Nykyajan onnelinen parisuhde-käsitys, kuin elokuvista!

Mielestäni tätä ajattelumallia kuvasta esim. tämä palsta. Täällä on paljon kirjoituksia, joissa ollaan epävarmoja omasta suhteesta. Epäillään uskottomuutta ja sitä rakastaako toinen enää.



Verrataan sitä omaa suhdetta lehdissä tehtyihin unelmasuhteisiin ja siinä vaiheessa voi kysyä kenellä ihan totta on sellainen suhde?



Niin surullista, kun ajattelee mitkä paineet ihmisille luodaan!

Itse menin naimisiin ja hankin lapsen miehen kanssa joka muuttui kyllä suhteen aikana mutta ei tiukkasävyisestä keskustelusta huolimatta tahtonut muuttua takaisin sellaiseksi, jonka kanssa menin naimisiin.

Tappelimme paljon joka asiasta ja keskustelut ja läheisyys jäi pikkuhiljaa pois. Jos olin valittamatta tai huomauttamatta mistään, ei se vaikuttanut mitään.



Erosin ja tapasin uuden jonka kanssa kaikki toimii melkein sanomatta tai puhumatta. Emme riitele, läheisyyttä on ja voin melkein kuulla rakkauden miehen puheesta päivittäin ja mitähän muuta.

Ruusunpunaiset lasit edelleen? No ehkä, mutta passaa minulle, exän kanssa niitä tai paljon puhuttua sielunkumppanuutta ei koskaan ollutkaan.

Miksi menin hänen kanssaa naimisiin?

Hän oli huomaavainen, keskusteltiin syvällisiä joskus ja tulimme hyvin toimeen.. alkuun.

Mikä muuttui? Ilmeisesti joidenkin mielestä on aivan ok alkaa ottaa kaikki itsestään selvyytenä parin vuoden kuluttua..

Tuollaisia ihmisiä on omassa päässäsi. Mitkä nykyajan ihmiset? Mikä sinä olet jos et nykyajassa elävä?



Pitkään suhteeseen kuuluu epäilyt, suhteen tilan pohdinta joka on edellytys jopa sille että suhde kestää.



Kuvittelet olevasi jotenkin muiden, kuvittelemasi kaltaisten ihmisten yläpuolella. Ja teitähän riittää.



Ei ihmiset noin naiiveja ole. Mäkin uskon että suhteiden eteen voisi moni yrittää enemmänkin mutta kyllä ihmiset arjen ja elokuvan erottavat.

Sielunkumppani on täysin keksitty termi.

Eikös meille jokaiselle ole jonkin tutkimuksen mukaan nelisensataa mätsäävää kumppania.

Minun mielestäni parisuhde on silloin toimiva, kun molemmilla on samanlaiset arvot, moraali ja keskinäinen yhteisymmärrys kuinka sitä arkea ja yhteiseloa eletään ja että sitä todella eletään eikä puhuta yhtä ja toimita toisin.

Joskus mietin, että olisiko vaan pitänyt etsiä sellaista "jalat alta vievää" kumppania pidempään. Olisinko voinut löytää jonkun miehen, johon hullaantuisin täysin.

Mutta kun löysin peruskiltin ja kunnollisen miehen, jonka kanssa oli ihan hyvä olla, en etsinyt pidempään. Meilläkin on nyt takana noin 20 yhteistä vuotta ja nähtävästi jatketaan yhteiseloa edelleen.

Luulen myös, että kirjat ja elokuvat vääristävät ihmisen käsitystä elämästä ja parisuhteesta. Minäkin haikailen koko ajan jotakin elokuvatodellisuutta ja olen onneton kun oma elämäni ei vastaa sitä tai mitään muutakaan lehtien luomaa mielikuvaa.

ja useissa lapsiperheissä vanhemmilla paineita siitä yhteisestä ajasta, omasta ajasta...täytyisi käydä syvällisiä keskusteluja ja harrastaa intohimoista seksiä ja olla vielä parhaat kaveritkin miehen kanssa.



