Valikoiva puhumattomuus

ap, rohkaisevaa,että olet alkanut myöhemmin puhua.



muiden kommenteista tulin lähinnä pahalle tuulelle



lasta on tutkittu ja yritetty auttaa vaikka miten, ja hänellä ei ole ahdistusta tai traumoja tutkitusti.



onneksi meidän lapsella on pari hyvää ystävää koulussa, ja häntä ymmärretään vaikka ei puhukaan.



itse vaikenin myös ja menin lukkoon lapsena jossain tilanteissa, en muista enää tarkkaan missä ja minkä takia. puhetta ei vaan tullut, ja se aiheutti kiusaamista kohdallani. onneks lapsellani ei ole näin.



aiheesta tiedetään tosi vähän ja hoito on arpomista ja meilläkin vuosien terapiaa, lääkärikäyntejä ja huolta. eikä sitä vähennä ja paranna että ihmiset on noin tyhmiä kuin tässä ketjussa ja omana aikanani koulussa.

tyttärelläni on/on ollut myös valikoivaa puhumattomutta jossakin määrin. Minuakin ärsyttää suunnattomasti nuo tietämättömät ja ilkeät. Ei lapsi koskaan tahallaan tai ilkeyttään ole puhumatta. Lapsella nyt vain on sellainen ominaisuus ja se pitää hyväksyä. Aiheuttaahan se varmaan monessa kummastusta, mutta voisiko sen kummastuksen pitää jokainen omana tietonaan. Lapselle ja vanhemmille mutismi on jo itsessään iso haaste ja rasite, ei siinä ulkopuolisten kummastelut mitään auta, päinvastoin, tilanne vain pahenee.



Oma lapseni ainakin kärsi paljon puhumattomuudestaan. Kävimme psykologilla ja psykiatrilla, mitään kummempaa syytä ei löytynyt. Opettaja oli onneksi ymmärtäväinen ja osasi suhtautua asiaan oikealla tavalla. Omalla lapsellani osasyynä tuohon on jännittäminen ja epäonnistumisen pelko, jos sanookin jotain väärin tai hassusti niin että joutuu naurunalaiseksi. Ihminen toimii ikään kuin varman päälle: jos en vastaa tai puhu, en ainakaan tee mitään väärin. Sittenpä siihen toimintamalliin jää ikään kuin koukkuun eli on oman roolinsa vanki. Lapseni on lisäksi myös erittäin ujo.

Ei ole koskaan diagnosoitu, mutta minusta tuntuu, ettei sitä voi laittaa tavallisen ujouden piikkiin, jos joissakin hoitopaikoissa, päiväkodissa ja peruskoulussa en puhunut sanaakaan edes niille kavereille, joiden kanssa vapaa-aikana riehuin ja puhua pölpötin normaalisti.



En ollut kuullutkaan selektiivisestä mutismista kuin vasta nuorena aikuisena, jolloin näin aiheesta dokumentin. Sen dokkarin nähtyäni tuli sellainen olo, että ne lapset siinä olivat kuin minä pienenä. En tosin varmaksi voi tietää, oon muutenkin ollut ja olen vieläkin joissakin tilanteissa tosi arka ja ujo, joten saattoi nse olla todella pahaa ujouttakin.

Hän on nyt 13v ja lopetti koulussa puhumisen toisella luokalla. Oli kiva lukea että sinulla ei enää aikuisena ole ongelmat samassa jamassa kuin lapsena :) Toivon meille samaa..

Minä aloin kyllä koulussa puhua pakolliset heti alkuun. Mutta sitä ennen en tainnut puhuakkaan kuin lähipiirille ja muutamille kavereilleni.



Jotenkin minusta oli vaan luontevaa että kouluun mennään ja siellä tehdään se mitä pitää tehdä.



Nykyään olen melkoinen suupaltti. Juuri koskaan en käy kaupassa ettenkö vaihtaisi muutamaa sanaa jonkun toisen asiakkaan tai kassaneidin (siis muutakin kuin pakolliset) kanssa. Hyviä ruokavinkkejä olen saanut ja kivoja jutusteluja muutenkin ihan tuntemattomien ihmisten kanssa kun on satuttu saman hyllyn ääreen etsiskelemään jotakin ja alettu jutella.



