Miksi ihmeessä eroa pidetään yleisesti huonona ratkaisuna?

Se, että rakkaus on nimenomaan työtä, sitä että sitoudutaan toiseen, vaikkei aina niin hauskaa olisikaan.



Usein näkee tapauksia, joissa toinen on sitoutunut, mutta toinen ei. Jos näin on, niin kyseessä ei ole kunnollinen parisuhde. Yksin ei voi parisuhteessa olla. Yleisimpiä " hyväksyttäviä" eron syitä tuntuu olevan pettäminen, alkoholismi ja väkivalta. Harva nykyaikainen nainen suostuu jäämään enää suhteeseen, jos suhteessa on edellämainittuja. Entisvanhaan, kun mies elätti perheen ja perheessä oli vaikka 6 lasta, niin ei ollut naisen yhtä helppoa lähteä. Nyky naisten kun on niin helppo lähteä, niin ehkä siksi toisaalta yritetään puhua yhdessä pysymisen merkityksestä.



Joo, mut olenpa minäkin saanut huomata, että olen ollut yksin suhteessa - miehelläni oli toinen. Sittemmin mies on ex ja tiedän, että vaikka kaikkeni teen nykyisen mieheni kanssa, että se suhde toimisi, on siitäkin yhtä vähän takeita, kuin mistään muustakaan elämässä ylipäätään. Sen tiedän, että minä en tätä suhdetta riko, mutta toisaalta jos mies rikkoo, niin olen edelleen se vahva, koulutettu ja hyvin toimeentuleva sekä rahallisesti että itsenäisessä mielessä. Olenkin miehelle sanonut, että tämmöistä naista ei kannata ottaa, jos kupruja meinaa elämässään tehdä.



Mihinkä sinun suhteesi ovat loppuneet?

ero kun harvoin on mikään ratkaisu niihin todellisiin ongelmiin. usein samat ongelmat tuppaavat toistumaan siinä uudessakin suhteessa. ja kun kerran on ajanut suhteen karille, on se helpompaa tehdä taas uudestaan.



kumppanistahan pääsee eroon eroamalla mutta omista p**koista puolista vain tekemällä työtä niiden kanssa. usein suhteen vioista syytetään vain sitä toista osapuolta, eikä huomata, mikä omassa käyttäytymisessä johti eroon tai mitä omaa ongelmaa erolla yrittää ratkaista.



alkoholismi, pettäminen ja väkivalta ovat todella hyviä syitä erota, mutta mikäs sitten, kun nainen toistuvasti löytää itsensä suhteesta väkivaltaisen kusipään kanssa?



minä näen asian niin, että kumppanuus on matka. jos sen aina aloittaa alusta ja lopettaa samassa pisteessä kun rupeaa kyllästyttämään, näkee vain osan tiestä. jatkamalla ylämäkien ohi näkee sellaista uutta, mitä ei osannut odottaa.



mutta kukin tyylillään.

Viimeisin suhde ei oikeastaan loppunut mihinkään näistä " yleisesti hyväksyttyihin syihin" , vaan tuntui ettei ole mitään yhteistä ja yritin ehkä liiankin kauan saada asioita kuntoon täysin yksin. Paljon mietin eron aikaan teenkö oikein, kun lähden suhteesta jossa ei päällisin puolin ole mitään vikaa, väkivaltaa tai alkoholiongelmaa tms. Nyt tiedän, että se oli oikea ratkaisu.

Parisuhteen eteen pitää tehdä työtä. Ikinä et sinäkään ap tule löytämään sellaista miestä, jonka kanssa kaikki tuntuu aina ihanalta ilman mitään vaivannäköä. Jossain vaiheessa vain pitää tehdä se päätös, että tässä ole, tähän ihmiseen sitoudun ja hänen kanssaan rakennan yhteisen elämän. Että tämän ihmisen kanssa yritän viimeiseen asti enkä helpolla luovuta!



Tuollaiset muutaman vuoden suhteet on tietysti ihan ok, jos ei lapsia halua. Silloinhan voi aina alkuhuuman jälkeen etsiä uuden kumppanin. Mutta siinä vaiheessa kun näihin pikasuhteisiin alkaa tulla lapsia, siinä vaiheessa mennään metsään. Lapsilla on oikeus kasvaa rakastavassa perheessä, perheessä jossa vahempien parisuhde on luja. Eikä siitä suhteesta tule lujaa, jos toinen on koko ajan valmis lähtemään, jos vähänkin kyllästyy ja jos vähänkin tulee mutkia matkaan.

mulla oli ns. yleisesti hyväksyttävä syy eroon, enkä ois jaksanut sekuntiakaan enää ko. miehen kanssa.

väkivaltaa. En halua ainakaan itse erota ilman että olen edes yrittänyt tehdä jotain suhteen eteen. En ymmärrä heit' ä jotka jäävät pettäjän kanssa asumaan... kai luulevat semmoisen muuttuvan...

