mietin tässä että miksi niin kiirettä uuteen suhteeseen ja ennen kaikkea uuden vauvan kanssa?

kommentoin vain lyhyesti. itse olin eron jälkeen 2 ja puoli vuotta yh, sitten aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. lapsia edellisestä liitosta oli kaksi, halusimme olla perhe, ennen kuin hankimme yhteisiä lapsia. siihen menikin viisi vuotta, mutta vauva oli odotettu ja rakastettu, myös isosisarusten puolelta. meillä on nyt takana 11 vuotta uuden perheen elämää enkä kadu yhtään, että aloitettiin hitaasti. perheeseen kuuluvat isot " lapset" 16 ja 14 vee ja nämä pikkuiset 5 ja 1 vee.

Mutta tunteet harvoin tulevat kello kaulassa ja tilattuna vasta kun erosta on mennyt sen ja sen verran aikaa. Omasta erostani oli nelisen kuukautta kun tapasin nykyisen miehen ja vaikka kuinka yritin pistää vastaan ja väittää ettei tästä kuitenkaan tule mitään niin niinhän sitä vaan mentiin tunteiden mukana. Lapset tapasivat miehen puolen vuoden päästä ja se oli mielestäni sopiva aika. Nyt ei sitten ole kiire mihinkään, nautin elämästä tässä ja nyt. Mutta... Yhteistä lasta on mietitty, kummallakaan ei periaatteessa ole kiire. Miehellä ei omia ole ollenkaan, joten selvää on, että yhteinen tullaan jossain vaiheessa haluamaan. Mies voikin asiaa siirtää, mutta mulla alkaa tulla ikä vastaan. Pidän 35 vuotta rajana, sen jälkeen riskit kasvavat niin paljon, että neljän terveen lapsen äitinä en enää haluaisi riskeerata. Siihen 35 vuoteen on kolme vuotta aikaa, mitäs jos haluammekin enemmin kuin yhden lapsen? Olen miettinyt tätä enemmin kuin paljon._Mikä sitten olisi se sopiva aika_, kun ei saisi olla kiire, mutta toisaalta en omista päätöksistäni (ei lapsia 35 jälkeen) olisi valmis luopumaan.

Molemmat lähdimme tähän " uuteen" suhteeseen melkolailla suoraan vanhasta. Lapsia oli ja on kuviossa mukana sen verran ja niin pieniä, että tuntui parhaalta antaa aikaa sekä itselleen että lapsille sopeutua uuteen elämäntilanteeseen ennen uuden vauvan tuloa. Alusta saakka puhuttiin yhteisistä lapsista ja sen aika tuntui olevan nyt; eroista kummallakin kolmisen vuotta ja naimisissa olemme keskenämme olleet pari vuotta. Puolivälissä raskautta mennään ja kummankin edellisistä liitoista olevat lapset (väliltä 5-17v.) odottavat innolla uutta tulokasta. Uusperheessä kun täytyy ottaa huomioon niin monta juttua, edellisistä liitoista olevat lapset, omat ja kumppanin toiveet, jos esimerkiksi yhteisiä lapsia halutaan 2-3, ei kypsemmällä iällä onnensa löytäneellä ole kamalasti aikaa odottaa " sopivaa hetkeä" kun alkaa riskit jo kohota turhan korkeiksi ja oma jaksaminenkin on huonompaa. En usko että mitään aikarajaa voidaan asettaa, perheet on erilaisia ja se mikä sopii yhdelle, ei toiselle alkuunkaan.

Mihin kiire valmiissa maailmassa.. ?



No ajatellaampa näin. Se piste, jossa ihminen on ottamassa eron on eroprosessissa eri ihmisillä eri vaihe. Joku voi olla asian täysin käsitellyt ja ero papereilla on vain muodollisuus. Totta, että lapsille ero tulee konkreettiseksi useimmiten kun vanhemmat muuttavat erilleen, joka voi tapahtua jo ennen varsinaisen eron ottamista.



