yksi vai kaksi lasta ?

eli yh-isään rakastuneena minun vaihtoehtoni ovat aina olleet lapsia 2+. Nyt on tulossa perheen neljäs, ja hiukan tuntuu siltä, että viideskin saattaisi vielä sopia. Onneksi miehenikin halusi enemmän kuin kaksi lasta! Meillä vanhimpien ikäero on 2v2kk, näiden kahden seuraavan ikäeroksi tulee 2v4kk ja mikäli sitä viidettä aletaan " hankkimaan" tapahtunee se heti nelosen perään. En koskaan nuorempana mistään suurperheestä haaveillut, ja sellaisen kuitenkin sain =) Isommista lapsista on kyllä jo paljon apua taaperon hoidossa ja tämä puolestaan jumaloi isoveljeään ja -siskoaan. Ja läheisiä ovat isommatkin keskenään. En ollenkaan väitä etteikö perheen ainoikaisesta voisi tulla aivan yhtä tasapainoinen ja sosiaalinen, mutta kyllä ne sisarussuhteet varmasti useimmiten rikastuttavat elämää!



Mukavaa joulunaikaa kaikille!



Manna muksuineen (-92, -94, -03 ja rv 30+6)

eikä päättää hankkivansa lisää lapsia. Joskus toista ei yksinkertaisesti vain tule vaikka kuinka yrittää.

Kannatan ehdottomasti sisaruksellista linjaa siis.

En toki voi dumata muita vaihtoehtoja, kun en niistä mitään tiedä ;)



On ääntä ja väriä elämässä, yhteistä surua murhetta ja iloa.

On tukiverkkoa ja yhteistä historiaa, minulla ja sisaruksillani - ja toivottavasti tulevaisuudessa pojillani.



Minulle tämä sopii. On ihana seurata poikien rajatonta viha-rakkaus -suhdetta. Voihan se olla, että tulevat vuodet vievät veljekset eri suuntiin. Mutta ainakin nämä leikki-iän vuodet ovat fantastista aikaa.

itse olen perheeni ainoa lapsi ja olen kyllä ihan oikeesti siitä kärsinyt.

asuimme vielä " kylässä" jossa ei juuri noita ystäviä ollut...

on joutunut aika pienestä pitäen elämään aikuisten maailmassa joka ehkäpä kostautui aikuisiällä.... no se siitä.



meillä poika on nyt 1v8kk ja vuosi sitten vielä totaalisesti vannoin etten ikimaailmassa enään toista tee!

alku on meillä ollut suoraansanottuna henkistä/fyysistä helvettiä. samaa en toivoisi ikimaailmassa kenellekkään vanhemmalle! olemme eläneet sairaalassa pojan ekana elinvuotena yhteensä reilu 3kk. ei sinänsä tunnu pitkältä ajalta kun ajattelee mutta voin kertoa että se tuntui ikuisuudelta erittäin sairaanlapsen kanssa miettien selviääkö hän vai ei...

siihen päälle masennus niin ei ihan heti olisi toivonut toista lasta....



no nyt kuitenkin on mieli muuttunut :D jännästi se tuo ihmismieli unohtaa ja aika parantaa haavat ;)



itse haluaisin ikäeroksi n 3vuotta, sitähän minä en yksinään ihan päätä :) jos luoja suo niin toinen voisi olla masussa ensi syksynä..



kaksi on lukumäärä mitä tällä hetkellä voin ajatella. kolmas ei ole vielä käynyt ajatuksissakaan, katsotaan sen mahdollisen kakkosen jälkeen :)



ymmärrän täysin ihmisiä jotka eivät halua enempää kuin yhden lapsen, se oikeus heille annettakoon. ei kaikkien elämä voi olla samanlaista ja tulla samanlaiseksi. jokainen elää oman elämänsä kuten haluaa ja toivottavasti onnellisena siitä mitä on.