Mitenkö tuo olisi vaikuttanut nykyiseen persoonaani. No ehkä niin että tiedän olevani "jääräpää" eli minun yli ei kävellä jos niin päätän. Minulla riittää pitkäjännitteisyyttä ja tahtoa tarvittaessa. Helposti vaikenin 6 vuotta ja ilman isoa hälyä aloin puhua sitten suunnilleen kaikille kun niin halusin.

Perheen ja tuttujen kesken aina ollut avoin, iloinen ja hyvinkin puhelias, mutta vieraille aikuisille ei puhunut sanaakaan 2-5 vuotiaana. 5v täytettyään puhui aivan välttämättömimmät, esim. päähän sattuu jne. 6-vuotiaana on nyt reipastunut hurjasti ja puhuu lähes normaalisti. Ainakaan enää ei ole kyse mutismista, vaan tietyissä tilanteissa ujoudesta. Lapsille puhui koko ajan, mutta vaikeni heti, jos aikuinen tuli paikalle. Oli muuten aika raskasta vanhemmille tuo aika. Enää en ole huolissani :)

Hän on nyt 13v ja lopetti koulussa puhumisen toisella luokalla. Oli kiva lukea että sinulla ei enää aikuisena ole ongelmat samassa jamassa kuin lapsena :) Toivon meille samaa..

Paljon voimia teille, jos asia on piinallinen lapselle, niin kyllä sen pitää vanhempiakin vaivata todella paljon. Muut ihmiset kun eivät ainakaan omalla kohdallani suhtautuneet kovin hyvin. Vieläkin äidilleni huomautellaan kuinka omituinen lapsi olin (nyt 37-v). No, ehkä osaan suhtautua erilaisuuteen edes vähän paremmin kun moni muu.

Sen voisin vinkkasta, että yrittäkää opastaa ihmisiä suhtautumaan poikaanne samalla tavalla kun muihinkin. Itse muuistan kuinka kynnys puhua nousi nousemistaan kun aikuiset kuulteni utelivat, että joko lapsi puhuu, mikä sitä oikein vaivaa tai yrittivät olla hauskoja tyyliin veikö kissa kielen, saat namin jos sanot hei. Epänormaaliksi leimaaminen teki kovin kipeää. Ja jos joku sana pojan suusta sattuu lipsahtamaan, siitä ei missään nimessä saa tehdä suurta numeroa. Tai itse tunnet lapsesi parhaiten, ehkäpä teillä onkin siinä juhlan paikka.

onko sinulla vielä vanhempana ollut mielenterveysongelmia?

Masennusta on ollut, mutta jokaiseen masennuskauteen on ollut jokin "todellinen" syy. Nuorempana mielenterveys taisi olla aika heikoissa kantimissa, olin mm.koulukiusattu ja perheen sisäiset asiat olivat heikossa jamassa, mm.alkoholismista johtuen. Lääkärissä en ole koskaan masennuksen tiimoilta käynyt, olen pienestä tottunut olemaan oma tuki ja turvani. Osaan käsitellä asiat paremmin itsekseni kun muiden kanssa.

Siis, jos joku puhuttelee tuollaista puhumatonta ja tämä ei vastaa, niin miten hän perustelee itselleen tuon käytöksensä. Miksi teen näin?

Haluaako hän ärsyttää muita? Haluaako hän omituista huomiota? Mikä ihme siinä on?



Mulla oli lapsena kaveri, jolla oli tota ja se oli kerran yhden opettajan perheessä kaverisynttäreillä ja se opettaja vieläkin miettii, että olipa typerä tyyppi, kun pilasi aina laiva on lastattu -leikin, kun ei sanonut mitään, kun pallo tuli sille. Leikki keskeytyi aina siihen. (Halusiko tuokin jäädä ilman synttärikutsua seuraavalla kerralla, en ymmärrä.)

