Nykyään ihmiset voivat huonosti siksi, että kaikessa pitää pärjätä yksin.

mutta ei meidän suvussa. Apua ei saa, vaikka miten ruikuttaisi, halveksitaan sellaista, joka kehtaa sitä pyytääkin, omillaan pitää pärjätä. Esim. isovanhemmat eivät koskaan ole hoitaneet lastenlapsia, he loukkaantuvat pelkästä pyynnöstäkin, hekö lastenhoitajaksi? (eivät näe mitään muuta syytä olla lasten kanssa, kuin hoitaminen).

voivat jakaa asioita toisten kanssa.

ihmiset ovat usein vieraantuneita siitä yhteisöllisyydestä, jonka uskon olevan ihmiselle " lajityypillinen" asia, ja sen vuoksi yksi tae onnellisuudesta. Kun mä olen keskusteluissa tuonut esiin sen, kuinka me vietetään aikaa (nyt vaikka joulua) isolla porukalla, monille on ihan käsittämätöntä, että joku voi oikeasti viihtyä sisarustensa, ja jopa tätiensä, enojensa ja serkkujensa seurassa! Ei meidänkään suku ole aina iloista ja harmonista, kaukana siitä, mutta yhteisöllisyys on aina ollut tärkeää. Meidän ei ole mieheni kanssa myöskään tarvinnut riutua lapsenhoidon arjessa yksin, vaan aina on tullut apua, jos sitä on kaivattu, niin henkistä kuin rahallistakin. Nykyään lapseni mieltää perheekseen niin meidän pienen ydinperheen, kuin myös mieheni ja minun lapsuuden perheet.



Aina on ollut tietenkin ihmisiä, joiden on pitänyt pärjätä yksin, ja perhe-elämä on monille helvettiä. Mutta musta on surullista se, että nykyään monet vapaa-ehtoisesti antautuvat tiukkaan ydinperhemalliin, joka ei loppujen lopuksi tarjoa kummoistakaan tukea kriisin (esim. avioero, lapsen tai puolison kuolema) hetkellä, silloin kun tarvittaisiin ympärille ihmisiä, jotka voisivat antaa kärsiville ja väsyneille tarvitun hengähdystauon hoitamalla arkiset rutiinit. Päinvastoin pitää jaksaa hoitaa laskut ja muut, vaikka maailma kaatuu. Apesta ei saa tykätä, anoppia pitää vihata, kun se haluaa antaa lapselle tutin ja puolison sisarukset nyt vaan on yäk.

Mutt on siinä se kääntöpuolikin, eli olen yrittänyt etsiä itselleni uusia ystäviä uudella paikkakunnalla, mutt ei se ole niin helppoa. Tuntuu ett parempi olla yksin sitten.

surperheen hoitaminen ilman mitään apua on aika rankkaa, joten on tosi harmi, että sukulaiset eivät voi auttaa koskaan, vaikka heillä on aikaa ja valittavat, että ei ole mitään tekemistä.

meillä vain on niin päin, että molempien vanhemmat sattuvat olemaan sitä mieltä, että apua EI SAA pyytää ja aina on pärjättävä yksin, joten ei se ole mkään nuorempien keksimä juttu, vaan ihan 60-70-vuotiaiden ajattelumalli.

Olen kyllä ylpeä itsestäni kun huolehdit itse itsestäni ja perheestäni. Inhottaisi olla toisten riesana ja vielä aikuisena ja vielä tehdä lisää riesoja tähän maailmaan. Onneksi en kuulu " laumaasi" , heh : )

he voivat huonosti koska eivät yritä pärjätä missään yksin! Elämä on liian helppoa, eikä mistään saa onnistumisen tunnetta.

Ei siis ollut kyse siitä kenen tehtävä on hoitaa lapset.



Mutta onhan siitä tutkimustuloksiakin että esim. suomenruotsalaiset tuntevat itsensä keskimäärin onnellisemmaksi kuin muut suomalaiset, johtuen suuremmasta yhteisöllisyydestä.

Vierailija:

Olen kyllä ylpeä itsestäni kun huolehdit itse itsestäni ja perheestäni. Inhottaisi olla toisten riesana ja vielä aikuisena ja vielä tehdä lisää riesoja tähän maailmaan. Onneksi en kuulu " laumaasi" , heh : )

Ap on täysin oikeassa.ÄIDIN pitää tehdä kaikki, suoriutua kaikesta, jaksaa kaikki yksin.Pitää jaksaa laittaa itseään, olla hoikka ja muodikas, vaikka ei olisi nukkunut kuukausiin.Pitää leipoa, kokata, siivota ja tietenkin imettää maailma tappiin. Jos on enemmän, kuin yksi lapsi, pitää muitten kanssa ulkoilla, harrastaa, askarrella, leikkiä vauvan hoidon ohella ja valvomisista piittaamatta.

Koska niinhän se on:jos et kaikkea tuota jaksa, et ole ansainnut lapsiasi.

Jos tuon kaiken hoitamiseen saa apua, on se sitten tuo sinun mainitsemasi vaihtoehto?Etkö oikesti ymmärrä, ettei avun vastaanottaminen tarkoita 24/7 hoidattamista mummolla??