Minustakin olisi ollut kiva, jos joku, joka on jo kasvattanut useampaa lasta muutaman vuoden, olisi kertonut, miten toinen (tai kolmas tai...) lapsi on vaikuttanut parisuhteeseen. Meidän esikoinen on 2,5v ja kuopus 3kk, joten on vähän vaikea sanoa, miten meidän parisuhde on kestänyt toista lasta... Ensimmäisen vauva-aikana oli kyllä tosi kireää, mutta silloin oli myös koliikkia, allergiaa ym. mukavaa. Ja vaikka nyt on mennyt parisuhteenkin kannalta paremmin, niin kyllä meillä riittää riitelyäkin. Nyt onneksi tietää, että ekan vuoden jälkeen elämä muuttuu todennäköisesti paljon helpommaksi, eikä stressaa, vaikka parisuhde tuntuu välillä lähinnä taakalta.



Meillä kyllä toisen lapsen haluamisessa ja siinä, että sitä haluttiin nyt, iso vaikutin oli se, että esikoinen saisi seuraa. Miehellä ja siskollaan on ikäeroa 9 vuotta, eikä heistä ole vieläkään toisilleen kunnolla seuraa. Minulla on kolme sisarusta, ja me kaikki on synnytty 8 vuoden sisällä. Meistä on hitsautunut kiinteä porukka, ja voisin sanoa sisaruksiani parhaiksi ystävikseni. Toivoisimme, että meidän tytöt tulisivat toisilleen läheisiksi.



Mutta tämä on kai sellainen kysymys, että se oikea vastaus löytyy omaa sisintä tarpeeksi kuuntelemalla. Jossain vaiheessa meillekin tulee eteen se, halutaanko kolmas lapsi vai ei. Nyt tuntuu siltä, että en ehkä jaksa sitä, mutta toisaalta, kun katselen miehen siskon kolmea lasta, joilla on jo yhteisiä leikkejä, jään vielä miettimään...

paitsi, että meille on jo se toinen tulossa. Mutta siis aivan samanlaisia ajatuksia kävin läpi ja olin pitkään sitä mieltä, etten jaksa aloittaa uudelleen alusta. Esikoiseni on erittäin helppo lapsi, ja elämä hänen kanssaan on oikein ihanaa. Kaikenlainen tekeminen, matkustaminen ja harrastaminen on helppoa tuon yhden kanssa ja nykyisin hän käy säännöllisesti isovanhemmilla yöhoidossa, jotta me saamme miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa. En siis tosiaankaan kaipaisi vauvaa sotkemaan tätä kuviota.

Mutta, mutta... Mies toivoi toista ja itsellänikin oli sellainen olo, että jokin elämästämme puuttuisi, jos meillä olisi vain yksi lapsi. Lapsille en halua kauhean suurta ikäeroa, joten toista lasta oli pakko vakavasti harkita. Päätin unohtaa oman mukavuudenhaluni ja antaa miehen toiveille periksi. Ekasta kerrasta tärppäsi, joten nyt olen raskaana ja aivan hölmistyneenä siitä, että miten tässä näin pääsi käymään.

Toinen lapsi on meille erittäin tervetullut, mutta myönnän silti, että ei olisi tarvinnut ihan näin nopeasti tärpätä. Olisin ollut ihan onnellinen yhden lapsen äitinäkin.

fransiina:

Sama juttu meillä. Poika on kohta 3 vuotta ja olen ajatellut pitäisikö yrittää toista vai jättää yrittämättä. Hän on aina ollut tosi " helppo" lapsi ja nyt kaikki tuntuu niin helpolta, yöllä ei tarvitse herätä ja puuhata voi kaikenlaista. Itse ole ainut lapsi, samoin mies eikä kummallakaan ole oikein kokemuksia sisaruksista.... Joka toinen viikko sanon miehelle, että yritetäänkö ja joka mietin, että jos lapsiluku jäisikin tähän. Toisaalta haluaisin toisen, mutta uudelleen alusta alkaminen tuntuu silti vaikealta kun on itse niin mukavuudenhaluinen. Tuntuu itsekkäältä kun tällaisia ajattelee, mutta en osaa päättää mitä tehdä ja mitä kauemmas asiaa lykkää sitä vaikeampaa se on. Vauvakuumetta en ole koskaan potenut, mutta oma poika on silti mitä ihanin asia ja voisin hyvin kuvitella jääväni töistä pariksi vuodeksi kahden lapsen kanssa kotiin.