Siinä on ennen kaikkea kysymys siitä, miten lasten siihen astinen elämä muuttuu totaalisesti. Näissä tapauksissa varmaankin voisi sitä harkintaa käyttää vähän enemmänkin. aina eivät ne ongelmat ole niin vakavia, etteikö niistä pääsisi, jos vähän vaivaa näkisi.

Ei tarvitse kituuttaa epätyydyttävässä parisuhteessa vuosikausia.

Ennen oli häpeä erota, mutta ei nykyään. kuinka moni nainen kärsi

avioliitossaan, mutta eroa ei voitu ajatellakaan koska se oli kamalaa ja

mitä muut olisivatkaan ajatelleet...Nykyään voi rauhassa vaihtaa ja

löytää itselleen se paras kumppani. Vetailu on vaan hyväksi sanon

minä! Mikä ihmeen kunnia asia on yrittää ja yrittää ja yrittää jossain

suhteessa mikä ei tunnu miltään?

alkoholismia, toinen nainen tms. niin ihan varmasti on parempi että eroaa, jos lastenkin kannalta. Ihan sama vaikka nainen ottaa turpiinsa ym. mutta jos on lapsia perheessä niin ehdottomasti ero. Lapsia pitää suojella koska ne ei itse osaa suojella itseään.

että miehen henkilökohtaiset ongelmat - joita ei ollut vielä perhettä perustaessa - toivat niin paljon ahdistusta ja stressiä kaikille, että oli paras ratkaisu erota. (ei kyse juoppoudesta) Vaikka suhteemme oli vahva ja rakastava, niin ne ongelmat olivat suurempia. Toki niiden korjaamista yritettiin, ja odotettiin sitä ihmettä, että ne poistuisivat itsestään, mutta ei. Vaikka yksinhuoltajan elämä ei sekään ole helppoa, niin ilmapiiri kodissamme on nyt paljon parempi, lapsillekin.

Siis: ihmisten voi olla tarpeen erota. Joskus silloinkin kun ei ole ollut pettämistä väkivaltaa tai alkoholismia.



Ero ei kuitenkaan ratkaise mitään pysyvästi. Seuraava suhde on yhtä huono, jos asioita ei käy läpi ja työstä ja etsi itsestään uusia tapoja suhtautua elämään. Tällä ei tarkoiteta, että ero olisi tarpeeton: vanha suhde ei välttämättä parane näillä keinoin ja voi olla että nämä keinot eivät lukkiutuneessa tilanteessa enää mistään terapiasta huolimatta auta. Mutta uutta suhdetta pitää estää joutumasta samaan jamaan.



Ero on hyvä RATKAISU käytännössä vain silloin kun ongelmat johtuvat siitä että ylipäänsä on jonkun kanssa ja ihminen tajuaakin että on erakko eikä enää koskaa ryhdy uuteen suhteeseen. Mutta sitä päätöstä ei sitten saa pyörtää!

Enkä todellakaan mitään täydellisyyttä tavoitellut. Elämme jo ihan

tavallista arkea, mutta tämä mies ei ole tylsä ja meillä synkkaa tosi

hyvin. Oli hyvä vertailla eri miehiä eikä jämähtää vaan johonkin.

Vierailija:

Ei tarvitse kituuttaa epätyydyttävässä parisuhteessa vuosikausia.

Ennen oli häpeä erota, mutta ei nykyään. kuinka moni nainen kärsi

avioliitossaan, mutta eroa ei voitu ajatellakaan koska se oli kamalaa ja

mitä muut olisivatkaan ajatelleet...Nykyään voi rauhassa vaihtaa ja

löytää itselleen se paras kumppani. Vetailu on vaan hyväksi sanon

minä! Mikä ihmeen kunnia asia on yrittää ja yrittää ja yrittää jossain

suhteessa mikä ei tunnu miltään?

Juu, näinhän se on . Mutta mitäs ne lapset siitä ajattelee?

Kun on perheen perustanut, on siihen sitoutunut, ei silloin voi enää ajatella sitä mikä olisi omasta mielestä kivointa...

