Lue keskustelun säännöt.
Olkaa ylpeitä ujoudestanne!!
31.01.2013 |
Olen ylpeä ujoudestani!
Olen vasta reilut 30v oppinut elämään asian kanssa ja hyväksynyt sen, että olen ujo ja piste.
Suhtautuminen ujouteen on 99% negatiivista. Töihin ei mielellään oteta ujoja, heille saatetaan naureskella asiasta jne.
Ja ujoutta pidetään lähes poikkeuksetta piirteenä, josta pitää ”parantua”. HAH! Ei todellakaan tarvitse.
Mutta minä en enää välitä! Joskuis koin alemmuuttaa siitä ja halusin muuttua rohkeaksi. Mutta sitten kun itseluottamusta ja elämänkokemusta on tullut, en halua edes muuttua enää.
Olen aluksi tarkkailija ja hiljainen isossa porukassa. Mitä sitten, se olen minä! Kyllä niitä päällepäsmäreitä ja itsensä esille tuojia tässä maailmassa piisaa riesaksi asti.
Olen muuten monesti törmännyt siihen, että ihmiset ovat sanoneet minulle, että pitivät mua ensin ylpeänä ja ylimielisenä, mutta paremmin kun tutustuu, en olekaan ollenkaan sellainen.
Olen nykyään ylpeä ujoudestani ja siitä, että olen introvertti!! Olkaa muutkin! :)
Kommentit (18)
Minäkin taistelin 30 vuotta tullakseni rohkeaksi, ajattelin että sellainen kuuluu olla. Monta kertaa olen kärsinyt kaikista huomautuksista, lapsena jo olin se hiljainen hissukka, mitäs se siellä taas niin nössöttää eikä sano mitään, no tulepa nyt reippaasti tähän eteen ja avaa sinäkin suusi joskus, mitä tässä on jännittämistä, siihen vaan piirin keskelle ja laulat kovalla äänellä.
Eikä se lopu aikuisenakaan. Aina on joku rämäpää porukassa joka ei siedä sitä että joku on mieluumin hiljaa. Siitä pitää tehdä numero ja oaoitella sormella, sinä hissukka siellä, eikö sulla ole mitään mielipidettä! Sano nyt sinäkin jotain ettei tässä yksin tarvitse puhua! Veikö kissa kielen vai mitäs sä siellä nurkassa kökötät!
Ylpeä en ujoudesta edelleenkään ole, mutta sinut. Voin helposti sanoa ääneenkin että kiitos kiinnostuksesta, mutta olen hiljainen tyyppi enkä mielelläni osallistu esitykseen. Tai että mielipiteeni on tämä, ja sanon sen kyllä pyytämättäkin kunhan katson ajan sopivaksi.
Pidän toisista introverteista ja siitä, ettei ole pakko puhua koko aikaa. En koe hiljaisuutta vaivautuneeksi. Ollaan vaan hiljaa joskus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kyllä minä ujona naureskelen itsekseni ihan samalla tavalla niille, jotka tuovat itseään koko ajan esille ja nauttivat huomiosta.
Ja säälin ja ärsyynnyn.
Aivan kuin rohkeat säälii ja ärsyyntyy ujoista.
Mutta kun ei välitä ja hyväksyy itsensä tälläisenä ujona, niin hyvin menee :-) Mulla ainakin!
Jotenkin todella helpottavaa elää introverttinä ja nauttia omasta rauhallisesta elämästä, ilman sosiaalisia paineita!
Täällä myös yksi ujo ja hiljainen ihminen, ja aina saa noottia siittä että pitäisi olla rohkeampi ja mennä ihmisten juttuihin mukaan. Olen kyllä yrittänyt muuttaa itseäni, mutta tälläinen minä olen , enkä itse asiassa edes koskaan ole nauttinutkaan olla se huomionkeskipiste vaikkakin joskus tahtoisi ollakin äänekkäämpi :)
Kerran eräs intialainen työkaverini tokaisi että minun hiljaisuuteni on viisauden merkki, kun en turhia höpise :D
koppaviksi päällepäsmäreiksi?
