Lue keskustelun säännöt.
Rajatiloja paikalla?
08.02.2013 |
Kertokaa, miltä se teistä tuntuu tavallisessa elämässä.
Minä olen terapioinut itseäni vuosia ja toipunut hyvin. Tässä kuitenkin joitakin esimerkkejä aika sairaasta maailmastani:
- Pienikin vastoinkäyminen aiheutti syvää häpeää, esimerkiksi jos olin kavereiden kanssa kaupassa ja minulla oli rahat loppu, saatoin rueta hyllyjen välissä itkemään ja ajattelemaan, että tapan itseni. (Kyllä, ihan sairasta, eikä minusta onneksi enää tunnu siltä.)
- Jos lähdin poikaystäväni tai jonkun läheisen ystäväni luota pois, minulle saattoi tulla ns kummitusolo eli ikään kuin minun olisi parempi olla kuollut ja sen toisen ihmisen luona ja seurata hänen arkeaan. "Minä" ei ollut mitenkään arvokas, ei oikeastaan edes olemassa ilman jotain toista ihmistä.
Voin kertoa lisää, jos joku haluaa näin hulluja juttuja lukea. Nyt olen siis tosiaan jo toipunut hyvin eli ajatusmaailmani on terve, mutta vuosia siihen meni.
Kommentit (10)
Joo, totta, tuolta minusta myös tuntui.
Nyt kun pahimmat sotkut ovat takana, olen niin onnellinen että pääsin nuorena hoitoon. Minusta on kamalaa, että jotkut joutuvat elämään näissä ajatuksissa koko ikänsä. Luulen, että isäni ja isän äitini ovat rajatiloja myös, mutta ovat jo sen verran iäkkäitä, etteivät ole koskaan olleet hoidossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ei ole hoidettu rajatilan takia, masennuksen ja ahdistuneisuuden takia olen kylläkin käynyt useamman vuoden terapiassa. Diagnoosin saatuani asuin reilun vuoden ulkomailla, ja sen jälkeen lähetettä hoitoon ei löytynyt enää mistään. Uutta en jaksanut lähteä hakemaan, ja onneksi tosiaan iän myötä on helpottanut.
Äkkipikaisuus kyllä vaivaa edelleen, vaikka sekin on onneksi tasoittunut todella paljon. Osaan myös hillitä raivokohtauksia aiempaa paremmin, eikä niitä onneksi ole usein. Näin jälkeenpäin olen todella usein miettinyt, miten mieheni on minua jaksanut viimeiset 10 vuotta, kun en varmasti mikään helpoin elämänkumppani ole ollut. Isoin ongelmani on nykyään varmaan holtiton rahankäyttö, mutta siinäkin olen parantanut aika lailla.
Minkälaisilla menetelmillä olet ap terapoinut itseäsi? Kiinnostaa, jos niistä olisi itsellekin apua :)
Kävin siis kolme vuotta psykotarepiassa, joista ensimmäinen oli YTHS:llä kerran viikossa ja kaksi seuraavaa kahdesti viikossa yksityisellä. Terapeutti vaihtui kerran. Minulla olisi vielä mahdollisuus käydä kerran viikossa Kelan tukemana.
Lisäksi olen panostanut kovasti sen MINÄN vahvistamiseen. Yrittänyt tehdä kaikkea identiteettiäni vahvistavaa. Katsonut elokuvia, lukenut kirjoja, harrastanut kaikenlaista jne.
Hmmm.
Jatkan, kunhan keksin mitä kirjoittaisin. :)
jokianen meistä joskus on rajatiloissa. Ei tiedä kuka oikein on, etsii itseään ja sitä omaa minuuttaan.
On läheisriippuvaisempi muista ihmisistä, toisinaan taas ei. Ähdistuu asioista ja joskus kaikki tuntuu toivottomalta, toisaalta taas ei. Joskus vastoinkäymiset on ylitsepääsemättömiä tai ainakin tuntuu siltä.
Itseluottamus on hukassa ja ei oikein tiedä miten pitäisi toimia.
Olen nähnyt rajatila diagnosoituja ihmisiä paljon ja ei ne sen kummallisempia ihmisiä ole kuin muutkaan, jokaisella meistä on ihan niitä samoja oireita, sitä kutsutaan ihmisen elämäksi.
Miksi normaalit tunteetkin pitää diagnosoida joksikin sairaudeksi? Ihmisen persoonallisuus pitää diagnosoida, on liian herkkä tms, miksi? Rajatilaa ei edes pidetä mielenterveyshäiriönä siellä missä minä työskentelen.
