Lue keskustelun säännöt.
Onko kellään sama tilanne?
29.01.2013 |
Lapsuudenkotini oli muuten onnellinen, paitsi kasvatus oli lapsia mitätöivä ja minua/meitä vertailtiin usein millon kehenkin. ("Nytkö sinä sen vasta tajusit!", "Et sinä mitään osaa!, "Se ja se ovat niin hyviä, ota niistä mallia!")
Parikymppisenä huomasin, että muutamat poikaystäväni olivat ihan samanlaisia, siis minulle tuli sama kehno olo heidän seurassaan ja kova miellyttämisen tarve. Jossain vaiheessa huomasin, että myös ystäväni olivat aika samanlaisia eli kovia kritisoimaan minua (mielestäni en antant siihen juurikaan aihetta).
Nyt vähän vanhempana olen vanhempieni kanssa tekemisissä (tosin kapinoinut heidän kasvatustaan vastaan), sinkku ja ystäviä on vain pari (olen hyvin valikoiva ystävien suhteen nykyään).
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä ei lasten kanssa keskusteltu ja sen huomaa vieläkin. Vanhempien kanssa keskusteluyhteys ei oikein suju näin aikuisiälläkään.
Lisäksi joskus kun ollaan kavereiden perheiden kanssa esim syömässä, saatan ihan hätkähtää kun alakouluikäiset lapset keskustelee ruokapöydässä, eli asiallisesti kommentoi tai kysyy keskusteltavasta aiheesta.
Itse pyrin tekemään toisin tässä asiassa kun kasvatan lapseni.
Vähän ohis, mutta tuli nyt mieleen kuitenkin.