Hesarin juttu "Vanhukset jäävät kuntien varaan"

tee yhtään mitään sitä "yksinäisyyttään" lievittääkseen eikä mikään toiminta tai seura kelpaa. Syyllistetään ja ruikutetaan vaan.



Minä esimerkiksi sain tehdä tosissani töitä oman isoisäni kanssa, jotta hän ymmärsi, että tekemistä ja seuraa kyllä on, mutta pitää ITSEKIN olla valmis tarttumaan niihin tilaisuuksin. Juttelin kunnan vanhustyön vastaavien kanssa ja he sanoivat, että monet vanhuksille suunnatut aktiviteeti, jumpat, käsityöpiirit, ilmaiskonsertit lopetetaan, koska vanhukset eivät suostu osallistumaan mihinkään. Ei vaikka heidät haettaisiin kotoa.



Samoin yhteisruokailumahdollisuudet. Ei kelpaa. Liikuntakykyisetkin vanhukset VAATIVAT, että heille pitää tuoda ruoka kotiin. Eli eivät halua mennä ihmisten ilmoille. Sitten inistään, että "voi, voi täällä olen yksin ja yhyy, ei KUKAAN käy"".



Varmasti on yksinäisiä vanhuksia, jotka eivät tilanteelleen mitään voi. Valtaosa minun tuntemista vanhuksista ovat kuitenkin sellaisia, että aivan itse järjestävät sen "yksinäisyytensä" ja roikkuvat syyllistämässä lapsia ja lapsenlapsia. Jotka useimmiten jo tekevät paljon ja vierailevat usein, mutta onhan se selvä, että ei pari-kolme ihmistä voi täyttää kokonaan vanhuksen päiviä.



Sanoisin ennemmin niin päin, että Suomessa olisi vähävaraisillakin vanhuksilla mahdollisuus osallistua vesijumppiin, ilmaiskonsertteihin, ilmaisharrastuksiin jne., mutta suurinta osaa ei vaan itseään huvita.



Liikuntakyvyttömät ja dementikot tietysti asia erikseen. Useat näistä yksinäisyysruikuttajista ei vaan noihin kategoriohin kuulu. Isoisäni esimerkki heistä. Mutta kun sitkeästi jumputin, että "mene sinne yhteisruokailuun ja ei, en rupea sulle hommaamaan ateriapalvelusta ruokia kotiin, kun et oikeasti niitä tarvi ja se ihmisten ilmoilla käynti tekee hyvää ja se pieni liikunta siinä yhteydessä ja seurassa tulee syötyäkin paremmin", niin meni se perille. Ja kas, se mielialakin pysyi parempana.

Olen itse kulttuurista jossa tänä päivänäkin vanhukset hoidetaan pääosin kotona. Tuntuisi ihan kauhealta ajatus että he joutuisivat johonkin laitokseen, tai ajatus että itse vanhana joutuisin.



Asia on itse asiassa siinä mielessä ajankohtainen että mieheni leskeksi jäänyt äiti on kunnossa jossa ei kovin hyvin enää yksin puulämmitteisessä mökissään maalla pärjää, ja olen ehdottanutkin että hän voisi muuttaa meille. Miehen mielestä kuitenkin hänet pitäisi laittaa kunnalliskotiin, eikä halua vanhusta "nurkkiimme". Hänen äitinsä itse suorastaan kammoaa ajatusta vaivaistaloon joutumisesta ja yrittää sitten sinnitellä töllissään jotenkin vaikka on kaatuillut kauppareissuilla, ei ole aina saanut lämmitettyä taloa kun on ollut paikat niin jäykät ettei ole saanut polttopuita haettua puuliiteristä ja muuta sellaista. Mun on tosi vaikea ymmärtää tätä suomalaista ydinperhementaliteettia jossa oma äiti samassa taloudessa olisi joku epämiellyttävä taakka. Kun olin itse teini meillä asui isän vanhat vanhemmat joista oli paljon apua kotitöissä ja lastenhoidossakin. Isoäiti se oli yleensä joka laittoi päivällisenkin koko porukalle.

tee yhtään mitään sitä "yksinäisyyttään" lievittääkseen eikä mikään toiminta tai seura kelpaa. Syyllistetään ja ruikutetaan vaan.

Minä esimerkiksi sain tehdä tosissani töitä oman isoisäni kanssa, jotta hän ymmärsi, että tekemistä ja seuraa kyllä on, mutta pitää ITSEKIN olla valmis tarttumaan niihin tilaisuuksin. Juttelin kunnan vanhustyön vastaavien kanssa ja he sanoivat, että monet vanhuksille suunnatut aktiviteeti, jumpat, käsityöpiirit, ilmaiskonsertit lopetetaan, koska vanhukset eivät suostu osallistumaan mihinkään. Ei vaikka heidät haettaisiin kotoa.

Samoin yhteisruokailumahdollisuudet. Ei kelpaa. Liikuntakykyisetkin vanhukset VAATIVAT, että heille pitää tuoda ruoka kotiin. Eli eivät halua mennä ihmisten ilmoille. Sitten inistään, että "voi, voi täällä olen yksin ja yhyy, ei KUKAAN käy"".

Varmasti on yksinäisiä vanhuksia, jotka eivät tilanteelleen mitään voi. Valtaosa minun tuntemista vanhuksista ovat kuitenkin sellaisia, että aivan itse järjestävät sen "yksinäisyytensä" ja roikkuvat syyllistämässä lapsia ja lapsenlapsia. Jotka useimmiten jo tekevät paljon ja vierailevat usein, mutta onhan se selvä, että ei pari-kolme ihmistä voi täyttää kokonaan vanhuksen päiviä.

Sanoisin ennemmin niin päin, että Suomessa olisi vähävaraisillakin vanhuksilla mahdollisuus osallistua vesijumppiin, ilmaiskonsertteihin, ilmaisharrastuksiin jne., mutta suurinta osaa ei vaan itseään huvita.

Liikuntakyvyttömät ja dementikot tietysti asia erikseen. Useat näistä yksinäisyysruikuttajista ei vaan noihin kategoriohin kuulu. Isoisäni esimerkki heistä. Mutta kun sitkeästi jumputin, että "mene sinne yhteisruokailuun ja ei, en rupea sulle hommaamaan ateriapalvelusta ruokia kotiin, kun et oikeasti niitä tarvi ja se ihmisten ilmoilla käynti tekee hyvää ja se pieni liikunta siinä yhteydessä ja seurassa tulee syötyäkin paremmin", niin meni se perille. Ja kas, se mielialakin pysyi parempana.

Vanhuksetkin ovat ihmisiä. Osa heistä on ollut mulkkuja koko ikänsä, joita kukaan ei ikävöi tai kaipaa elämäänsä, kun kerran on heistä eroon päässyt. Näin se vaan menee. Kannattaa elää elämänsä siihen malliin, että läheisiä kiinnosta käydä kylässä omasta halustaan.

Suomessa on pääasiassa hyvää. Sitä kuitenkin jollain tapaa valvotaan. Kotna taas vanhukselle voi sattua mitä vaan. Omaishoitajillakin voi pinna palaa... Kukaan ei valvo.