Jos sinun itsetuntosi ap kumpuaa muiden haukkumisesta, niin kovinpa on heppoisissa kantimissa se.
Itse olen ihan perusrohkea, tykkään jutella tuntemattomillekin jne, mutta mikään vitsinkertoja en ole ole ikinä ollut. Sellaiset liian äänekkäät minäminä-tyypit ovat aina ärsyttäneet minua. En jaksa ihmisiä, jotka väkisin aina haluavat kääntää huomion itseensä.
Ujoista ja hiljaisimmista ihmisistä olen sen sijaan aina pitänyt. Heidän kanssaan on mukava jutella ilman hirveää draamaa ja eristäytyessäänkään eivät tuota minkäänlaisia ikäviä ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin siis suurin osa ihmisistä varmasti on kuitenkin enemmän niitä itseni kaltaisia perusrohkeita, ei noita itsensäkorostajia. Pointti oli vain, että noista ääripäistä pidän ujoista paljon enemmän kuin niistä päällepäsmäreistä.
7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en inhoa sosiaalisia ja puheliaita ihmisiä, vaikka olenkin sivusta tarkkaileva ja ujo. Hyvä vaan, että joku on aloitteentekijä ja ylläpitää keskustelua.
Meitä mahtuu maailmaan monenlaisia, ja on ikävää jos itsetunto pitää hakea toisenlaisten ihmisten inhoamisen kautta.
Ehkä minulla on käynyt sitten hyvä tuuri, mutta en ole 40+ ikään mennessä kokenut, että minua sorrettaisiin ujouden vuoksi.
koppaviksi päällepäsmäreiksi? Jos sinun itsetuntosi ap kumpuaa muiden haukkumisesta, niin kovinpa on heppoisissa kantimissa se.
Ymmärsit nyt aivan väärin aloitukseni. Tarkoitin, että ujous koetaan lähes poikkeuksetta negatiiviseksi, kun taas ihmiset, jotka ovat puheliaita ja tuovat itseään esille, ovat sellaisia mitä ihmisten PITÄISI olla.
Ja me ujot koemme, että olemme jotenkin alemmassa osassa kuin rohkeat ja sosiaaliset ihmiset. Saamme ikään kuin olla puolustamassa itseämme.
Mutta se millaisia ihmisten pitäisi olla ja millaisiksi heitä opetetaan, voikin piirteenä joitain ärsyttää.
En nyt todellakaan tarkoita, että moittimalla ekstroverttejä nostan itseäni jalustalle, vaan hyväksymällä itseni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanan positiivinen aloitus meidän hiljaistempien puolesta. :) Asteikolla 1-10 olen ujo ehkä puolivälissä mittaria, eli en ihan sikana pelkää esim. esiintyä, mutta olen kuitenkin hiljainen ihminen, ja usein se pannaan yksinomaan ujouden piikkiin. Ja aina siitä tulee vähän tyhmä olo, ihan kuin kaikki hiljaiset olisivat avuttomia pikkutyttöjä. Olen vaan myös tarkkailijatyyppi, eikä mulla ole tarvetta sanoa mielipidettä, painavaakaan, joka väliin. Olen sitä paitsi huomannut, että ihmisiä yleensä ottaenkin melko vähän kiinnostaa muiden sanomiset, kunhan haluavat sanoa sen oman tuiki tärkeän mielipiteensä, joten joku yleinen keskustelu ei siitä paljon hetkahda, jos joku jättääkin sen omansa sanomatta. Intiimimpi keskustelu toki asia erikseen, mutta jossain kahvipöytäkeskustelussa keskustelen sen verran kuin on kohteliasta ja tulee luontevasti, mutta en kyllä halua olla koko ajan äänessä. Ja totta puhuen, ei niiden muidenkaan tarvitsisi olla... Nautin hiljaisuudesta, enkä myöskään vaivaudu, vaikka seurassa olisi hiljainen hetki. Ei vaan tarvitse koko ajan olla ääntä. :)
En tiedä olenko vallan ylpeä ujoudestani, kai se olisi siistä olla se hypersosiaalinenkin tapaus, ainakin hetken. :D Mutta en ainakaan enää häpeä sitä, ja jos minun pitää jotain itsestäni kertoa, niin sanon ihan suoraan, että olen aika hiljainen ja ujokin.