Hieman käristit tuota näkemykstäni siitä, että yksilapsissa perheissä elämä on tylsää. En voi sanoa niin, koska olimme yksilapsinen perhe vain 1v7kk. Mutta nyt, kun lapsia on kohta 4 niin tuntuu oudolle edes ajatella, mitä yhden lapsen kanssa vois tehdä kaikki illat, viikonloput ja lomat, siis jos olisin jo työelämässä. Omia mietteitäni vain, voishan se olla, että siitä nauttiskin :D



PARISUHTEESTA: Kaipasit näkemyksiä usempilapsisen perheen parisuhdejutuista. Hmm, kaikkeen sopeutuu. Kenellekään lapset eivät tule kertapläjäyksenä (ellei sit tule kaksoset, kolmoset...) joten sopeutumisaikaa on. Ja jos ajattelen vaikka meidän kohdalla aikaa taaksepäin, aikaa ennen lapsia, niin oliko meillä muka silloin jotenkin laadukkaampaa parisuhdeaikaa kun nyt...? Oltiin molemmat opiskelijoita (mies on toki yhä vieläkin), asuttiin 28 neliön yksiössä, mä oli töissä ja sitä rataa. En voi sanoa, että siinä mitenkään parisuhde kukoisti, kun siihen oli tottunut ja se oli arkea silloin. Sit kun syntyi eka lapsi, parisuhteelle tuli syvyyttä ja se syvyys on vain vahvistunut lasten lukumäärän kasvaessa. Nyt aikaa parisuhteen hoidolle (mitä se sit kenelläkin on) ei ole yhtä paljon, mutta laatu korvaa määrän. Muutaman tunnin kaupunkireissu (meiltä lähiimpään kaupunkiin yli 30 km) on jo luxusta ja automatkalla ehtii puhua ummet ja lammet. Kun lapset menevät nukkumaan, monesti vaan istutaan sohvalla, juodaan teetä ja jutellaan. Telkkaria ei meillä ole.



Jos ihan suoraan asiasta puhutaan, niin seksielämä elää ylä-ja alamäkiä kuten varmasti lapsettomillakin pariskunnilla ja yksilapsisilla vanhemmilla. Toki yksi lapsi on helpompi saada yökylään kun vaikka neljä. Meilläkin esikoinen oli yökylässä jo alle 6kk:n iässä ja se tuntui silloin tärkeältä, kakkonen oli yökylässä ekan kerran ehkä 2 vuotiaana ja tämä kolmas ei myöskään ole vielä ollut. Ei siksi, ettei mummi ja vaari ottaisi vaan koska ei ole ollut sellaista syytä, että tarvitsisi. Meille ainakin kävi silloin alussa niin, että kun lapsi/lapset oli yön pois niin jotenkin tuli orpo olo ja sitten ei osattu puhua eikä mitään muutakaan. Avioliittoleirillä ollaan käyty kahtena kesänä kaksistaan (viikko) ja se kannattaa! Siellä sai rauhassa jutella, olla ja tehdä mitä lystäs :D Helppo viikko se ei kuitenkaan ole ollut, on rankkojakin aiheita joista ryhmissä puhutaan. Leirille ei kannatakaan lähteä enää silloin kun ongelmia parisuhteessa jo on vaan jo ennakkohuoltoa tekemään.



