isäni on saanut minut tuntemaan, että parempi ettei toivo suhteelta mitään erikoista.

Johtuukohan tämäkin jostain lapsuudesta?

Kyllä se suurin osa loppujen lopuksi on varsin yllätyksetöntä ja tuttujen kaavojen mukaan elettyä elämää.

Ei erikoisuksina. Se rakkaus vaan muuttaa aika lailla muotoaan pitkässä suhteessa. Ja kyllähän ihminen on toisinaan viettien vallassa ja tekee erehdyksiä. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Mutta jos tuntuu, että nuo mainitsemasi asiat puuttuvat suhteesta täysin, niin on aika ehkä nostaa ns. kissa pöydälle...

toivomaan omien vanhempieni eroa ja uskomaan ja oikein odottamaan että ne kohta eroaa, vaikka mitään varsinaista, selkeetä syytä erolle ei ollutkaan. koko ajan on vaan sellainen olo että ei saisi olla iloinen mistään. että pitäisi vaan huokailla syvään ja olla masentunut siitä että kaikki loppuu. yhteenkin aikaan ku iloisesti kerroin uudesta poikaystävästäni, miten kiva kaveri hänkin on, hää aina vaan tokas " ei kannata hommata poikaystäviä" . ja ihan tosissaan, vilpittömästi! mulla vaan on sellainen olo, että joo ei kannata, varmaan pitää vetäytyä tästäkin parisuhteesta kun kaikissa muissakin suhteissani on ollut tämä sama levottomuus ja lopun olo... en tiedä selitinköhän nyt ollenkaan " oikein"

ap