Vaikka asut yksin, ongelmia on, ne vain on erilaisia. Tuntuu vaan että nykyään ihmisten ongelmien kestokyky on äärettömän huono. Heti ensimmäisen ongelman tullessa lähdetään eri suuntiin. Sitoutumisen merkitys on hämärtynyt pahasti. Jos tulee ongelmia (esim. taloudellisia, masennus, muu sairaus tms.) eikö avioliitossa olla sitouduttu siihen, että ratkotaan ja selvitään niistä YHDESSÄ?



Mielestäni eri asia on silloin jos on kyse pettämisestä tai väkivallasta. Niitä ei tarvitse kestää, niin ei ole tarkoitettu. Toki jos pettäjä tai väkivaltainen hakee apua ja todella muuttuu, on sekin eri asia. Asiat pitää käsitellä kulloinkin ei voi yleistää. Mutta itse ainakin yritän tehdä avioliittoni eteen kaiken mahdollisen, meillä kun oli hyvin kriittistä, menimme hakemaan apua. (työn takana kyllä että sain miehen mukaan) mutta kaikki ponnistelut kannattaa.

Nyt en tarkoita suhteita, missa juodaan ja hakataan ym, vaan näitä normaaleja erotarinoita " kasvettiin erilleen" tms.



Ensinnäkin jos tehdään lapsia, pitää miettiä miksi juuri tämä ihminen on hyvä lapseni vanhemmaksi ja rakastanko häntä. Jos kumpaankin vastataan kyllä, pitää osata OTTAA VASTUU PÄÄTÖKSISTÄÄN!



Lasten on oltava etusijalla! Jos rakastatte mielettömästi jotain ihmistä, ette haluaisi erota missään tapauksessa. Miten käy lasten? He rakastavat kumpaakin vanhempaansa, mutta heidän on vain PAKKO erota toisesta, koska " äiti ja isi ei pysty elämään saman katon alla" .



On osattava muuttaa omaa käsitystään omasta käytöksestä, puolison käytöksestä ja taukoamatta on etsittävä keino suhteen ylläpitämiseen. Avio- tai avoliitot eivät ole yhtä rakkauden säestämää juhlaa, vaan se on raakaa arkea, joissa rakkaus muuttuu kiintymykseksi ja haluksi pysyä yhdessä. Rakkaus on taustalla, mutta se ei ole kenenkään kanssa yhtään samanlaista arkiaikana, kuin se on suhteen alussa.



Nämä asiat olisi hyvä muistaa ja ymmärtää ottaa vastuuta omasta elämästään. Eroaminen on hyvä, kun ei ole lapsia, mutta kun olet tehnyt lapset, sinun on vastattava myös heidän hyvinvoinnistaan. Jos et tee puolisosi kanssa muuta kuin riitelette, asioiden on muututtava, mutta ero EI ole ratkaisu. Te olette päätyneet yhteen jonkin ihmeellisen tunteen sekaannuttamana ja tämän laimennettua on otettava se vastuu mikä aikuiselle ihmiselle kuuluu!



Ihmiset eivät ole yrityksiä, joissa jokaisen " yrityksen" elämään osallistuvan on tuotettava " yritykselle" hyötyä ja hyljättävä tuottamattomat kohteet. Ihmiset ovat ihmisiä, joiden suhteissa jokaisen käytös vaikuttaa jokaiseen. Myös erotilanteessa sen eroa haluavan puoliskon tulisi katsoa peiliin ja antaa itselleen sekä puolisolleen anteeksi ja jatkaa sitä elämää, minkä itselleen valitsi aiemmin.

Omat vanhempani ovat eronneet, kun olin pieni. Monien ystävieni vanhemmat, kun lapset olivat teini-ikäisiä. Itse en ole erosta koskaan kärsinyt, minusta oli ja on mukavaa, että äitini on elänyt onnellisen elämän ja uusperhekuviot ovat elämääni vain rikastuttaneet. Isään minulla ei ole ollut välejä, mutta tuskin olisi ollut, vaikka he olisivat yhdessä pysyneetkin. Luultavasti häntä inhoaisin, nyt en voi inhota, kun en edes tunne. Eroperheissä kasvaneet ystävänikin ovat poikkeuksetta tyytyväisiä vanhempiensa ratkaisuihin. " aikaisemmin olisi pitänyt erota" , on moni sanonut. Eikä nyt kyse ole alkoholismista tai väkivallasta, vaan tavallisista perheistä, joissa vanhempien rakkaus kuolee ja tilalle tulee kylmyys. Minusta on kummallista, että sanotaan, että ihmiset eroavat liian helposti. Itse en tunne ainuttakaan paria, joka olisi eronnut ilman pitkää yrittämistä ja harkintaa. Useimmiten prosessi on kestänyt 2-10 vuotta. Ulkopuolisten silmissä saattaa näyttää, että asiat tapahtuvat äkkiä, mutta kuka sitä toisten perhe-elämästä niin tietää... Oman kokemukseni mukaan on enemmän niitä pareja, jotka pysyvät hampaat irvessä yhdessä, vaikka ero olisi KAIKKIEN osapuolten kannalta paras ratkaisu. Kenties täällä moralisteina toimivat ihmiset ovat juuri niitä. Ja sitten yllätytään, kun mies/nainen jättää sinä vuonna, kun viimeinenkin lapsista muuttaa pois kotoa. Lapset ovat silloin saaneet kasvaa tulehtuneessa ilmapiirissä ja kaiken päälle kyllä ymmärtävät, kenen " syy" on ollut, ettei ero ole tapahtunut aiemmin.