Parisuhteen hoito vaatii mun mielestä kärsivällisyyttä, keskustelua ja toisen huomioon ottamista. Jos parisuhteen hoidolla ymmärtää vaan monituntiset seksisessiot niin siihen voi olla vaikea löytää aikaa. Mutta mun mielestä lasten lukumäärä ei vaikuta siihen, kuinka paljon aikaa parisuhteelle on. Siitä se riippuu, paljonko sille haluaa aikaa antaa. Jos illat menee harrastuksissa ja sit telkkarin ääressä niin voi olla, että aika käy vähiin. Jos taas lapset ovat aikaisin nukkumassa niin iltaa on jäljellä vielä kahden keskisiinkin hetkiin. Meillä kaikki kolme nukahtavat nykyisin 20-21 välillä ja sit on vielä 2-3 tuntia aikaa. Toki pieni vauva omine rytmeineen on eri asia, mutta niin pian kuin mahdollista suosittelen lasten rytmittämistä samaan aikatauluun varsinkin siis iltaisin.



Olishan se joskus hienoa vaikka näin talvella viettää päivä, kaks tai vaikka kolmekin kaksistaan miehen kanssa. Mutta kaikkea ei voi saada. Ja kun miettii, mitä se olis, mitä tuollaiselta lomalta kaipais on niin sormi menee suuhun. Pitkään nukkumista? Rauhassa syömistä? Seksiä keskellä päivää? LIsta on toki pitkä, mutta mutta mutta nuo voivat olla mahdottomia/vaatia kekseliäisyyttä jo yhdenkin lapsen kanssa.



Tällaisia mietteitä tässä kirjoittelin. En tiedä, oliko niistä apua vai haittaa, mutta tulipa kerrottua. Nyt trion leikit käyvät peuhupatjojen kanssa melko äänekkäiksi (onneksi vain hyväntuulista painia!), joten taidanpa käydä tarkistamassa tilannetta puolisalaa...



T: Vuokko, lapset -99, -01 ja -04, rv25

En tiedä miksi en halua kahta lasta. Ehkä se johtuu siitä että meitä oli kaksi, minä ja veljeni...

Mielestäni listasi piti aika pitkälle paikkaansa, ei siitä mihinkään pääse että ainoat lapset ovat yksinäisempiä kuin monilapsisten perheiden lapset. Eihän ainoilla ole kotona leikkikavereita.



Minun mielestäni paras lapsiluku olisi kahdeksan, ihaninta olisi saada neljä poikaa ja neljä tyttöä. Taloudellisista syistä taidetaan kuitenkin tyytyä vähän pienempään perhekokoon, varmaankin neljään, eli yksi vielä kiitos!

Meillä on siis yksi lapsi, poika kohta 3v ja tällä hetkellä olen täysin tyytyväinen siihen, että meillä on vain tämä yksi. Kaksi lasta pienellä ikäerolla ei ole tuntunut ollenkaan oikealta vaihtoehdolta meille. Tämä johtuu varmasti osittain mukavuudenhalusta; tykätään kuitenkin miehen kanssa touhuta ihan omia juttujamme välillä ja se ei varmasti onnistuisi yhtä hyvin, jos meillä olisi vielä toinen pieni tässä. Enkä usko, että poika osaa tässä vaiheessa kaivata sisaruksia; eiköhän hän ole ihan tyytyväinen tähän jakamattomaan huomioon mitä vanhempien ja isovanhempien ainokaisena saa.



Toisaalta haluaisin kyllä lapselle sisaruksen, ehkä siksi että itselläni on kaksi sisarusta ja jotenkin tuntuu, että perhe ei ole vielä " kokonainen" . Mutta en ole ikinä ajatellut, että sisaruksien pitäisi toimia leikkikavereina (paitsi ehkä pienessä kylässä tms., jossa ei ole juuri muita lapsia). Omat sisarukseni ovat sen verran minua vanhempia, että emme ole oikeastaan koskaan leikkineet keskenään. On minulla silti aina leikkikavereita riittänyt ja pienenä tykkäsin kyllä touhuta itseksenikin.



