ulkomailla pärjääminen

Suomessa ollessamme totuimme siihen, että turvaverkko on tiheä eli lastenhoitoapua on saatavilla pikaisesti ja helposti. Emme halunneet luopua siitä, joten otimme tänne au pairin. Minä teen hommia kotona 3-4 tuntia päivässä, jolloin au pair katsoo lapsia, mutta paljon tärkeämmäksi olemme kokeneet mahdollisuuden saada luotettavaa lastenhoitoapua nopeasti ja ilman, että lapsia tarvitsee kuskata mihinkään. (tyyliin: " Voisitko katsoa tunnin muksuja, kun käyn kaupassa?" )

Tosin meillä ei ole ihan pieniä vauvoja enää. Nuorempi oli puolitoista kun tänne muutettiin.

Meille tämä ratkaisu on sopinut loistavasti, varsinkin, kun au pairkin on oikein hyvä lastenhoitaja, joustava ja muutenkin sopeutuvainen tyyppi. Tiedän, että toisille ratkaisu ei sovi, ajatus vieraasta ihmisestä saman katon alla, tuntuu vastenmieliseltä. Ja eihän se ihan ilmaista tämäkään ole. Mutta me olemme olleet oikein tyytyväisiä.

Hei,

Me olemme päättäneet ottaa au pairin juuri mainitsemistasi syistä. Ja hän onkin pian tulossa. Vuoden olemme sinnitelleet ilman ja se on kyllä ollut raskasta - juuri mm. tuo, että vauva pitää ottaa mukaan joka ikiselle kouluunvienti- ja hakumatkalle, kaikille kauppareissuille lapset mukaan tai ainakin toinen (jos toinen sattuu olemaan leikkikoulussa), viikonloppuisin ei hetkeäkään " vapaata" ... Kuitenkin aloimme ajatella, että olisi tärkeää, että meille jäisi tästä ulkomaankokemuksesta leppoisiakin, mukavia muistoja. Joten au pair tuleek orvaamaan sitä " turvaverkkoa" , kummeja, isovanhempia ja sisaruksia. Vähän ahdasta meille tulee, kotimme ei ole ihanteellinen sitä varten, mutta laskeskelimme, että hyödymme kuitenkin avusta niin paljon, ettei pikkuasioihin kannata tuijottaa. Rahaa tietysti menee, mutta ehkäpä minulle (olen kotona lasten kanssa) tarjoutuu nyt mahdollisuus yrittää välillä vähän tienatakin (saa nähdä! Enemmän au pair tulee auttamaan tässä arkiruljanssissa).

Paljon on myös ihmisiä jotka palkkaavat paikan päältä apua, sellaista, joka ei siis asu perheen kanssa. Mutta siitä en osaa neuvoa sen tarkemmin, kun ei ole kokemusta. Joka tapauksessa jonkinlaista apua lienee viisasta hankkia. Onneksi se on ulkomailla tavallisempaakin kuin Suomessa, joten sitä ei ihmetellä.

meidän perhe päätyi kodin ulkopuoliseen apuun. Emme halunneet meille au pairia asumaan. Meillä käy kerran viikossa toisen perheen au pair auttamassa ja välillä yksi tyttö jonain iltana. Lisäksi meillä käy siivooja. Päivittäisessä elämässä liikun kuitenkin kahden lapsen kanssa. Yleensä vauva nukahtaa puisto- tai vanhemman kerhoreissuilla joten puistossa ei tarvitse keskittyä kuin yhteen lapseen tai hoitelen kerhon aikana juoksevia asioita vauvan kanssa. Joskus menen toki kotiinkin kerhon aikana mutta jos mahdollista jätän vauvan pihalle nukkumaan ja olen itse viereisessä keittiössä niin vältyn edestakaiselta pukemiselta ja riisumiselta.



Jotain apua kuitenkin ehdottomasti suosittelen minäkin. Meilläkin Suomessa todella hyvä turvaverkko joten muutos olisi ollut ilman apua todella dramaattinen. Kun mun viikkoni on helpompi niin ei ole niin hirveitä paineita koko perheen viikonlopullekaan ja kaikilla on kivempaa. Juttelisin ihan vaikka puistossa mukavilta tuntuvien äitien tai naapurien tai lapsesi tarhakaverien vanhempien kanssa keitä he käyttävät tai voisivatko suositella jotain. Lisäksi suomalaisilla on useissa maissa jotain paikallisia Suomi-kouluja, webbisaitteja, keskusteluryhmiä joiden kautta voi saada vinkkiä suomalaisesta avusta.