Jos tuntuu, että rakkaus kylmenee, siihen on kyllä keinoja elvyttää se. Itsellä on monta tuttua paria, jotka olivat lähes eron partaalla, mutta päättivät että yrittävät yhdessä ja oppivat uudelleen rakastamaan toisiaan ja ovat nyt onnellisia. Arki on uuvuttavaa ja jos ei töitä tee, tottakai välit kylmenee.!

niinkuin edellisessä vastauksessa kirjoitin, yritin kyllä saada suhteen toimimaan. Kuinka kauan on sitten tarvitsisi yrittää parantaa suhdetta ilman vastakaikua, että riittäisi näille tuomitsijoille????



Kaikki kirjoittaa, että suhteen eteen pitää tehdä töitä. Mitä se mielestäsi tarkoittaa?



Minun miehet ovat varmasti saaneet minusta puolisona hyvän kuuntelijan, olen aina yrittänyt muistaa kertoa jos olen miehessäni jostain ylpeä ja tukea ja kannustaa. Miehet ovat olleet ihan tyytyväisinä, ottaneet vastaan kaiken, mutta itsestä on tuntunut että imetään kuiviin, eikä mitään saa koskaan takaspäin.



En minäkään mitään täydellisyyttä hae enkä alkuhuumaa, vaan kumppanuutta, yhteenkuuluvaisuutta ja yhdessä tekemistä.



AP

Itse en usko. Kun se on mennyttä, niin kaikki on tekohengitystä. Toki toimeen voi tulla, mutta tilanne on sama kuin veljensä kanssa asuis. Kaksi ystäväperhettä on todella yrittänyt... kursseja on käyty ja tunnekirjeitä kirjoiteltu. Ensimmäisesssä paranemista tapahtui vähäksi aikaa, nyt taas kidutaan ja kärsitään. Toinen pari on päätynyt eroon puoli vuotta ihmekurssien jälkeen.

Ei tietenkään onnistu uudelleen kasvattaa rakkautta, jos molemmat eivät ole sitoutuneet hommaan. Mutta miksi ylipäätään päästää tilanteen siihen pisteeseen, että rakkaus " kuolee" ? Ei se rakkaus noin vain kuole, jos sitä hoitaa. Ja nyt puhun molemmin puolisesta hoitamisesta ja sitoutumisesta! Esim. ap:lla näytti olevan tilanne jossa hän yksin yritti ja mies/miehet eivät ollenkaan.



Väitän ihan tosissani, että jos kumpikin puoliso on 100% sitoutunut siihen, että parisuhde saadaan toimimaan niin se suhde myös saadaan toimimaan. Johonkin siinä puolisossa on aikanaan rakastunut, ei se kaikki voi ilmaan hävitä!!!



Eikä tietenkään lapselle ole hyvä kasvaa kylmässä kodissa, jossa puolisoiden inho toisiaan kohtaan näkyy joka asiassa. Lapsella on oikeus asua kodissa, jossa vanhempien välillä on aitoa rakkautta, kumppanuutta, ystävyyttä. Ja edelleen väitän, että jos ei ole isoja ongelmia (pahoinpitely, henkinen tai fyysinen, pettäminen, alkoholi, huumeet tms.) niin se sammuneen liekin saa kyllä syttymään.



Itse olen ollut mieheni kanssa kohta 10 vuotta ja tähän aikaan mahtuu niin myötä- kuin vastoinkäymisiä. Ja kaikki on yhdessä otettu vastaan ja selvitty. On ihanan turvallinen olo kun tietää, että se puoliso on siinä aina, vaikka tänään menisikin huonosti! Tietää, että se puolisokaan ei luovuta, koska haluaa aina rakastaa minua!!!