jos se ei tarkoittaisi pohjatonta yksinäisyyttä. Mutta kun se tarkoittaa niin on vaikea hyväksyä. En ole löytänyt miestä 35 vuoden ikään mennessä, koska olen liian ujo tutustumaan keneenkään. Eikä mulla ole ketään ystäviäkään tai kavereitakaan, kun jouduin työn takia muuttamaan 10 vuotta sitten Helsinkiin ja olen liian ujo solmimaan aikuisiällä uusia tuttavuuksia.
En siis kärsi ujoudesta siksi että joku muu olisi sitä mieltä että pitäisi olla erilainen kuin olen vaan siksi että haluaisin että mullakin olisi jotain ihmissuhteita edes, mutta ujous estää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vähän sisäänpäinkääntynyt (kaikki käyttävät täällä sanaa introvertti?) ja nuorena olin myös ujo. Nykyään en ole ujo. Puhun rauhallisesti ja pehmeällä mutta helposti kuultavalla äänellä.
Kuuntelen tarkkaavaisesti silmiin katsoen ja kommunikoin paljon ei-sanallisesti, nyökkäämällä, hymyilemällä tai naurahtamalla hauskoille kohdille toisen puhuessa. Kaikki kommunikointi ei todellakaan ole sitä mitä suusta tulee ulos.
Aikaisemmin ujona minun oli vaikeinta saada sanat ulos suusta mutta silloinkin osoitin aina olevani läsnä keskusteluissa. Myöhemmin huomasin etten edelleenkään välitä puhua erityisen paljon, vaikka ei ujostuta. Useimpien ihmisten suosikkipuheenaihe on hän itse, joten hyvää kuuntelijaa arvostetaan aina.
Susan Cain: Hiljaiset - introverttien manifesti
Aivan loistava kirja, antaa kunnolla boostia introverttien itsetunnolle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos se ei tarkoittaisi pohjatonta yksinäisyyttä. Mutta kun se tarkoittaa niin on vaikea hyväksyä. En ole löytänyt miestä 35 vuoden ikään mennessä, koska olen liian ujo tutustumaan keneenkään. Eikä mulla ole ketään ystäviäkään tai kavereitakaan, kun jouduin työn takia muuttamaan 10 vuotta sitten Helsinkiin ja olen liian ujo solmimaan aikuisiällä uusia tuttavuuksia.
En siis kärsi ujoudesta siksi että joku muu olisi sitä mieltä että pitäisi olla erilainen kuin olen vaan siksi että haluaisin että mullakin olisi jotain ihmissuhteita edes, mutta ujous estää.
Etsi netistä miehiä. Kerro, että olet hyvinkin ujo aluksi mutta se vähitellen väistyy, kun opit tuntemaan toisen paremmin. Miehet osaavat sitten odottaa sitä eivätkä tulkitse sinua väärin. Opettele ainakin suurin ujous voittamaan, tahdonvoimalla se on mahdollista ja joka kerta vähän helpompaa.
terv. mies, joka on kärsinyt itsekin ujoudesta ja päässyt siitä yli
jos se ei tarkoittaisi pohjatonta yksinäisyyttä. Mutta kun se tarkoittaa niin on vaikea hyväksyä. En ole löytänyt miestä 35 vuoden ikään mennessä, koska olen liian ujo tutustumaan keneenkään. Eikä mulla ole ketään ystäviäkään tai kavereitakaan, kun jouduin työn takia muuttamaan 10 vuotta sitten Helsinkiin ja olen liian ujo solmimaan aikuisiällä uusia tuttavuuksia.
En siis kärsi ujoudesta siksi että joku muu olisi sitä mieltä että pitäisi olla erilainen kuin olen vaan siksi että haluaisin että mullakin olisi jotain ihmissuhteita edes, mutta ujous estää.