Minulle on oikeastaan sinänsä sama, pidetäänkö rajatilaa mielenterveyshäiriönä vai ei. Minulle oli kuitenkin suuri helpotus, että pääsin hoitoon. Diagnoosihan on vain koodi tietynlaiselle käyttäytymiselle ja oli kiva tietää, että sille on syy ja että ei ollut minun vikani, että minusta oli tullut sellainen kuin olin. (Jos se nyt varsinaisesti on koskaan kenenkään "vika".) :)
Ajattelen kirjojen lukemisen ja elokuvien katsomisen yms puuhastelun vahvistavan identiteettiäni siinä mielessä, että minulla on mahdollisuus tutkiskella, millainen ihminen olen. Mitä tunteita esim joku kirja herättää, millaisista kirjoista pidän yms. Lapsuudenkotonani ei ollut mahdollisuutta mihinkään tuollaiseen. Kun saan kokeilla kaikenlaista ja valikoida sitten ne harrasteet, joiden parissa viihdyn, koen voivani paremmin. Tämä kuulostaa varmaan aika triviaalilta jollekin, joka on pienestä asti tutkiskellut maailmaa ja voinut rauhassa "etsiä itseään".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koska silloin on ihmisen helppo piiloutua diagnoosin taakse, olla ottamatta vastuuta mistään teoistaan ja tunteistaan ja valinnoistaan.
On helpompaa sanoa että kun "mulla on tää tauti.." .
Jokainen on jossain määrin rajatila.
Kannattaisi ehkä lukea lisää ja vasta sitten vastailla...
Olen itse epävakaa, mutta tällä hetkellä en täytä diagnoosin kriteerejä. Oloni alkoi parantumaan eräänlaisen "itsehoidon" myötä, tosin siihen kuului se että LOPETIN terapian (DKT) ja kaiken epämieluisan muutenkin. Aloin lellimään itseäni, nukkumaan päiväunia joka päivä, pistin läskiksi asiat jos huvitti. Mielialani nousi ja sellainen krooninen tyytymättömyys katosi. Tyhjyyttä en ole kokenut kuukausiin, kuolemankaipuu on poissa myös. Tuntuu kuin olisin tajunnut jotain olennaista.
En vieläkään tiedä kuka olen, mihin menen tai mikä minusta tulee isona, mutta olen rauhassa itseni kanssa enkä stressaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella kiva, että vastaatte.
En minä ajattele oikeastaan niin, että diagnoosi varsinaisesti oikeuttaisi minua mihinkään. Mutta olen käyttäytynyt vuosia monella tavalla hullunkurisesti ja minulla oli ainakin 15 vuotta aika paha olla (olen vasta 25v). Minulle diagnoosi oli helpotus, koska nyt tiedän, että samalla tavalla hullusti käyttäytyviä ihmisiä on muitakin ja että terveesti kehittynyt ihminen ei käyttäydy niin. Sitä tarkoitin, kun sanoin, ettei ollut minun vikani. Öh. Minulla on ollut siis hyvin pahoja tunnesäätelyn vaikeuksia. Ilman omaa vakaata identiteettiä olen myös ollut hyvin riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä valintojeni suhteen. Esimerkiksi: Olen aloittanut useita eri korkeakouluopintoja miellyttääkseni muita ja jättänyt kesken, kun itseäni ei ole kiinnostanut ollenkaan. Aika haitallista omille opinnoilleni (opintotukikuukausia kuluu eikä mikään oikein etene) sekä omalle työuralleni (kuka haluaa sellaista häilääjää töihin, joka on opiskellut vähän sitä sun tätä sieltä sun täältä). Tervekin ihminen saattaa olla riippuvainen muiden mielipiteistä, mutta hänellä on todennäköisesti kuitenkin joku oma logiikkansa, minkä mukaan hän toimii. Minä taas olen mennyt ilman omaa tahtoa.
Mielialani ja koko olemassaoloni oikeutus on ollut hyvin riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä. Nyt ei onneksi ole! Olen samaa mieltä siitä, että rajatila ei ole siinä mielessä mt-ongelma, kuten vaikka skitsofrenia. Terveillä ihmisillä on rajatilan piirteitä ja rajatiloilla terveen piirteitä. Rajatiloilla vaan menee todella paljon "yli" se käyttäytyminen.
...sulla ei ole velvollisuuksia, pelkästään oikeuksia, ja nyt siis köllöttelet vissiin tukien varassa "itseäsi" etsimässä. Etkä ole edes sairas?
Kiva diili, jos vaan ilkeää heittäytyä perseelleen istumaan. Onnea vaan ja menestystä, laiskajaakko. Katotaan, onko yhtä kivaa 10 vuoden päästä, kun olet jo pitkäaikaistyötön yhteiskunnan rajamailla.
ja olen aika normaali, mutta edelleen on välillä sellainen tunne, etten ole oikein kukaan. Juuri se, ettei oikein ole olemassa ilman jotain toista. Ei niinkään kuolemaan liittyen, vaan niin ettei ole omaa pysyvää persoonaa vaan pelkkiä toisistaan irrallisia tilanteita, joissa se sama "kuori" on mukana, mutta varsinaista "minää" ei ole olemassa. Vaikea selittää, mutta ehkä muut saman kokeneet ymmärtävät :)