Minä koin lapsena sen että minun ei ole pakko puhua muille vaan voin itse valita tilanteet jossa puhun. Todennäköisesti myös hieman pelkäsin että joku nauraisi jutuilleni (muistan että veljet joskus nauroivat lapsellisille jutuilleni mutta heille kyllä puhuin lapsena mutta en vieraille). Mutta minulla kyse oli siis vain ujoudesta ja jääräpäisyydestä, olettaisin. Tarkkaan en muista koska itsellä on ikää jo 40v.



Dokumentteja katsoessani olen ymmärtänyt että osa puhumattomista ei vain saa sanottua sitä vastausta vaikka kuinka haluaisivat. Eli perustelu käytökselle on että vaikka kuinka yrittää sanoa ei saa ääntä aikaan??

Siis, jos joku puhuttelee tuollaista puhumatonta ja tämä ei vastaa, niin miten hän perustelee itselleen tuon käytöksensä. Miksi teen näin?

Tuota olen itsekin miettinyt toisinaan. Ainakaan en muista perustelleeni asiaa itselleni lapsena millään tavalla. Puhuminen vaan tuntui täysin ylivoimaiselta. Eikä mielestäni ainakaan itseni kohdalla ollut kysymys vallankäytöstä, jota toisinaan kyseiseen vaivaan tarjotaan syyksi. En millään tavalla nauttinut asiasta.

vanhemmat olisivat rauhallisesti ja kärsivällisesti selittäneet, että ihminen ei voi itse valita, kenelle puhuu, vaan aina on vastattava jotakin, kun joku esim. kysyy?

Olenkin aina miettinyt, mitä puhumaton ihminen oikein tahtoo toiminnallaan saavuttaa.



Olivat oikein avartavia vastuksia.

mutta kiinnostaa että jääkö sillä lapsella se puhumattomuus ikään kuin tavaksi, jota on vaikea lopettaa? ikään kuin puhumisen kynnys kasvaa kun on aikansa puhumatta?

En vain pidä edelleenkään puhumista kovin tärkeänä.

Tai voi olla jotkut rakkauden tunnustukset, mutta kyllä minä ne ennemmin ihollani teen (tuntoaisti).

Ei ole ollut kyllä tuollaista puhumattomuutta.

Miten puhumattomuudesta kärsimätön ihminen voisi ymmärtää kun itsekään asian kokeneena en ymmärrä. Huomionhakuisuudesta tuskin on kyse kenenkään kohdalla, itse ainakin koin puhumattomuuteni erittäin vaikeana ja kipeänä, olisin niin mielelläni ollut kuin muutkin. Tuossa tapauksessa on ollut melkoisen typerä opettaja jos on leimannut mutismista kärsivän lapsen typeräksi. Tai vaikka olisi ollut pelkästään ujouttaan puhumatta.

enkun opettaja. En tiedä, oliko lapsi ujo vai puhumaton, mutta aina se leikki siihen stoppasi.

ystävälläni taisi olla tällainen. Hän puhui vain minulle, ja jos joku oli kuulemassa niin hän ei puhunut edes minulle. Ei lukenut koulussa jne. Jatkui tosin vielä yläasteella. Meillä oli suuri porukka, ja kaikki yrittivät saada tätä ystävääni puhumaan esim. kysymällä kelloa. Joskus sanoi ajan, mutta yleensä näytti rannekelloaan. Tai jos kysyi mitä ainetta on seuraavana, niin näytti lukujärjestystä. Kukaan ei halunnut olla enää tuon tytön kanssa, ja lopulta minäkin ärsyynnyin siitä, koska halusin olla myös muiden kanssa. Nyt harmittaa, kuulin kyllä että on valmistunut yliopistosta, en muista mihin ammattiin ja on työelämässä. Silti välillä vaivaa, että miksi en jatkanut ystävyyttä, koska tykkäsin tästä ystävästä tosi paljon. Jos joskus törmään häneen, niin menen varmasti juttelemaan!