Toinen asia on uudet suhteet. Useimmat, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, ovat olleet sitä mieltä, että alussa uusia suhteita tarvitsee oivaltaakseen, että elämä ei tähän pääty ja että oma siippa, jonka kanssa on asuttu ehkä jopa viimeiset 15v (alkaen 17v) ei ole ainoa mies/nainen maailmassa, vaan elämä jatkuu. Lyhyitä eroa seuranneita suhteita harva esittelee ystävilleen saati lapsilleen, mutta niillä on merkitystä. Toisille, jotka ovat kohdanneet suhteessa esim. henkistä (miksei fyysistäkin) väkivaltaa, uudet oikeat ihmissuhteet nostavat itsetuntoa, kun toinen osapuoli kohteleekin niin kuin kuuluu ja saa osakseen lämpöä ja kunnioitusta, ehkä rakkauttakin.



Mitä tulee toisen ihmisen tuntemiseen.. niin siihen ei riitä ihmisikä. Moni asia paljastuu yleensä parissa kuukaudessa, ja monet miettivät 15 vuoden avioliiton päättymisen jälkeen, miten ihmeessä ovat sellaisen ihmisen lastensa äidiksi/isäksi valinneet. Ihmisillä on varmaan kaikilla omat syynsä miski ovat ajautuneet väärän ihmisen kanssa naimisiin, tai miksei sinänsä mahdollinen liitto olekaan toiminut. Minusta oleellisempaa on miettiä läpi miksi ero tuli, ja ottaa tilanteesta oppinsa kuin odottaa seuraavat 8vuotta ennen kuin aloittaa uusia ihmissuhteita.



Ne, jotka avioituvat pikaisesti tai hankkivat lapsia nopeasti, voivat tehdä sen olosuhteiden pakosta tai ajatellen, että on nyt viisaampi, tietää mitä tarvitsee ja haluaa jne. Toiset eivät ehkä halua odottaa vuosia, kun ikää on jo niin paljon (lastenhankkiminen).



Asiat eivät useinkaan ole mustavalkoisia. Eikä kannata kuvitella, että omat kokemukset olisivat kaikenkattavia. Toisen elämää ei ole helppoa arvioida ulkoa käsin.

Rakastuimme aviomieheni kanssa toisiimme reilu kuukausi sen jälkeen, kun ex oli muuttanut lapsemme ja minun luota pois. Eropäätös oli tehty jo kolmisen kuukautta aikaisemmin ja sitä edeltänyt vuosi oli yritetty.



" Uuden" mieheni kanssa päätimme alussa edetä hitaasti, mutta mitä sitä ihminen tunteilleen voi silloin kun unelmien prinssi ratsastaa elämään. Hän oli ja on edelleenkin kaikkea sitä, mitä mieheltä haluan. Puolen vuoden kuluttua huomasin odottavani keskimmäistämme ja nyt kolmen vuoden päästä perheemme lapsiluku on jo kolme ( esikoinen siis edellisestä elämästäni).



Me tulimme siihen tulokseen, että elämästä ei voi koskaan tietää. Olimme " jo" kolmikymppisiä eikä meillä ole aikaa odotella vuosikausia lastentekoa, kun lisää niitä kuitenkin halusimme. Emme muutenkaan olisi koskaan voineet elää lapsetonta arkea, joten mitäpä tuota odottelemaan.



Olemme yhä todella rakastuneita toisiimme, enkä näe, miten tilanne olisi muuttunut, jos olisimme vasta nyt " tekemässä" yhteistä lasta. Meillä ei vain olisi ihania pikkuprinsessojamme.



Itse olin ex:stä erotessani jo käsitellyt suhteen valmiiksi. Olisin eronnut hänestä jo raskausaikana, mutta pelkäsin ajatusta yksinhuoltajuudesta.

sanotaan vaikka niin et minun tapauksessa elin kauan onnettomassa avioliitossa. yritin kuitenkin lasten takia. uskalsin erota ja kävin läpi kaikki mitä siihen epäonnistumiseen liittyy. otin syyn niskoilleni ja niin edelleen MUTTA opin myöskin mun vierheistäni ja tiesin tarkalleen minkälaisen suhteen haluan ja mitä ois mun panokseni. ei tää ole 50-50 vaan 100-100. opin myös pärjäämään yksin.



tapasin vuos sitten mun avomieheni ja meillä vaan sanoi kliseesti klick. oltiin kavereita ennen kuin tehtiin mitään ja löysimme toinen toisiaan. tietysti kattelin miten lapset tulivat toimeen uuden mieheni kanssa.



