Valikoiva puhumattomuus
Onko paikalla muita, joita lapsena vaivannut valikoiva puhumattomuus?
Itselläni oli melkoisen vaikea puhumattomuus, taisin olla lähemmäs 10-v kun jonkun sanan sain suustani muille kun lähipiirille. Ekan luokan todistuksessakin maininta, että lukutaitoa vaikea arvioida kun en suostunut lukemaan ääneen edes kahdestaan opettajan kanssa ollessani.
Kiinnostaisi tietää miten koette asian vaikuttaneen nykyiseen persoonaanne.
Minusta ei mitään suupalttia koskaan tullut eikä tulekaan, mutta normaali sosiaalinen kanssakäyminen kyllä onnistuu. En vain pidä edelleenkään puhumista kovin tärkeänä.
Kommentit (30)
Itse vielä lisäksi pelkäsin sitä mahdollista tulevaa showta, joka puhumisestani mahdollisesti seuraisi, en ole ikinä pitänyt keskipisteenä olosta. Mutta kuitenkin uskoisin, että kyseessä on jokin suurempi asia kun pelkkä päälle jäänyt tapa, koska todellakin olisin halunnut puhua mutten saanut puhutuksi.
pieni lapsi reagoi siten kun sosiaaliset tilanteet tuntuvat vaikeilta, ei ole keinoja tai halua selvitä niistä (ja tilanteiden nostattamista tunteista) muulla tavalla. Lapsella on saattanut olla muutoksia elämässään ja ihmissuhteissaan jotka sitten heijastuvat vuorovaikutukseen. Mutta ei aina. Selektiivinen mutismi liittyy kuitenkin sosio-emotionaaliseen kehitykseen ja on yksi erityisen tuen peruste.
ahdistushäiriöstä johtuvaan mutismiin ja käynyt terapiassa ja vihdoinkin toivon tilanteen muuttuvan ja koulukiusauksen loppuvan. Lapsi on nyt tokalla. Sellainen lapsi joka ei puhu on aina pahnan pohjimmainen.
Ei naurata yhtään.
mutta kiinnostaa että jääkö sillä lapsella se puhumattomuus ikään kuin tavaksi, jota on vaikea lopettaa? ikään kuin puhumisen kynnys kasvaa kun on aikansa puhumatta?
Siis viesti 20 on sinulle tarkoitettu.
pieni lapsi reagoi siten kun sosiaaliset tilanteet tuntuvat vaikeilta, ei ole keinoja tai halua selvitä niistä (ja tilanteiden nostattamista tunteista) muulla tavalla. Lapsella on saattanut olla muutoksia elämässään ja ihmissuhteissaan jotka sitten heijastuvat vuorovaikutukseen. Mutta ei aina. Selektiivinen mutismi liittyy kuitenkin sosio-emotionaaliseen kehitykseen ja on yksi erityisen tuen peruste.
Itselläni vaikutti aivan varmasti perheen sisäiset vaikeat asiat, mutta monella muullakin on täysin vastaavia kokemuksia lapsuudessa. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää mikä saa jotkut tietyt lapset reagoimaan vaikeuksiin juuri tällä tavalla. Lapsuudessani näitä asioita ei erityisemmin taidettu tutkia, joku lääkäri taisi stressin sanoa syyksi. Toivottavasti asiat ovat nykyään paremmin.
mutta kiinnostaa että jääkö sillä lapsella se puhumattomuus ikään kuin tavaksi, jota on vaikea lopettaa? ikään kuin puhumisen kynnys kasvaa kun on aikansa puhumatta?
Minulla varmaan jäi tavaksikin. Mutta koulu oli sellainen hyvä syy ruveta puhumaan. Ja toisaalta jos joku patisteli minua aiemmin puhumaan sen varmemmin olin hiljaa. Eli pakottamalla ei saanut mitään hyvää aikaan.