Tuttavapiirissä on kyllä ainoita lapsia, jotka ovat varsin hyvin elämässään menestyneitä, mukavia, empaattisia aikuisia. Toki moni olisi toivonut itselleen sisaruksia, mutta ei se sisaruksien puuttuminen ole merkittävästi heidän elämänlaatuaan heikentänyt. Ja ihan varmasti näitä hemmoteltuja, yksinäisiä, itsekeskeisiä lapsia löytyy myös monilapsisista perheistä. Eiköhän se ole kiinni ihan muista asioista, kuin lapsiluvusta.

jota itsekkin usein pohdin. Tällähetkellä ajattelen että 1v4kk ikäinen lapsemme jää ainoaksemme, mutta koskaanhan ei voi varmasti tietää. Molemmissa on puolensa, yhdessä tai useammassa lapsessa, molemmista löytyy onnettomia ja onnellisia lapsia ja aikuisia. Joten yhtä oikeaa vastausta tuskin on. Täytyy vaan yrittää pystyä päättämään mikä omalla kohdalla on se juttu. Kaveria lapselle ei siinä mielessä kannata ruveta " tekemään" , jos ei itse enää lisä lapsista välittäisi, että vaikka siitä saattaa olla seuraa, niin ei se sisarus sitä uutta lasta hoida...

Itse olen 3 lapsisesta perheestä vanhin ja seuraavaan on 6 vuotta ikäeroa ja nuorimmaisilla vaan 1,5 vuotta ja täytyy sanoa, että mikään ei ole mennyt ns niinkuin aina oletetaan. Minä viihdyin hyvin ainokaisena, en sisaruksia kaivannut, mutta kun syntyivät tykkäsin heistä kovasti ja ovat edelleen minulla maailman rakkaimpia pikkuveikkoja, mutta ovat myös olemassaolollaan tuoneet paljon murhetta perheemme elämään, että ei yhtä oikeaa :) Ja mitä kaverin tekemiseen tulee, niin 1,5 vuoden ikäerolla olevat veljeni eivät ole KOSKAAN leikkineet minuttiakaan yhdessä ja tämä on TOTTA! Nyt kun ovat aikuisia eivät edes tiedä toistensa puhelinnumeroita, näkevät silloin kun sattuvat lapsuudenkotiimme yhtäaikaa, että sitäkään ei TODELLAKAAN voi suunnitella. Ja meillä oli kaikin puolin normaali perhe :)



Tälläisia ajtuksia minulta ja oikein hyvää joulua kaikille!!

Esikoinen täytti syksyllä 6, kakkonen 5v ja kolmas 2v. Enpä osaisi ajatellakaan, että meillä olisi vain tuo 6v tyttö.



Parisuhde ei ole ainakaan huonompaan suuntaan mennyt lasten syntymien myötä. Oikeastaan se on tiivistynyt ja lapsista ja kodista hoidetaan yhdessä. Yhteistä aikaakin löytyy miehen kanssa.



Mielestäni on tosi ihana, kun lapsilla on toisistaan seuraa ja tätä neljättä on mukava odottaa, kun lapsetkin niin innolla odottavat vauvaa. Lapset myös huolehtivat toisistaan. (toki osaavat riidelläkin) Mutta jotenkin ainut lapsi tuntuisi yksinäiseltä aikuisten keskellä. Nyt kotona on kavereita ja yhdessä menevät pihallekin.

Tuntuu tässä keskustelussa on korostunut tuo sisarusten väliset suhteet ja se että lapsista on leikkikavereita toisilleen. Koska ollaan taapero- ja leikki-ikäiset palstalla niin kai tuo näkökanta korostuu. Lasten lukumäärän osalta kannattaa miettiä asiaa varmaan kuitenkin pidemmälläkin aikajänteellä. Ei sisarussuhde ei aina ole niin simppeliä ja kavereiden seura alkaa usein korostumaan kouluiän myötä. Vaikka monella tuntuu että taaperoikäisenä leikkikavereita onkin omasta takaa, niin kyllä ne lapset kaipaavat silti kasvaessa usein niitä " omia" kavereita, silloin tuo leikkiseura näkökanta ei varmaankaan ole enää niin tärkeä.