mun pointtini on et jokainen tarvii aikaa parantaa haavat ja miettiä mitä meni väärin. on eri asia jos ero tulee yllätyksenä tai jos se on ollu pitkään jo mielessä. pitääkö heittää pois ihanan elämän vaan koska elää siinä kurjuudessa ja itsesäälissä. ite katoin itteeni peiliin ja sanoin et olen arvoinen enemmän kuin mitä mä sain.



my_selene ja Remppa rv 18+4 ja ihan onnellisesti elään meiän uusperheessä

..et meillä ei tod ajatellaan niin et on mun ja meiän lapset vaan ollaan kaikki samaa perhettä.



my_selene ja Remppa rv 18+4

carro:

kai tämä tähän palstaan sopii, olen näitä asioita monesti miettinyt - sekä oman eroni kautta 8v sitten, että työssäni (perheiden kanssa). Ihmettelen että kun ero tulee suhteesta missä on lapsia (vaikka olisikin ollut huonoa kauan) miksi pitää olla niin kiirettä solmia uusi suhde, joskus ei mene edes kuukausi niin uusi mies/nainen on kuvioissa ja jopa näytetty lapsille - minkälaisen kuvan annamme lapsillemme siitä että miten eletään suhteessa ym...No, jos nyt se suuri rakkaus kuitenkin tulee elämään vaikka liian vähän aikaa on kulunut niin kai sit täytyy ottaa sen vastaan, eikö sitä voisi tehdä rauhassa ja antaa lapsillekin aikaa sopeutua ensinnäkin uuteen elämään ilman isää/äitiä läsnä joka päivä ja sitten vasta kun he ovat siihen valmiita pikkuhiljaa antaa heidän tavata sitä ihanaa miestä/naista???

Entäs sitten, kun elämä on ihanaa ja uusi suhde kukoistaa - eikö silloin voisi elää sitä aikaa rauhassa ja antaa se arkipäivä tulla ja sitten joskus (jos se arki sujuu ja on yhtä ihanaa vielä muutaman vuoden päästä) hankkia yhteinen lapsi, eikä stressata sen kanssa..? Eihän sitä toista ihmistä edes kunnolla tunne ennen kun on asuttu muutama vuosi yhdessä, ja muutenki luulisi että olisi kerran eronneena varovaisempi koska ns viisaampi näissä asioissa. Uskallan väittää että jos on jo lapsi xmiehen kanssa joka just ja just 2vee ei VOI olla niin valmis ihmisenä että olisi valmis uuteen raskauteen uuden miehen kanssa, jopa 3v kuulostaa hätiköidyltä teolta...kestää toipua erosta, lapsille kestää toipua ja tottua ja ennen kaikkea kestää tutustua toiseen ihmiseen ja hänen tyyliin elää arjessa. Onko teidän mielestä kovaa tekstiä? Kun itse erosin kesti vuoden ennen kun tapasin uuden mieheni ja silloinkin ajattelin että ei h....., ei vielä, haha....monta vuotta ajattelin ettei ikinä enää lapsia - nyt iltatähti on 2v ja seuraava 10v, eli kesti 6v enne kun olin siihen valmis (no, sehän on ehkä toisesta ääripäästä mutta kuitenkin)....mitä ajatuksia tästä?

carro:

kai tämä tähän palstaan sopii, olen näitä asioita monesti miettinyt - sekä oman eroni kautta 8v sitten, että työssäni (perheiden kanssa). Ihmettelen että kun ero tulee suhteesta missä on lapsia (vaikka olisikin ollut huonoa kauan) miksi pitää olla niin kiirettä solmia uusi suhde, joskus ei mene edes kuukausi niin uusi mies/nainen on kuvioissa ja jopa näytetty lapsille - minkälaisen kuvan annamme lapsillemme siitä että miten eletään suhteessa ym...No, jos nyt se suuri rakkaus kuitenkin tulee elämään vaikka liian vähän aikaa on kulunut niin kai sit täytyy ottaa sen vastaan, eikö sitä voisi tehdä rauhassa ja antaa lapsillekin aikaa sopeutua ensinnäkin uuteen elämään ilman isää/äitiä läsnä joka päivä ja sitten vasta kun he ovat siihen valmiita pikkuhiljaa antaa heidän tavata sitä ihanaa miestä/naista???

