Olen eristäytynyt kotiini

samalla lailla jokunen vuosi sitten, päässä nyrjähti, olin jaksoittain sairaalassa ja eristäydyin kotiin.

Toivuin siitä yllättävän hyvin, kuitenkin n. 2-3 vuotta siitä sairastuin ihan yhtäkkiä paniikkihäiriöön johon kuului mm. tuo ulosmenon kauhu.



Mulla rauhoittavat lääkkeet toimi hyvin ensiapuna, söin niitä kokolailla säännöllisesti n. 3 kk. Muuta lääkitystä en halunnut, mutta keskusteluapu auttoi löytämään avaimet omaan mieleen. Lopullinen paraneminen tapahtui todella nopeasti, mutta vaati elämänmuutoksia.



Muistan että hiiviskelin pimeään aikaan ulkona, esim. roskat vein joskus puolenyön jälkeen :D Ovikellon otin pois, voi kauhea sentään jokuhan voisi sitä soittaa jne. Puhelimeen oli äärettömän vaikea vastata. Nettiä ei tainnut ollakaan, eikä perhettä eli olin TOTAALISEN yksin ja ilman ihmiskontakteja.



Kyllä sinäkin siitä selviät jos vaan nyt jaksat hakea apua, vaikka se nyt tuntuu ihan täysin mahdottomalta.

Ainakin hoitavalle henkilökunnalle täytyy puhua suoraan -kirjoittaa vaikka synkkinä hetkinä asiat kirjeeksi niin ei tule näyteltyä paikan päällä.

Ja oikeasti ne ihmiset ei sun tilaa pui, eivätkä naureskele sinulle jatkuvasti, kuvitelma syntyy sun päässäsi eristäytymisen myötä.

- Suomessa kukaan ei välitä pa..akaan muista ihmisistä (hyvällä ja pahalla mut sun tapauksessa hyvällä) vaikkak joskus olisi hyvääkin jos välittäisi. Jokainen saa touhuta omia ihan rauhassa, eikä huomatakaan vaikka naapuriasunnossa joku kuoleekaan (valitettavasti). JOten luota tähän faktaan kun menet ulos. Outo kyllä tuo että on KIELLETTY siivoaminen ym, sehän vasta pistää hulluksi jos ei tee mitään....täh????

Olet äärettömän tärkeä lapsillesi ja miehellesi. Voimia!!!

kannustavat töihin (mulla on korkeakoulutasoinen opinto)



muttei kukaan usko ja ymmärrä, etten mä enää voi liikkua missään.



käytiin miehen kanssa pari viikkoa sitten toisessa kaupungissa ruokaostoksilla.. ihan sama paniikkiolo tuli sielläkin.



osaisko joku neuvoa, että miten suurella tod.näk. kuntoutustukihakemus tai siis toi eläkehakemus menee läpi? Mitä mä siihen kirjoitan?



pelkään myös lasteni huostaanottoa, kun en pysty käymään lasteni kanssa edes ulkona (ovat onneksi isoja yli 10v)



mä haluun vaan kuolla



ap

Sun pitää harjoitella vähissä erin sitä ulos menemistä.

Kysy tukihenkilöä jostakin, Spr tai muu taho.

Seurakunta?

Se ongelma on ajattelussasi, ei missään muualla. Katso, vaikka tätä Nick Vujicicia, hän syntyi ilman käsiä ja jalkoja ja yritti 10-vuotiaana itsemurhaa, kunnes sitten muutti ajattelunsa ja halusi alkaa elämään täysillä elämäänsä puuttuvista jaloista ja käsistä huolimatta. Katso miten mahtava hän on.

Tärkeintä on, miten sinä näet itsesi. ?



Lakkaa ajattelmasta mitä ne naapurit ajattelevat, he tuskin ajattelevat mitään ja jos vaikka ajattelisivatkin, niin miksi ihmeessä annat kenenkään toisen ihmisen abstraktien ajatuksien vaikuttaa itseesi. Ei me mitenkään voida elää elämäämme toisten ihmisten ajatusten mukaisesti (ihan absurdi ajatuskin), meidän pitää elää omaa elämäämme ja unohtaa se mitä muut ajattelevat tai ovat ajattelematta.

Tuosta kammostasi mennä ulos? Sellainen ei ole erityisen epätavallista ja vaikea uskoa ettei asiaa siellä otettaisi vakavasti.