jotenkin ihmisillä taitaa olla ihmeellinen kyky sopeutua ties mihin. Itse asumme Saksassa, omat vanhempani Suomessa ja miehen vanhemmat Ruotsissa. Lapsemme ovat 6v, 2v ja 8kk. Vauvaa kyllä kuskaan kaikkialle mukana mutta joskus esikoinen on kavereillaan ja pari kertaa keskimmäinen on ollut esim naapureilla hoidossa vähän aikaa. Au pair meillä oli vähän aikaa kun itse suoritin opintojani loppuun (sillon vaan kaksi lasta) mutta hänen työaikansa oli klo 10-15 kun itse opiskelin. Auttoi toki pyydettäessä muullonkin. Ihmeen hyvin tosiaan mennyt enkä itse tunne oloani mitenkään kauhean sidotuksi tmv vaikka ulkopuoliset joskus kauhistelevat... Kyllä se tästä ja lapset kasvaa. Niin ja sillon kun isovanhemmat vierailee tai me ollaan Suomessa/Ruotsissa niin lapset saavat tietysti täyden huomion mummeilta ja ukeilta.

Meillä on maid, joka on myös paljon lasten kanssa. (Se on täällä vähän tapana olla kaikilla.)



Mutta kun olemme saaneet tänne Suomalaisia olemme myös laittaneet lapsia " kiertoon" . Eli esim. me olimme pitkän viikon lopuna Shimlassa ja meidän lapset oli yökylässä eräässä perheessä. Ja kun sieltä vanhemmat lähtivät reissuun, lapset sieltä tulivat meille.

Asuessamme Saksassa suvun turvaverkko oli täysin tuntematon käsite. Sain esikoiseni ja samalla viimeistelin graduani, mies oli todella paljon reissussa työnsä takia. Oli se varsinainen muutos monta vuotta itselleen ja miehelleen eläneelle nuorelle naiselle, että yhtäkkiä ei voinut tehdä käytännössä mitään ilman lasta. Joskus kävin imetysten välissä ratsastamassa ja kiireellä takaisin.



Sitten kävi niin, että toinen lapsi ilmoitti tulostaan ja lapsille tuli lopulta 1v3kk ikäeroa. Siinä sitä oltiin yksin ulkomailla kahden vaippaikäisen kanssa, mies teki kahta työtä ja oli viikonloputkin pelimatkoilla. Minulle satunnaiset sukulaisten vierailut olivat pikemminkin rasite, kun totuin olemaan lasten kanssa yksinäni.



Eipä elämään mitään muuta mahtunutkaan kuin kodin hoitoa ja lasten kanssa olemista. Se oli ihanaa aikaa: oli aikaa kulkea äiti-lapsijumpissa, kerhoissa, ostoksilla, ulkoilla lasten kanssa, seurustella ystävien (joilla myös lapsia) kanssa jne. Minulle molempien lasten mukaan otto ei ollut koskaan mikään ongelma, ja voin taata, että me kuljettiin ja reissattiin! Ei muuta kuin lapset autoon ja menoksi. Sukulaiset Suomessa aina siunailivat, että kyllä te riepotatte noita lapsia ihan liikaa reissussa. Itselleni se kai oli keino pysyä selväjärkisenä. Missään vaiheessa en ajatellut ulkopuolisen lastenhoitoavun järjestämistä, koska en ollut töissä. Kaikki ystäväni elivät samalla tavoin ja meistä oli suuri tuki toisillemme.



Ainoa ongelma oli varmaan se, että sitä oppi niin itsenäiseksi, ettei apua koskaan osannut pyytääkään. Eikä lapset suostuneet jäämään vieraan hoitoon, korkeintaan kerhoon. Kerran sairastuin äkkiseltään kun mies oli 1000km:n päässä, ja silloin oli ainoa suomalainen ystäväni, vanhempi nainen, ihan korvaamaton. Hän haki lääkkeet ja soitti lääkärin meille kotiin.



Olimme asuneet Saksassa jo niin monta vuotta ennen lasten saantia, että olin tottunut olemaan yksin. Ja sitten kun lapset tulivat maailmaan, niin olipahan heistä seuraa kun mies oli pois. Kaikki on itsestä kiinni. Kaipaan sitä aikaa kovasti, sillä nykyään kun asumme Suomessa (turvaverkon ympäröimänä) ja olen työssä, tuntuu että olen ihan poikki repeämisestä joka paikkaan.