Älä ainakaan luovuta. Etsi netistä miehiä. Kerro, että olet hyvinkin ujo aluksi mutta se vähitellen väistyy, kun opit tuntemaan toisen paremmin. Miehet osaavat sitten odottaa sitä eivätkä tulkitse sinua väärin. Opettele ainakin suurin ujous voittamaan, tahdonvoimalla se on mahdollista ja joka kerta vähän helpompaa.
terv. mies, joka on kärsinyt itsekin ujoudesta ja päässyt siitä yli
En ole ikinä uskaltautunut nettideittejä kokeilemaan koskaan, täytyisi ehkä kokeilla tosiaan, kun en ravintoloissakaan käy...
Olen myös sillä tavalla vaikea ihminen että juuri kukaan ei tajua minun olevan ujo vaan minua pidetään päinvastoin äänekkäänä, ylimielisenä päällepäsmärinä. Näin siksi, että vaikka sisälläni suorastaan pelkään ihmisiä, sitten kun minun on pakko kuitenkin kohdata, esiintymiseni ei ole ollenkaan sellaista ujon ja hiljaisen stereotyyppiä vastaavaa vaan päinvastoin: mulla on melko kova ääni, puhun paljon ja helposti toisten päällekin jos innostun, mielelläni väittelen ja töissä olen tunnettu siitä että olen tehokas ja jopa vaikeat asiakkaiden edustajat ruodussa pitävä neuvottelija. Jos esim. työkavereille kertoisinn olevani ihmisiä pelkäävä ujolainen, kaikki varmasti päästäisivät hörönaurun ja pitäisivät sitä vitsinä. Silti arjessani esim. ennen postin hakua katselen ikkunoista ettei varmasti ole naapureita samaan aikaan siellä rivitalon postilaatikkorivillä, koska kohtaaminen pelottaisi liikaa.
Luulenkin, että olen oikeasti hyvinkin ekstrovertti ihminen mutta se ekstrovertti on vain koko kouluajan jatkuneen kiusaamisen avulla ehdollistettu ujoksi, pelkäämään ihmisiä. Mutta heti kun pelko jonkun ihmisen kohdalla on voitettu, pulpahtaa esiin se todellinen minä.
jos se ei tarkoittaisi pohjatonta yksinäisyyttä. Mutta kun se tarkoittaa niin on vaikea hyväksyä. En ole löytänyt miestä 35 vuoden ikään mennessä, koska olen liian ujo tutustumaan keneenkään. Eikä mulla ole ketään ystäviäkään tai kavereitakaan, kun jouduin työn takia muuttamaan 10 vuotta sitten Helsinkiin ja olen liian ujo solmimaan aikuisiällä uusia tuttavuuksia.
En siis kärsi ujoudesta siksi että joku muu olisi sitä mieltä että pitäisi olla erilainen kuin olen vaan siksi että haluaisin että mullakin olisi jotain ihmissuhteita edes, mutta ujous estää.
Älä ainakaan luovuta. Etsi netistä miehiä. Kerro, että olet hyvinkin ujo aluksi mutta se vähitellen väistyy, kun opit tuntemaan toisen paremmin. Miehet osaavat sitten odottaa sitä eivätkä tulkitse sinua väärin. Opettele ainakin suurin ujous voittamaan, tahdonvoimalla se on mahdollista ja joka kerta vähän helpompaa.
terv. mies, joka on kärsinyt itsekin ujoudesta ja päässyt siitä yli
En ole ikinä uskaltautunut nettideittejä kokeilemaan koskaan, täytyisi ehkä kokeilla tosiaan, kun en ravintoloissakaan käy...
Olen myös sillä tavalla vaikea ihminen että juuri kukaan ei tajua minun olevan ujo vaan minua pidetään päinvastoin äänekkäänä, ylimielisenä päällepäsmärinä. Näin siksi, että vaikka sisälläni suorastaan pelkään ihmisiä, sitten kun minun on pakko kuitenkin kohdata, esiintymiseni ei ole ollenkaan sellaista ujon ja hiljaisen stereotyyppiä vastaavaa vaan päinvastoin: mulla on melko kova ääni, puhun paljon ja helposti toisten päällekin jos innostun, mielelläni väittelen ja töissä olen tunnettu siitä että olen tehokas ja jopa vaikeat asiakkaiden edustajat ruodussa pitävä neuvottelija. Jos esim. työkavereille kertoisinn olevani ihmisiä pelkäävä ujolainen, kaikki varmasti päästäisivät hörönaurun ja pitäisivät sitä vitsinä. Silti arjessani esim. ennen postin hakua katselen ikkunoista ettei varmasti ole naapureita samaan aikaan siellä rivitalon postilaatikkorivillä, koska kohtaaminen pelottaisi liikaa.