Minulla tuli tuollainen oire masennuksen yhteydessä, ja minä sain kotoa poistumisen opettelun tueksi bentsoja, joilla sai paniikkitunteen kuriin niin että pystyi ottamaan ne ensimmäiset askeleet että opettelee taas tavallista elämää. Ilman lääkkeitä en siihen tahdonvoimalla pystynyt, olin kokeillut monta kertaa pystymättä.

tilannettasi, voisit ottaa seuraavalla kerralla mukaan tämän kirjoituksesi ja antaa sen sellaisenaan luettavaksi.

mulla on psykoottinen masennustausta alla.. enkä siis ikinä toivu tuosta, vaikka todellisuudentaju onkin palannut.. mutta tämä pelko.. se on ihan hirveää =((



Mulla jää elämä elämättä ja pilaan lasteni elämän ja miehen.



pelkään sitäkin, että laittavat töihin; miten ikinä voisin tehdä töitä, kun kotona hengailukin on tuskaa? ajatukset kuolemassa kokoajan.

mulla on sitä jopa töissä siten, että kun ahdistaa, suljen siellä huoneen oven ja teen työt eristyksissä. Sitten hipsin pois töistä kun olen varmistanut ettei kukaan voi tulla käytävällä vastaan. Mun onni on, että kukaan ei ole antanut mulle sairaslomaa. JOs olisi, niin olisin eristäytynyt kotiini, enkä tulisi pois. Pakokauhu on niin hirveä.



Mulla töissä auttaa se, että joku puhuu mun kanssa vaikka säästä normaalisti. Kun huomaan että muhun suhtaudutana normisti, mä muutun normaaliksi ja tajuan, että se että tunnen että kaikki vihaa mua ja pitää hulluna ja siksi mun pitää eristäytyä, onkin mun oma harha. Normaali puhe rikkoo sen harhan, kunnes joku päivä se laukeaa uudelleen.



Sä tarttisit ton saman normalisoivan kokemuksen. Sun viestistä huomaa, että sä olet ihan normaali, normaaliälyinen ja normaalitolkuissasi oleva ihminen. Sulla vaan on joku harha kuten mullakin. Se harha on todella todellinen, mutta kokemuksesta tiedän, että sen saa rikki tosi helpostikin. Sun tilanne on tietty vaikeampi koska valitettavasti sun on annettu eristäytyä kotiin.

ja vielä enemmän mietin että mitä ihmettä TEET kotona päivät pitkät?????????? Minä taas tulisin hulluksia kotona olemisesta.....lähtekää autolla toiseen kaupunkiin hotellilomalle esim.? onhan se ikävää ettet käy lasten kanssa esim luistelemassa, joulujuhlissa, kaupassa - mun tyttö kyllä voisi siitä huonosti jos en ikinä tulisi mukaan mihinkään. Yritä ajatella sitä, lasten hyvinvointihan aina menee kaiken muun edellä ja sen takia varmasti jaksaisit (tai menisit kumminkin)?! Latensa takiahan jokainen tekee lähes mitä vaan (

koska kesällä sain bipo dg:n ja minulta on kielletty siivoaminen (saan siivota joka toinen päivä 9min) minulta kielettiin liikkuminen (olen entinen pyöräilijä)



Sain siis luvan vain olla.. lähinnä tuijotella ja tätä nyt yritän tehdä etten vain ajautuisi hypomaniaan.



lääkäri oli tossa nostamassa deprakinea, kun kevät tekee tuloaan ja valonmäärä lisääntyy.



Ulkomaailmassa pelottaa ihmiset ja se mitä ne puhuvat musta. Pahaa todennäköisesti ja nauravat mulle vielä, kun kuvittelen töitä vielä tekeväni.



Siis tämä on unta.. pelkään olevani kohta psykoosissa. En jaksa tätä elämää. Miksei meille toivottomille tapauksille voisi antaa sellaista tablettia jonka avulla kuolisi kivuttomasti pois?



ap

mieti sinua ja sun käyttäytymistäsi ollenkaan. Heillä on omat ongelmansa, ei heillä ole aikaa sun tarkkailuusi ja sun käyttäytymisesi miettimiseen.



Mieti nyt vielä, etkö todellakaan halua parantua? Jos mt:ssä ei pystytä auttamaan, niin hae netistä vertaisryhmiä, ota yhteyttä seurakuntaan... Itse tekisin kaikkeni parantuakseni, sillä en haluaisi olla itsekäs ja lopettaa itseäni ja tuottaa omaisilleni valtava surua.