Sittenkin rikkaampi?

Sain tänään joulukortin vanhalta ystävältäni, tekemisissä emme ole juuri enempää kuin pari kertaa vuodessa. Jäinkin miettimään mihin se ystävyys kaatui...



Ystäväni on syntyjään hiukan paremman ansioluokan perheestä. Omakotitaloalueen kasvatti, vene ja kesämökki. Minä taasen kerrostaloalueelta, vuokrataloista, isä alkoholisti, elo sen mukaista.



Jokin meitä kuitenkin yhdisti, koska teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa meillä oli hyvinkin hauskaa keskenämme. Joskus nuo taustaerot kummittelivat suhteessamme, lähinnä siinä, että kun muutin itsekseni ja ryhdyin ansaitsemaan itse, hämmästytti ystävääni se että minullakin olisi jotain ns. hienoa... Koin sen joskus loukkaavana, kyllähän minullakin olisi mahdollisuus hankkia kalliimpi takki tai hienompi sormus. Ystävästäni se oli outoa, hän kyseli tarkkaan mitä mikin maksoi ja mistä ostin (ja millä rahalla oli mielestäni se lausumaton loppukaneetti). Jotenkin tuon tuloeron olisi tullut säilyä suhteessamme. Vähättelyä siitä että ostin kirjahyllyn, " meillä sentäs on Björknäsiä" jne... Joskus tunsin jopa katkeruutta siitä että näin oli. Pahalta se tietty aina tuntui.



Tapasimme kummatkin miehemme, ei se meitä erottanut, mutta me saimme lapsia kaksi peräkkäin. Ystäväni ei yhtään.

Siihen loppui yhteydenpito. Hän ei halua olla tekemisissä enää. Hän ei kestä sitä että minulla on lapsia.



En minä lapsiani joka keskusteluun tuputa. Mutta jos meille tulisi kylään niin väistämättä ne lapset olisivat täällä. Se on hänelle niin kova paikka. Surullista on, toivoisin niin että he voisivat lapsia saada.



Mutta kun mietin nuoruuttani ja tätä ystävyssuhdetta, taidan olla kuitenkin loppupeleissä se rikkaampi.