Sisaruksen olemassa olo varmaan vaikuttaa lapseen, mutta vaihtoehtoja juuri sille tietylle lapselle tietyssä perheessä ei voi tietää. Ja eiköhän lapseen vaikuta monet muutkin asiat kuin että onko perheessä sisaruksia, tosin silläkin on vaikutusta, eri asia on onko se ainoastaan positiivista.



Parisuhteessa luulisi että onko yksi vai kaksi lasta, ei ole niin suurta merkitystä jos parisuhde on kunnossa. Selväähän se tietenkin on että parisuhteen aika vähenee lasten lukumäärän kasvaessa, sillä vaikka lapset kuinka leikkisivät yhdessä, niin jokainen lapsi tarvitsee aikaa vanhemmiltaan.

Haluaisin jatkaa keskustelua sisaruksista ja heidän ikäerosta,tiedän ettei kaikkea voi eikä pidäkkään suunnitella etukäteen mutta itse olen sitä mieltä että jos mahdollista ainaski 2,5-3 vuotta ikäeroa.Kaveripiirissä monilla ollut se asenne et " samaan syssyyn vaan ni sit ne on tehty ja niist on seuraa toisilleen.." ihanku puhuttas jostain ei niin tärkeästä asiasta.Sit saa kattoo vierestä kun kaverit on ihan puhki ja väsyneinä ja esikoinen lähes väkisin jää vähemmälle huomiolle.Jotenki vaan tuntuu et haluais nauttia siitä yhdestä vauvasta/taaperosta kerrallaan ja kai sitä on tosiaan niin mukavuuden halunen et haluu ittensä kuntoon ja mennä välillä ja " unohtaa" ne vauvakuviot hetkeks ja sit on taas niin ihana alottaa ns. alusta ja esikoinenki on jo vähän isompi(päässyt vaipoistaan.tuttipullosta yms..)En tiedä mikä olis se " oikea" ratkaisu....ja eihän kaikki aina silti ihan mee miten suunnittelee kummiskaan:) meillä nyt 1 lapsi,haaveillaan ainaki yhestä vielä,aika näyttää!!

On tosi ikävää kuulla jatkuvaa utelua siitä, onko toinen suunnitelmissa ja myös kommentteja siitä, miten ankeaa ainoalla lapsella on ja miten itsekästä on elää yhden lapsen kanssa. Ei elämä aina mene niin kuin itse haluaisi.



Hankalaa on myös se, jos toinen vanhemmista haluaisi lisää lapsia ja toinen ei. Tässä asiassa kun ei kompromisseja ole olemassakaan, jotne jompikumpi joutuu luopumaan unelmastaan.

Itse olen ainoa lapsi ja kaipasin kyllä sisarusta lapsena. En kuitenkaan ongelmaksi asti, sillä tajusin jo silloin, että vaikka se sisko (tai veli??) olisikin niin ei me välttämättä silti yhdessä leikittäisi. Ehkä sitten isompana olisi ollut kiva saada vauva taloon niin sitä olisi äidin kanssa yhdessä voinut hoitaa.



Eniten olen kuitenkin kärsinyt vanhempieni päättämättömyydestä ja tavasta puhua ainoana lapsena olemisestani. Mut on saatu aikaan hormonihoidoilla ja tiedän, että syntymäni jälkeen toiselle lapselle oli annettu tilaisuus tulla. Kun olin 4 niin äitini raskautui mutta sai keskenmenon ja koki sen masentavana. Niin masentavana, että alkoivat käyttää ehkäisyä. Kun olin sitten yli 10v niin jättivät taas ehkäisyn pois, mutta jäin sitten ainoaksi lapseksi. Äitini oli tuolloin vasta 35v eli raskaus oli kyllä teoriassa mahdollinen, mutta äitini hedelmällisyydellä ei.