Me ollaan oltu yhdessä kohta 10v. Ei mikään huiman pitkä aika, mutta on se siihen verrrattuna, että täytin itse juuri 29vuotta. Kaksi lasta.



Koskaan ei ole lapset missään yökylässä tai hoidossa, jotta saisimme parisuhteelle aikaa (ei ole hoitajia) ja siltikin meillä on hyvä suhde, molemmat rakastetaan ja välitetään ja ollaan sitoutuneita toisiimme ja perheeseen.



Voidaan jutella asioista, mutta mitään keskustelupakkoa ei ole. Usein illalla kun lapset nukkuu niin rakastellaan, ja katsotaan joku elokuva. Joka päivä mieheni kertoo tunteistaan, se käy meiltä ihan luonnostaan.



Suhteemme ei ole kuin elokuvista, voisin sanoa, että se on parempi, arkisempi ja arjessa juuri niin toimiva ja toisaalta siinä on sitä jotain. Kumpikin haluaa viettää toisen kanssa aikaa, mutta se ei ole pakollista tai yrittämistä.



Uskon, että kun mediassa niin puhutaan näistä hyvistä suhteista ja ihmiset oikeasti uskoo sen. Tulee paineita omasta suhteesta. Luullaan, että pitäisi olla sitä jotain jota ei ole ja sit erotaan.. en tiedä. Ehkä ihmiset ei osaa sitoutua nykypäivänä tai ottaa vastuuta edes lapsistaan.



Enää ei ajatella, että perhe on tärkein. Nykyään ajatellaan, että minä olen tärkein

että olet naimisissa tavallisen suomalaisen keski-ikäisen miehen kanssa. Ei kai siltä lajityypiltä voikaan odottaa mitään ihmeellistä? Ne leffoissa olevat miehet on amerikkalaisia fiktiivisiä hahmoja, turha yrittää Suomesta löytää sellaista...



Hyvinhän teillä näyttää menevän, ja jos tyydyt siihen mitä sulla on, niin hyvä! Älä edes harkitse vaihtamista :)

juuri niitä tapauksia, joista on lyhyt matka uskottomuuteen.

Näiden ajatusten keskellä kun se pelimies tulee valkealla ratsulla ja lässyttää kuun taivaalta, lähdetään pettämään ja "paremman" elämän perään.

kuvailema "tarpeeksi hyvä" avioliitto:) Miehelleni olin "märkä uni" mutta minulla kesti pari vuotta ennekuin tajusin kumppanuuden muuttuneen syväksi rakkaudeksi. Jalat ei ihan mene alta, mutta seksielämämme on runsasta ja kekseliästä edelleenkin.



Toki joskus kaipaa sitä hullua intohimoa (senkin olen kokenut) mutta arvostan yli kaiken avioliitoani juuri tällaisena: ihanaa rentoa läheisyyttä, pitkiä keskusteluja, syvää rakkautta ja kumppanuutta, luottamusta ja yhdessä elämistä samojen haaveiden mukaan.

juuri niitä tapauksia, joista on lyhyt matka uskottomuuteen. Näiden ajatusten keskellä kun se pelimies tulee valkealla ratsulla ja lässyttää kuun taivaalta, lähdetään pettämään ja "paremman" elämän perään.

Voi ei, itse oon tehnyt just tän klassisen virheen. Oma suhde tuntui väljähtyneeltä ja tuntui ettei mies rakasta enää (siis oli omassa päässäni tämä ajatus) ja oltiin etäännytty jne jne.

Sitten eräs tällainen pelimies-työkaveri iski kiinni ja osasi sanoa juuri ne oikeat sanat oikeilla hetkellä. Olin kuin prinsessa hänen käsittelyssään. Olin hänen elämänsä rakkaus ja mitä ikinä.

Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes mua alkoi suorastaan oksettamaan se lässytys ja kehuminen ja lopetin sen ”suhteen”.

Joskus vain täytyy käydä kauempana nähdäkseen lähelle, valitettavasti. Nyt olen kasvanut ihmisenä ja osaan arvostaa sitä mitä minulla on.

