Lue keskustelun säännöt.
Perheet muuttavat vähän väliä,ajatteletteko yhtään lapsia?
05.02.2013 |
Mielestäni jatkuva muuttaminen ei tee hyvää lapselle ja hänen kehitykselle, kun koko elämänpiiri muuttuu vähän väliä. Äiti/ isä samat, mutta mies/naisystävät vaihtuvat, kaveripiiri, päivähoito/koulu, asuinympäristö muuttuu. Ajatteletteko te jatkuvasti muuttavat, mitä se tekee lapsillenne?
Kommentit (29)
Millainen suhde kotiin ja kotipaikkaan on ihmisellä, joka on muuttanut jatkuvasti lapsuudessaan?
Kyllä paljon muuttavalla perheellä jää lähes poikkeuksetta siteet johonkin paikkaan vanhempien tai muun suvun kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enkä ole koskaan kokenut sitä mitenkään ongelmaksi. Sinnehän sitä on mentävä missä töitä on. Vanhempani eivät myöskään asu enää siellä mistä muutin ensimmäiseen omaan kotiini; en silti kaipaa "kotia". Ihmiset kun on tärkeämmät kuin talo ja sen seinät ympärillä.
Toki jos äärimmäisyyksiin mennään (esim jonkun mainitsema 3 kertaa vuodessa) niin ihmettelen kyllä asiaa... johan jokainen muutto maksaa rahaa.
Siitä huolimatta, että matkaa suuntaansa tuli 8 km, mikä on pk-seudulla paljon...
Ei, ne ei mieti lapsiaan YHTÄÄN. Näin se on.. Ap sen sijaan on yksi pyhimys.
Näin sen täytyy olla. Parempi on vaikka jäädä siihen nykyiseen asuntoon, vaikka työtä olisi muualla tarjolla. Muuttaa sitten kuusen persuuksiin kun asunto menee alta, karenssissa ei taida paljoa apujakaan saada. Eihän ne lapset tarvi muuta kuin sen tutun ympäristön. Ruuasta ja vaatteista viis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muutimme tilapäisasuntoon ja rakensimme uuden kodin reilun vuoden aikana. Kaikki tämä tapahtui samalla asuinalueella, joten lasten tarha, kaverit ja jopa leikkipuisto pysyivät samana. Siitä huolimatta koko operaatio oli varsinkin perheen pienimmälle, tuolloin nelivuotiaalle lapselle tosi rankka ja hämmentävä kokemus. Hassuinta oli, että yllättäen lapsi koki pienen ja ahtaan tilapäisasunnon jonkinlaiseksi turvapaikakseen ja itki pitkään haluavansa sinne takaisin. Olen tulkinnut asian niin, että muutosten keskellä lapsi sai lohtua siitä, että koko perhe oli fyysisesti niin lähekkäin. Vaikka muutosta on jo kolme vuotta, lapsi vieläkin aina välillä varmistelee, että eihän enää koskaan muuteta mihinkään.
muutimme tilapäisasuntoon ja rakensimme uuden kodin reilun vuoden aikana. Kaikki tämä tapahtui samalla asuinalueella, joten lasten tarha, kaverit ja jopa leikkipuisto pysyivät samana. Siitä huolimatta koko operaatio oli varsinkin perheen pienimmälle, tuolloin nelivuotiaalle lapselle tosi rankka ja hämmentävä kokemus. Hassuinta oli, että yllättäen lapsi koki pienen ja ahtaan tilapäisasunnon jonkinlaiseksi turvapaikakseen ja itki pitkään haluavansa sinne takaisin. Olen tulkinnut asian niin, että muutosten keskellä lapsi sai lohtua siitä, että koko perhe oli fyysisesti niin lähekkäin. Vaikka muutosta on jo kolme vuotta, lapsi vieläkin aina välillä varmistelee, että eihän enää koskaan muuteta mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ollaan aina asuttu Turussa tai ympäristökaupungeissa. Meillä on aina ollut vahva turkulainen identiteetti.
--
Minusta on oikeasti rikkaus, että sukumme hallussa ovat vielä niin äitini kotipaikka kuin isäni kotitalo ja isäni isovanhempien tilat. Voimme mennä sinne koska tahansa käymään.Minusta on ihanaa, että voin edelleen mennä lapsuudenkotiini. Siihen taloon, johon muutimme vanhempieni kanssa, kun olin alle 3-vuotias ja jossa vanhempani yhä asuvat. Voin aina palata kotiin.