Luulenkin, että olen oikeasti hyvinkin ekstrovertti ihminen mutta se ekstrovertti on vain koko kouluajan jatkuneen kiusaamisen avulla ehdollistettu ujoksi, pelkäämään ihmisiä. Mutta heti kun pelko jonkun ihmisen kohdalla on voitettu, pulpahtaa esiin se todellinen minä.
Mä olen ihan samanlainen ja myös 35v. Perhe tosin löytyy jo. Mutta rankalla koulukiusaamisella ehdollistettu hiljaiseksi vaikka tutussa seurassa olen puhelias.
jos se ei tarkoittaisi pohjatonta yksinäisyyttä. Mutta kun se tarkoittaa niin on vaikea hyväksyä. En ole löytänyt miestä 35 vuoden ikään mennessä, koska olen liian ujo tutustumaan keneenkään. Eikä mulla ole ketään ystäviäkään tai kavereitakaan, kun jouduin työn takia muuttamaan 10 vuotta sitten Helsinkiin ja olen liian ujo solmimaan aikuisiällä uusia tuttavuuksia. En siis kärsi ujoudesta siksi että joku muu olisi sitä mieltä että pitäisi olla erilainen kuin olen vaan siksi että haluaisin että mullakin olisi jotain ihmissuhteita edes, mutta ujous estää.
Kuten joku kirjoittikin: älä luovuta! Arvosta itseäsi ujonakin!
Minulla on mies (ujo hänkin), mutta nuoruudessa monet poikaystävä-kokeilut varmasti kaatuivat siihen etten ollut tarpeeksi rohkea ja oma-aloitteinen (en ollut siis yhtään). Mutta sitten onneksi tapasin toisen tällaisen ujon, joka näki minussa muutakin kuin ujouden.
Ystäviä mulla ei ole koskaan ollut paljoa. Nuorempana toki, mutta nyt reilu 3-kymppisenä enää tosi vähän. Lapsuuden/nuoruuden ystävät ovat säilyneet, koska ne on helppo ”pitää”. Enää en oikeastaan tutustu kehenkään niin, että meistä tulisi ystäviä. Olen huomannut, että naapurit, työkaverit ym tutustuvat ja saavat uusia ystäviäkin, mutta jotenkin minä putoan aina kelkasta. No, kärsin tästäkin joskus, kunnes hyväksyin senkin. Ei mulla vaan riitä sosiaaliset taidot eikä tahto siihen, että olisi paljon ystäviä ympärillä.
Aivan kuin sosiaaliset ihmiset hyppivät seinille yksin ollessaan, minä väsyn ja menetän kaikki energiat tilanteissa joissa PITÄÄ olla rohkea, puhelias ja sosiaalinen. Ja sellaiset diipadaapa-ihmissuhteet ei ole mua varten.
Olen puhelias ja avoin niiden ihmisten kanssa, jotka tunnen hyvin. Ne ystävyyssuhteet onkin sitten säilyneet. Ja joitain uusia tullut, jotka ovat jaksaneet olla kärsivällisiä mun kanssa, kun olen alkanut vähitellen avautua. Tai ovat itse ujoja. Tai näkevät mun sisälle, että tuossa ihmisessä on muutakin kuin ujous.
Tsemppiä!
Ap
En enää pidä ujouttani ja introverttiyttäni ongelmina vaan neutraaleja ominaisuuksina joita ei tarvitse yrittää muuttaa. Ja koska olen valinnut ammattini ja elämäntyylini omalle luonteelleni sopivaksi, ei käytännössä ujoudesta ole mulle mitään haittaa, kun en koko ajan enää mieti että pitäisi olla toisenlainen.