Vaikkei se olekaan kuin elokuvista :-)

Mutta se riittää minulle ikuisesti!

Itse olen aina ollut sellainen luonne että tuo ap:n elämä olisi minulla kauhistus. Pitkästyisin hengiltä! Oma luonteeni on sellainen että kaipaa draamaa, intohimoa, seikkailua. Siksi en olekaan koskaan vakiintunut esim. naimisiin tai hankkinut lapsia vaan haluan olla vapaa vaihtamaan suhdetta kun haluan.



Mutta todellakaan ei ole mitään vikaa siinä että tasainen hyvä elämä riittää, se on vain yhdenlainen luonne siinä missä minunlaiseni on toisenlainen. Ennenvanhaan hyväksyttiin vain ap:n kaltaiset, mutta nykyisin onneksi saa olla vapaasti myös minun kaltaiseni, kun ei uskonto ta tiukkka-arvoinen sosiaalinen kontrolli tuomitse sitoutumattomuutta.

se olla niinkin, että niitä sielunkumppanuus-ikuisesti yhdessä-intohimoisesti- suhteitakin on, mutta sen verran vähän, että loppujen on tyydyttävä johonkin muuhun. Itse en välttämättä tiedä, mitä se haittaisi, jos olisi yhden miehen kanssa vaikka 20 v ja sitten toiset 20 v jonkun toisen kanssa (siis jos näin sattuisi käymään- että miksi väkisin pitäisi olla sen yhden ja saman kanssa loppuikä jos ei vain tunne paljon mitään, mikä ei tarkoita sitä että pitäisi joka viikko olla uusi mies)

Tuollaisia ihmisiä on omassa päässäsi. Mitkä nykyajan ihmiset? Mikä sinä olet jos et nykyajassa elävä? Pitkään suhteeseen kuuluu epäilyt, suhteen tilan pohdinta joka on edellytys jopa sille että suhde kestää. Kuvittelet olevasi jotenkin muiden, kuvittelemasi kaltaisten ihmisten yläpuolella. Ja teitähän riittää. Ei ihmiset noin naiiveja ole. Mäkin uskon että suhteiden eteen voisi moni yrittää enemmänkin mutta kyllä ihmiset arjen ja elokuvan erottavat.

Täälläkin ihmiset luulevat että miehen pitää viedä jalat alta ja olla joku hemmetin romantikko. Ollaan eroamassa pienemmästäkin asiasta ja odotetaan asioita mitä ei tosimaailmassa edes ole.

Jos sen kertoo monien vaatimukset kumppanille. Ei sellaisia ihmisiä edes ole. Mutta sen siitä saa kun katsoo liikkaa leffoja

Itse olen aina ollut sellainen luonne että tuo ap:n elämä olisi minulla kauhistus. Pitkästyisin hengiltä! Oma luonteeni on sellainen että kaipaa draamaa, intohimoa, seikkailua. Siksi en olekaan koskaan vakiintunut esim. naimisiin tai hankkinut lapsia vaan haluan olla vapaa vaihtamaan suhdetta kun haluan.

Mutta todellakaan ei ole mitään vikaa siinä että tasainen hyvä elämä riittää, se on vain yhdenlainen luonne siinä missä minunlaiseni on toisenlainen. Ennenvanhaan hyväksyttiin vain ap:n kaltaiset, mutta nykyisin onneksi saa olla vapaasti myös minun kaltaiseni, kun ei uskonto ta tiukkka-arvoinen sosiaalinen kontrolli tuomitse sitoutumattomuutta.

tällaisessakin avioliitossa, vain se repivä ahdistus intohimon ailahteluista puuttuu:) Sitä en kaipaa entisestä yhtään!!

Emme todellakaan ole mitään kotihiiriä vaan keksimme yhdessä ja perheenä aina jotain uutta. Ja kun kuulee tarpeeksi usein miten ihailtu, haluttu ja rakastettu on se heijastuu kaikkeen parisuhteessa. Pelimiesten lätinät on kuultu mutta onneksi olen nähnyt niiden ohi... eivät pystyisi tarjoamaan mitään parempaa!

10