 min muuta, 10 min opiskelua, 90 min muuta jne.

lapsen kanssa oli niin helppoa, niin miksi vain puunasit kotia ja luit romaaneja? Mikset vaikka opiskellut, harrastanut ja keksinyt itsellesi sitä ajateltavaa? Taidat olla näitä, jotka osaavat "ajatella" vain jos joku (töissä) käskee.

Itse olin niin poikki vauvavuoden, että olisin voinut vain nukkua. Sillä lailla se oli rankkaa. Sitten taaperon kanssa rankkaa oli se, ettei omaa aikaa juuri jäänyt.

muistella voin mutta tylsää aikaa se oli. Ikinä ei ole ollut niin vähän tekemistä ja ajattelemista kui ekalla äitiyslomalla. LUin hirveän määrän romaaneja ja puunasin kotia kuin puolihullu. Kun oli kaksi lasta niin sitten olikin jo vähän mielekkäämpää olla kotona kun oli pikkusen enemmän puuhaa.

sitä aikaa en halua muistaa enkä muistakaan, selviämistä puoli päivää kerralla, seitsemän unetonta kuukautta kaiken keskellä, itsensä unohtaminen vaikka halusi vain nukkua pois kun ei enää jaksa, eikä varmaan jaksanutkaan kun muistikuvat ajasta ovat niin hämäriä.

Jos lapsia on vain kaksi, eikä esim. kahdeksaa, kuten joillakin.

ellei nyt sitten kyse ole jostain erityislapsilaumasta.

Ja pikkulapset nyt on vaan niin supertylsiä. Ainoa muistelemisen arvoinen juttu on niiden pehmeä vartalo sylkyssä. Mutta senkin voi korvata myöhemmin kissalla. Kissasta on vähemmän vaivaa kuin taaperosta.

voi luoja kun/jos tästä joskus selviää niin en todellakaan halua muistella. Mä kyllä olen totaalisen uupunut välillä. Lapset 1v. ja 4v. Aina olen halunnut äidiksi, mutta kyllä olen pettynyt minkälaista tää oikeesti on :-(

lapset nyt 3v 5kk ja 2v 2kk ja en kyllä päivääkään vaihtaisi pois. Nytkin ollaan viikko sairasteltu ja esikoisella lisäks astmaa, mutta ei se nyt niin raskasta ole. Oikein harmittaa kun nuo kasvaa. Olen kyllä ajatellut jos ottaisi muutaman pienen hoitolapsen tänne meille noiden kaveriksi, siinähän sitä sitten olisi taas vipellystä! Mun mielestä just tollaset 1-2-vuotiaat on ihan parhaita kaikissa touhuissaan.. Se pikkuvauva-aika oli kyllä hieman rasittavaa valvomisineen, mutta se aika menee niin äkkiä..

Yöllä kun vauva herää, olen NIIN onnellinen saadessani sen pienen tuhisijan taas hetkeksi kainaloon.

Olisitko onnellinen jos se pieni tuhisija ei olekaan tuhisija vaan selkä kaarella kimeästi itkevä ja karjuva vauva, joka ei koskaan nuku yli 30 min kerrallaan joten yöllä saat max 2 t unta ja sekin 15 min pätkissä? Tosi ihanaa...

lapset nyt 3v 5kk ja 2v 2kk ja en kyllä päivääkään vaihtaisi pois. ... Se pikkuvauva-aika oli kyllä hieman rasittavaa valvomisineen, mutta se aika menee niin äkkiä..

se valvomisaika ei ole mennyt niin äkkiä pois...Mun esikoinen on kuukautta sun omaa nuorempi ja herättelee vielä viitisen kertaa yössä. Yksivuotias pikkusisarensa sitten hieman useammin. Olen tässä melkein neljän vuoden aikana jo hieman ehtinyt kyllästyä tähän heräilyyn! Ja ap:lle, itse en pikkuvauva-ajasta niin välitä juuri tämän väsymyksen takia. Olen niin äkkipikainen ja ärtyisä, jos joudun joka yö heräämään yli kymmenen kertaa. Tämä heräilyn nykytilanne on vieläpä tosi hyvä verrattuna siihen, kun lapset olivat pienempiä.