Minua auttoi eniten kun kohdeltiin tavallisena eikä tehty asiasta numeroa. Eli joku kuvasi sitä laiva on lastattu peliä niin olisihan se opettaja voinut sanoa sen puhumattoman puolesta että olisiko laiva lastattu "banaaneilla" ja puhumaton voi nyökätä ja heittää pallon eteenpäin. Ja muut eivät heittelisi kovin usein tälle puhumattomalle. Eli ohitetaan asia mahdollisimman huomaamattomasti ja kaikilla on helpompaa.
- 3
ystävälläni taisi olla tällainen. Hän puhui vain minulle, ja jos joku oli kuulemassa niin hän ei puhunut edes minulle. Ei lukenut koulussa jne. Jatkui tosin vielä yläasteella. Meillä oli suuri porukka, ja kaikki yrittivät saada tätä ystävääni puhumaan esim. kysymällä kelloa. Joskus sanoi ajan, mutta yleensä näytti rannekelloaan. Tai jos kysyi mitä ainetta on seuraavana, niin näytti lukujärjestystä. Kukaan ei halunnut olla enää tuon tytön kanssa, ja lopulta minäkin ärsyynnyin siitä, koska halusin olla myös muiden kanssa. Nyt harmittaa, kuulin kyllä että on valmistunut yliopistosta, en muista mihin ammattiin ja on työelämässä. Silti välillä vaivaa, että miksi en jatkanut ystävyyttä, koska tykkäsin tästä ystävästä tosi paljon. Jos joskus törmään häneen, niin menen varmasti juttelemaan!
Itsekin olisin varmasti kyllästynyt itseeni vastaavassa tilanteessa. Totta kai varsinkin nuorena jollakin tavalla poikkeava kaveri käy rasitteeksi. Jos asia sinua vaivaa, yritä etsiä ystäväsi ja pyydä reilusti anteeksi ja kerro että olet asiaa miettinyt etkä häntä hylännyt siksi ettet tykännyt. Luulisin hänen ymmärtävän. Jos ystävyys ei kuitenkaan enää luonnistu välillänne, olet ainakin saanut asian pois mielestäsi painamasta. Jokainen, joka nuoruudessa on minua loukannut, miten pahasti tahansa, on pyytäessään anteeksi saanut. Näitä ei vain ole turhan paljon vastaan tullut.
Ihanaa lukea teistä fiksun oloisista aikuisista, joilla on lapsena ollut valikoiva puhumattomuus. Mukava kuulla, että se helpottaa iän myötä.
Tämä vanha ketju antaa uskoa siihen, että mutismi voi helpottua joskus.
Ei olisi. Koin että minun ei tartte vastata tätien kyselyihin tai puhua seurakunnan kerhossa. Toki tiesin että suurin osa lapsista puhuu mutta se oli mielestäni heidän valintansa.
Kolmosta auttoi kaikkein eniten se ettei kukaan tehnyt asiasta numeroa. Sain olla puhumatta tai puhua. Ja se siitä.
Muistan kuinka lapsena ystävystyin yhden naapurin lapsen kanssa. Olin silloin noin 5-6v. Aloin jutella aivan oudon lapsen kanssa ja meillä oli kivaa. Kaveri kävi meillä. Meni viikkoja tai kuukausia kun kävin ekan kerran äkkiä kaverin pihalla ja piiloilin pensaiden takana jne ettei vanhemmat vain näe.
Viikkojen kuluessa ruvettiin leikkimään kaverinkin pihalla ja hänen vanhempansa saattoivat nähdä minut vilaukselta. Myöhemmin rupesin livahtamaan myös kaverin huoneeseen ja onneksi kaverin vanhemmat eivät tulleet sinne minua "katsomaan ja jututtamaan". Ajan saatossa totuin paikkaan ja aikanaan (vuoden tai kahden kuluttua) rupesin myös juttelemaan kaverin vanhempien kanssa. Kaikki antoivat minun edetä tilanteessa omaa tahtia joten en kokenut mitään pakottamista.
Ehkä siksi asiasta ei ole jäänyt minulle mitään ongelmaakaan kun minut hyväksyttiin sellaisena kuin olin.
- 3