Entäs sitten, kun elämä on ihanaa ja uusi suhde kukoistaa - eikö silloin voisi elää sitä aikaa rauhassa ja antaa se arkipäivä tulla ja sitten joskus (jos se arki sujuu ja on yhtä ihanaa vielä muutaman vuoden päästä) hankkia yhteinen lapsi, eikä stressata sen kanssa..? Eihän sitä toista ihmistä edes kunnolla tunne ennen kun on asuttu muutama vuosi yhdessä, ja muutenki luulisi että olisi kerran eronneena varovaisempi koska ns viisaampi näissä asioissa. Uskallan väittää että jos on jo lapsi xmiehen kanssa joka just ja just 2vee ei VOI olla niin valmis ihmisenä että olisi valmis uuteen raskauteen uuden miehen kanssa, jopa 3v kuulostaa hätiköidyltä teolta...kestää toipua erosta, lapsille kestää toipua ja tottua ja ennen kaikkea kestää tutustua toiseen ihmiseen ja hänen tyyliin elää arjessa. Onko teidän mielestä kovaa tekstiä? Kun itse erosin kesti vuoden ennen kun tapasin uuden mieheni ja silloinkin ajattelin että ei h....., ei vielä, haha....monta vuotta ajattelin ettei ikinä enää lapsia - nyt iltatähti on 2v ja seuraava 10v, eli kesti 6v enne kun olin siihen valmis (no, sehän on ehkä toisesta ääripäästä mutta kuitenkin)....mitä ajatuksia tästä?

Olen sitä mieltä, että oikea voi sattua kohdalle piankin, tai sitten haluaa kuvitella löytäneensä sen oikean, koska pettyi aiemmassa suhteessa.



Pettymys on suuri, koska mukana on yhteisiä lapsia. Mutta mitä enemmän suhteessa yritti ja eroa mietti pitkään--on jo aikaisemmin valmis uuteen suhteeseen. Olen samaa mieltä, että asiaa mietittävä aina lasten kannalta. Itse olen kahdesti eronnut. Ensimmäisestä liitosta ei lapsia, toisesta kaksi. joten kolmas liittoni, vaikka aloin tapailla nykyistä miestäni jo kuukauden päästä erilleen muuttamisesta, mietitytti paljon.



VOnnistunko tällä kertaa ja onko hän se oikea? Nyt on 7kk kulunut ja muutamme yhteen, oikealta tuntuu edelleen--eli kohdata voi piankin, mutta harkinta on tärkeää, että ei syöksy uuteen suhteeseen.

Avioerosta on aikaa 5 vuotta. Kun erottiin, löysin rinnalleni juuri näitä " terapiajuttuja" , jotka eivät mihinkään vakavaan johtaneet. ONNEKSI: ;)

Vuosi avioerosta, astui elämääni mies, joka todella vei jalat alta. Ensitapaamisesta meni 10 kk, kun hänet lapsille esittelin. Mutta sen jälkeen onkin edetty vauhdilla. Yhteen muutettiin jo 3 kk tämän jälkeen, ja siitä se lähti. Lapset tykästyivät häneen heti, ja mies sai ihania lempinimiäkin.. Nyt eletään tätä päivää, takana meillä n. 4 vuotta yhteistä eloa, ja yhä edelleen olemme rakastuneita. se sekä näkyy että kuuluu suhteessamme. Lapset ovat meille kaikki kaikessa, minulla edellisestä liitosta 3 lasta, sekä nyt päiviämme piristää myös ihana yhteinen prinsessamme, kohta 5 kk. :) Elämme ulospäin kuin mikä tahansa perhe, eli ulkopuolinen jos ei tiedä, ei näe että olemme uusperhe. Mieheni on käytännössä kaikille lapsille isä, ex kun on lasten elämässä paljon vähemmän.. Suhteet on kunnossa, ja elämämme on onnellista. Hääpäiväkin on sovittu. En oikeastaan tiedä olisiko joku asia eri tavalla, jos nyt vasta alettaisiin puhumaan yhteisestä lapsesta, se kun oli tavallaan kummallekin itsestäänselvyys että yhteistä yritetään. Ja yhden kipeän menetyksen jälkeen sen saimme. Lapset ovat onnellisia, heistä nekee sen, ja he sen myös kertovat. Rakastavat vauvaa kovasti! Tämä sopi meille, ei ehkä kaikille!

terveisin onnellinen uusperheellinen <3