Joka tapauksessa, koko aikuisaikani äitini on hokenut, miten kivaa olisi ollut jos heille sittenkin olisi tullut enemmän lapsia. Se on todella ärsyttävää. Kun itse toivoo tietenkin sisaruksia niin tuntuu ikävältä kuunnella tuollaista äidiltään. Koko ajan haluaisin sanoa, että miksette sitten yrittäneet kunnolla, kun olin pieni! Turha sitä enää on harmitella. Olisitte tehneet päätöksen kunnolla ja sitten eläneet sen mukaan eikä niin, että asia jätetään kunnolla käsittelemättä. Että sitä suosittelen kaikille. Ja älkää sitten puhuko jälkeenpäin lapsillenne että olisi sittenkin pitänyt.



No, nykyään, kun mulla on kolme lasta pienillä ikäeroilla niin enää eivät harmittele ettei mulla ole sisaruksia. Taitaa aika mennä hyvin meidänkin katraan kanssa...!



Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että lapsia pitää " hankkia" itselleen ja miehelleen eikä sisaruksille. Eivät lapset välttämättä leiki yhdessä, jos ovat tosi erilaisia luonteeltaan eivätkä välttämättä aikuisenakaan ole läheisiä. Ja kannattaa myös miettiä niitä omia voimavaroja, että miten jaksaa useamman lapsen kanssa. Jos kaikki menee hyvin, jaksaako, jos tulee koliikki, jaksaako, jos tulee vammainen tai sairas lapsi, jaksaako, ym.

Sairaan lapsen synnyttäminen minua eniten pelotti kun odotin kolmosta, sillä se olisi ollut niin paljon pois muilta lapsilta. Jos esikoinen olisi sairas niin häneen voisi uhrata kaiken ajan ja energian, mutta jos kolmas olisi sairas niin kaikki aika sairaalassa ja muualla on sitten pois muilta lapsilta.



Parisuhteesta:

miehen kanssa mietittiin tässä eräänä päivänä, että ei kenenkään muun kanssa tällaiselle työleirille viitsisikään lähteä... ;)

Jos perheessä on useampi lapsi niin isän pitää myös osallistua paljon. Ja sehän on vaan hyvä! ;)

Toisaalta asiat helpottavat kun lapset kasvavat ja nyt jo tuntuu, että ne kasvavat tosi nopeasti. Meillä on lapset nyt 4v4kk, 2v5kk ja 6kk ja tuntuu että vastahan tuo kakkonenkin syntyi ja nuorinkin on jo puoli vuotta. Kun nuorin lapsi on 3v niin elämä on tosi helppoa ja kun nuorin on koulussa niin sitten se on ihan erilaista. Parisuhteelle jää aina vaan enemmän aikaa. Kai se riippuu mitkä asiat on tärkeitä parisuhteessa tehdä yhdessä. Me viihdytään kotona, jos haluaa kovasti mennä niin sitten en voi suositella useaa lasta.



Mutta nämä on niin henkilökohtaisia juttuja. Suosittelen, että jokainen yrittää hankkia juuri sen verran lapsia kuin toivoo eli jos toivoo yhtä niin sitten yksi. Jos toivoo useampaa niin sitten useampaa. Jos ei halua yhtään niin sekin on hyvä. Perheet ovat erilaisia ja se on rikkaus.

...parhaimmillaan sisaruksista löytyy sellaista vertaistukea, jota ei muualta saa. En tarkoittanutkaan, että lisää lapsia pitää hankkia vain toisilleen seuraksi, mutta minusta se on yksi hyvä syy muiden joukossa.



Itselläni on yksi (iso)sisko, jonka kanssa suhde oli hyvin pitkään hyvin ongelmallinen. Hän kertoi itse jopa harkinneensa välien laittamista poikki, mikä oli minusta aikoinaan kamalaa kuulla. Joten tiedän kyllä myös, mitä ne sisarussuhteet pahimmillaan ovat.



Mutta kokemusta päinvastaisestakin on, ja vielä saman siskon kanssa :) En siis mitenkään halua romantisoida sisaruussuhteita, mutta en myöskään vähätellä niiden arvoa.

siitä otsikko.