Toisin on miehellä, jonka vanhemmat eronneet ja joista molemmat asuvat persoonattomissa vuokrakaksioissa. Mies ei voi ikinä mennä "kotiin" takaisin. Hänelle lähin vastine on isovanhempiensa talo, onneksi nämä jaksavat siellä vielä asua. Siellä mies käykin useammin kuin vanhempiensa luona.
Millainen suhde kotiin ja kotipaikkaan on ihmisellä, joka on muuttanut jatkuvasti lapsuudessaan?
Olen asunut aina Helsingissä ja mulla on vahva helsinkiläinen identiteetti. Olen myös aina asunut vaihtuvissa, päällisin puolin persoonattomissa vuokrakaksioissa, joskus yksiöissä ja kerran kolmiossakin.
Jokaisella kaupunginosalla on minulle ollut oma luonteensa ja omat hyvät puolensa ja kiintymys jokaiseen on yksi suurimmista syistä siihen, miksi koen kotiseutuidentiteettini niin vahvaksi. Mulla on suhde kaupunkiin kokonaisuutena, eikä ole sellaista kaupunginosaa (vaikka en kaikissa ole asunutkaan), johon suhtautuisin kauhistellen tai kummastellen. Siinä mielessä pidän itseänsi helsinkiläisempänä kuin koko elämäsä ns. hyvällä alueella kasvanutta, jonka suhde 95% lähiöistä eli suurimpaan osaan Helsinkiä perustuu liioteltuihin stereotypioihin.
Kotiseutuidentiteetti ei ole minulle kiinni omistamisesta vaan elämästä. Pidän jopa jossain määrin ylimielisenä ajatusta siitä, että kotipaikkakuntaansa tai kotiinsa ei voi muodostaa tunnesidettä, jos ei ole varakas (=omista asuntoa). Seintä ympärillä ovat kulloinenkin kiintopiste, mutta itselleni kotiseutuidentiteetti kumpuaa kaupungista laajemmassa mittakaavassa ja kodin tunne syntyy ihmisistä.
Tuo historiallinen jatkumo olisi tietysti kiinnostavaa kokea ja varmasti lisäisi kiinnekohtia omaan kotiseutuun, mutta se ei taas ole lainkaan kiinni siitä, muutettiinko lapsena vai ei. Vaikka äitini omistaisi puutalon Käpylässä ja olisin asunut siellä koko ikäni, Helsinki-historiani päättyisi silti siihen, koska molemmat vanhempani ovat muuttaneet Helsinkiin muualta.
Kun menen kotiin, menen äitini tykö. Ei se ole asunnosta kiinni. En minä niitä seiniä rakasta eivätkä ne sitä kotia tee. Sen toki ymmärrän, että vanhemmille meno voi tuntua vähemmän kotiin menolta, jos he asuvat asunnossa, jossa ei ole itse koskaan asunut. Tunteesta pääsee eroon, jos viettää vanhempiensa kanssa paljon aikaa. Jos ei voi ikinä mennä henkiseen kotiinsa, koska vanhemmat eivät omista taloa tai asuntoa, ongelma on minusssa vanhmempisuhteessa, ei omaisuuden puutteessa.
Oma isoäitini asuu myös samassa talossa, jossa olen vaippaiästä lähtien vieraillut, mutta käyn siellä harvoin, koska emme ole läheisiä. Seinät eivät tee siitä sen tutumpaa ja turvallisempaa vaikka samat vanhat ovatkin, koska ihminen on osin vieras.
Ymmärrän toki tavallaan ajatuksen siitä, että jokin konkreettinen paikka loisi kodin tuntua ja kotiseututunnetta, mutta kyse on minusta enemmän siitä, mihin on tottunut kuin siitä, että niillä olisi jokin aito yhteys.
Saman kaupungin sisällä muutellut 22
ja sen jälkeen kun olen muuttanut vanhempien luota, he ovat muuttaneet 2 kertaa. Osa paikoista joissa tiheän muuttamisen kaudella asuimme oli kivoja ja jäin kaipaamaan niitä, osaa en. Sain olla samassa koulussa koko ajan, se oli kiva. Kotikaupunkini on minulle tärkeä ja rakas, ja tietyt osat siitä tärkeämpiä kuin toiset eikä se ole ollut asuinpaikasta kiinni. Mökkiä ei ole ollut koskaan, enkä osaa sitä kaivata.
En kaipaa itse mitään "lapsuudenkoti-mummolaa", vanhempiin on hyvät ja läheiset välit ja heidän kotonaan on aina kiva olla. Enemmän olen kiintynyt esim. vanhempien tauluihin kuin seiniin :)