Kun muutit pois lapsuudenkodistasi, tuliko yksinäisyys yllätyksenä?

Meillä oli tiivis opiskeluyhteisö ja kämppiksiäkin oli ja samassa rapussa opiskelukavereita.

Mä nautin siitä. Mun sisarukset oli siihen aikaan 2v ja 6v ja ipanoita riitti äidin luona riesaksi asti aamusta iltaan. (Kaikki veljen kaveritkin ravas meillä sisään ja ulos :D)



Se yksinäisyys oli ihanaa!

Kun tein sen "virheen" että muutin poikakaverin kanssa yhteen. Mutta et uskokaan sitä yksinäisyyttä sitten kun sen poikakaverin kanssa erottiin ja piti olla OIKEASTI yksin.



Olen kyllä suositellut kaikille nuorena surustelun aloittaneille yksin asumista edes hetken. Se tekee hyvää, se teki hyvää minullekin vaikka alussa olikin raskasta olla yksin niin paljon.

joten en ole koskaan asunut yksin.

Mä olin aika yksinäinen, vaikka seurustelin tuohon aikaan tiiviisti. Joskus se yksinäisyys oli ihanaa, joskus vähän ahdistavaa. Mutta en ollut osannut varautua siihen etukäteen.

Sitä oli odottanut monta vuotta, olin kuvitellut, että kaverit hengaisivat siellä. En ollut ajatellut, että kaikki muutkin muuttaisivat omilleen, ja suurin osa alkoi vielä seurustella. Ei sinne ketään tullut...

Sen takia mä varmaan nautinkin, kun saan olla yksin.



t: 44v

Aluksi asuin kämppiksen kanssa, mutta sekin oli parannus kotioloihin. En ole tuntenut hetkeäkään yksinäisyyttä. Minulla on 4 sisarusta ja rakastan hiljaisuutta.

minä olin yksinäinen jo kotona asuessani. Omassa kodissa oli Luksusta, kun sai itse päättää säännöistä :P

Asuinkin 10 v.

Olen siis ollut hieman yksinäinen lapsesta asti. Kunnon suurperhe olisi mukava. En pidä suomalaisesta yksinäisyyden ihannoinnista.

Up

Ehen, oli mieletön vapauTUS helvetistä. Ei ole päihteet tai omat luvat tehdä "mitä vaan" missään kohtaa kiinnostaneet, vaan koen olleeni ja olevani yhä aika järkevä kotoa muuttanut. Olen aina ollut yksin ja eristäytynyt muista ihmiistä, tarvitsen omaa tilaa ja aikaa todella paljon. Niinpä ei ole yksinäisyyttä tullut koettua. Eikä ole ollut ikävä.

t. 16-vuotiaana pois muuttanut ja 20 tänä vuonna täyttävä

En muista, tuliko yllätyksenä, mutta olin välillä aika yksinäinen ennen kuin kaveripiiri kunnolla syntyi ja ennen kuin tutustuin tulevaan mieheeni. Ehkä muutaman kuukauden verran.

En ole tuntenut koskaan itseäni yksinäiseksi ja oon asunut paljon yksinkin. Nautin olla yksin ja tarvin paljon omaa tilaa.

En ole koskaan asunut yksin, tai no miehen armeijan aikana viikot. En tykännyt yhtään, tykkään ihmisistä, inhoan esim. syödä yksin. Nyt ollaan kymmenisen vuotta asuttu yhdessä, iso osa siitä naimisissa ja meillä on kolme lasta. Tykkään menosta ja meiningistä, meillä käy paljon omia kavereitamme (lapsettomia) ja paljon lasten kavereita (jonkin verran myös lasten kavereiden vanhempia, joista on tullut kavereita).

En tuntenut yksinäisyyttä siitä, etten asunut vanhempieni kanssa. Tosin se, että muutin paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään, niin oli kyllä yksinäinen olo välillä. Tosin mulla oli koira kaverinani. Hain tarkoituksella opiskelemaan paikkaan, että pääsisin pois kotoota, ku ilmapiiri oli silloin kireä siellä. Viikonloppuisin sitten takaisin kotipaikkakunnalle ja poikaystävän luo. Koulustakin löytyi yksi kunnon ystävä (edelleen ystäviä) ja pari mukavaa hlö:ä, joiden kanssa ei kyllä koulun jälkeen oltu pahemmin tekemisissä. Mut oma tupa, oma lupa - aah! Oli sen arvoista.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2013 klo 20:42"]

Kun tein sen "virheen" että muutin poikakaverin kanssa yhteen. Mutta et uskokaan sitä yksinäisyyttä sitten kun sen poikakaverin kanssa erottiin ja piti olla OIKEASTI yksin.

Olen kyllä suositellut kaikille nuorena surustelun aloittaneille yksin asumista edes hetken. Se tekee hyvää, se teki hyvää minullekin vaikka alussa olikin raskasta olla yksin niin paljon.

[/quote]Muutin kotoa puolison kanssa yhteen ja ollaan oltu yhdessä 22 vuotta. En kokenut yksinäisyyttä edes silloin kun puoliso oli armeijassa, se vaan oli sellainen vaihe elämässä.

Oikeastaan olen tuntenut yksinäisyyttä vain silloin kun on oltu puolison kanssa riidoissa. Onneksi puoliso on ottanut sen roolin että haluaa hakea riidoissa sovinnon, joten kovin pitkiä riitoja ei ole ollut enää vuosiin.

Ei siihen aikaan opiskelijat juuri asuneet yksin. Vuokrasimme porukalla kämpän. Ensimmäisen kerran asuin yksin vasta, kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani ja muutin sille paikkakunnalle. Olen aina viihtynyt yksin.

Tuli. Olen asunut yksin elokuusta. Edelleen tosi vaikeaa, koska en tunne uudella paikkakunnalla ketään. Asun koulun asuntolassa, joten oloa helpottaa se, että meidän pitää mennä viikonlopuiksi ja lomiksi kotiin, mutta ne viikot on vaikeita. Olen tosi yksinäinen koko ajan. Olen alalla, jossa ei pahemmin tutustu koulussakaan muihin kun tehdään kaikki hommia omissa nurkissamme. Tiedän, että se helpottuu kun ikää tulee lisää ja totun, mutta nyt se vain ahdistaa ja koti-ikävä on lähes koko ajan.