Ilmeiseti et tajua...

Ollaan samantien toivottelemassa lasten huostaanottoa tms., eikä kukaan edes ajattele asiaa lasten kannalta, joille tottakai olisi parempi että oma äiti saisi apua ja jaksaisi taas kuin että heidät vietäisiin kotoaan pois vieraiden ihmisten hoiviin.

Kyllä apua sopii pyytää ja vastavuoroisesti antaakin. Ihme asenne tuo, että yksin pitäisi kaikessa pärjätä. Lapsiperheet eivät ole ainoa ongelma. Esim. monet vanhukset ovat aika ikävässä tilanteessa, kun tuo omillaan pärjäämisen ihanne on nykyään niin kaikenkattava ja hyvinvointivaltion alasajon vuoksi yhteiskunnaltakaan ei saa apua, jos omaisia tai ystäviä ei ole tai he eivät auta.



Ja tuosta, että miksi hankkii lapsia, jos niitä ei yksin hoida: ei etukäteen voi tietää eikä kuvitella, millaiseksi elämä lapsiperheenä voi muodostua. Vai kuvittelivatko kaikki ihan tosissaan ennen vauvan yrittämistä, että " meillepä tulee koliikkivauva, joka huutaa yöt läpeensä" .

Ennen vanhaan asuttiin samassa talossa useamman sukupolven kesken. Äiti sai ensin keskittyä vauvan hoitoon kun muut naiset hoitivat huushollin, sitten lapsen kasvaessa mummu hoiti lapset, että äiti nuorempana pystyi osallistumaan talon töihin. Yksin ei tarvinnut selvitä, ja aina oli joku " viisaampi" paikalla, jolta pystyi kysymään neuvoa vaikeassa tilanteessa.

Miettikää nyt näitä jatkuvia tukiperhetarpeen kasvamisia jne

Kyllä elämä on nykyään helpompaa pärjätä myös yksin. Sitä paitsi ennen ei miehet osallistuneet lastenhoitoon juuri lainkaan.



Musta ihmisten elämä on nykyään siksi vaikeaa, että elämän realiteetit on hukassa. Sitä paitsi kenen elämä on vaikeaa? Ei ainakaan mun. Kaksin miehen kanssa pärjätään, kun ei ole mitään verkostoa, mutta en koe elämääni raskaaksi. Toisinaan väsyn, mutta enimmäkseen olen tyytyväinen ja onnellinen. Omasta asenteesta se on kiinni ja siitä, mitä lapsiperheen elämältä odottaa!

Miettikää vaikka sotien jälkeen, kun lapsia tursusi kaikki pienten asuntojen nurkat täynnä ja iso osa isistä oli fyysisesti/henkisesti invalideja, jotka purkivat pahaa oloaan perheeseensä. Minun molemmat vanhempani ovat tällaisista perheistä. Eikä silloin huostaan otettu tai tukiperheitä jaeltu.

Vierailija:

Miettikää vaikka sotien jälkeen, kun lapsia tursusi kaikki pienten asuntojen nurkat täynnä ja iso osa isistä oli fyysisesti/henkisesti invalideja, jotka purkivat pahaa oloaan perheeseensä. Minun molemmat vanhempani ovat tällaisista perheistä. Eikä silloin huostaan otettu tai tukiperheitä jaeltu.

Eikö tuolloinkin olisi ollut parempi, että perheet olisivat saaneet jostain apua?

Olen ihan samaa mieltä.

Ennen ihmisillä oli paljon enemmän sosiaalisia kontakteja, piipahdettiin naapureissa, oli paljon kotiäitejä naapurustossa jne.



Nykyään kotiäidit ovat todella yksinäisiä jos eivät lähde jonnekin perhekahviloihin tms. joita ei ole läheskään kaikkialla.



Ihmiset käyvät töissä, viettävät illan omien seiniensä sisässä ja yllätysvieraita katsotaan karsaasti. Sosiaalisten kontaktien puute ei tee hyvää ihmisille.

Ennen oli tehtävä fyysisesti rankkaa työtä, silloin piti vain pysyä hengissä ja kaikki valveillaoloaika meni työn tekoon. Ei ollut koneita niin paljon kuin nykyään. Lapset oli todellakin pakko jättää sisälle tupaan siksi ajaksi kun mentiin navettaan jne.



Nykyään on peruskodinhoito tehty niin helpoksi (koneet pesevät pyykit ja astiat, imuri puhdistaa tehokkaasti roskat, on valmisruokia jne), että jää aikaa keskittyä lapseen / lapsiin. Sinänsä hyvä asia, mutta se tuntuukin kääntyneen vanhempia vastaan. Äidillä on hirmuisesti aikaa miettiä, tekeekö nyt kaiken varmasti oikein ja parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja sitten täällä mietitään, että saikohan vauva nyt traumoja kun kävin viemässä roskat ja se sillä aikaa heräsi ja huusi kaksi minuuttia. Arjessa elämisen taito on hukassa, samoin suhteellisuudentaju! Ja kun on " pakko" pärjätä yksin ja jokainen esittää supermammaroolia, niin johan siinä seinät kaatuvat päälle.