Viattomuuden kariseminen vuosikymmenen aikana

Kun olin 17-vuotias, olin vastentahtoisesti psykiatrisella osastolla. Jälkeenpäin ajatellen olin silloin vielä kuin lapsi ja myös hyvässä mielessä. Lohduttauduin omassa fantasiamaailmassani katsomalla tiettyä tv-sarjaa VHS:ltä ja viikonloppuisin pääsin hoitamaan jyrsijälemmikkejäni ja isovanhemmilta saatua koiraa, joka oli minulle hyvin tärkeä. Minulle keksittiin valheellisia diagnooseja ja vanhempani kävivät oikeustaistelua vapauttamisekseni mutta oikeuslaitos teki järjestyksessä ensimmäisen paskatempun ja asettui lääkäri(e)n puolelle. Myöhemmin asiasta suurimmassa vastuussa ollut lääkäri alennettiin virasta, diagnoosit poistettiin ja sisätautilääkäri sanoi lääkitysjakson olevan syyllinen pysyviin fyysisiin ongelmiin mitä minulle jäi tuosta jaksosta.



Koska olin vielä selvästi lapsellisempi ja tilanteiden vuoksi niin syvästi traumatisoitunut ja nujerrettu, mieleni kävi jonkinlaiseen lohdullisella tavalla taantumukselliseen tilaan, jossa en tuntenut suurempaa vihaa tai taisteluhaluja vaan enemmänkin vetäydyin itseeni. Muistan myös sen että joskus minulle tuli oudon euforinen ja lohdullinen olo aivan yhtäkkiä ilman mitään syytä, ja hävisi hetken päästä pois. Tuona aikana myös 'lähestyin' samanikäistä ja samankaltaisessa tilanteessa olevaa tyttöä ensimmäistä kertaa vaikken tietoisesti ajatellut sitä minään seksuaalisena liikkeenä. Etsin hänestä juttuseuraa lohduttaakseni itseäni ja hänen piirteensä piirtyivät syvälle mieleeni. Mystisyyttä lisäsi myös se että hän katosi lopullisesti vain parin yön jälkeen, ilmeisesti karaten ikkunasta.



Toinen mukava muisto on kun se kävin luvanvaraisesti ulkona kaupungilla ja ostin eläinkaupasta t-paidan, alunperin siskolleni lahjaksi. Se on vieläkin olemassa ja kuva on melkein kokonaan kulunut pois. Kassalla oli myös viehättävä tyttönen joka nauroi kun selitin jotain rahaan liittyvää.