Lue keskustelun säännöt.
Tottelematon lapsi
25.01.2013 |
Moi!
Tiedän, että näitäkin keskusteluja on miljoonia, mutta aloitanpa nyt silti uuden, kun tilanne kotona on ihan kamala.
Minulla on kaksi lasta, 3- ja 5-vuotiaat (tai täyttävät tässä alkuvuodesta molemmat) ja tämä vanhempi aiheuttaa äidille harmaita hiuksia.
Tyttö on erittäin kiltti ja mukava ja ystävällinen, kun sille päälle sattuu. MUTTA, kun häntä kieltää tai komentaa niin on helvetti auki. Kaikki asiat tuntuvat olevan maailmaakin suurempia. Joudun monet kerrat kieltämään samoista asioista, oli se sitten sitä, ettei sohvalla pompita tai ettei pukkuveljeä saa retuuttaa. Yleensä kieltoihin on vastauksena nyrpeä naama ja äidille murisemista. Mutta itse teko loppuu ainakin sillä erää. Käskyt taas aiheuttavat neidissä ihan kamalan reaktion. Hän huutaa ja kiljuu, sanoo ettei kuuntele, yrittää potkia ja lyödä, heittelee tavaroita, haukkuu äitiä ja veljeään.
Meillä on käytössä myös tarrat, eli tyttöä kiitellään, kun on käyttäytynyt hyvin. Eipä ole niistäkään apua, päin vastoin lisäävät kiukkua osaltaan, jos tarraa ei saakkaan.
Olen yrittänyt puhua hänen kanssaan siitä, miten kuuluu olla, ja selittää miksi mikäkin asia hoidetaan niin kuin hoidetaan. Meillä on "laskujärjestelmä" käytössä, eli 1,2 ja kolmannella sitten jäähylle. Ja rauhottumisen jälkeen koitetaan uudestaan. Tyttö vaan saattaa huutaa ja huutaa ihan loputtomasti. Eli jäähyllä olosta huolimatta ei rauhoitu sitten millään.
Olen yrittänyt pitää hermoni kasassa ja olla rauhallinen ja olla huutamatta. Yleensä siinä onnistunkin, mutten aina. Ei sillä tosin mitään vaikutusta tytön käyttäytymiseen ole huudanko vai puhunko normaalisti, sama meno jatkuu vaan.
En vaan enää tiedä mitä tehdä. Jos kyse olisi pelkästä pienestä kiukkuamisesta, niin eiköhän tässä selvittäisi. Enemmän tässä harmittaa se, että joka päivä joudun ottamaan tytön kanssa yhteen samoista asioista, minkä seurauksena pikkuveli saa varoa, ettei saa siskolta köniin. Illalla pienempi ei saa nukuttua, kun isompi huutaa kurkku suorana.
Jos jollakulla on jotain vinkkejä, niin niitä otettaisiin enemmän kuin mielellään vastaan.
Kommentit (30)
hyvistä neuvoista, kun eiköhän sitä elämää ole itse kukin vasta opettelemassa :) Esikoiseni (poika 9 v.) on ollut aika samanlainen, neljä vuotta nuorempi pikkuveli on eri maata. Luulen, että kyse on paljolti temperamentista ja suosittelen Keltikangas-Järvisen kirjoja, ja erityisesti sitä Temperamentti-kirjaa. (Tahkokalliotakin olen lukenut mielelläni, samoin Jari Sinkkosta.)
Olen ajatellut, että osa ihmisistä vaan nousee takajaloilleen saman tien, kun heitä komennetaan suoraan, osa ei ole moksiskaan. Eikä mitään ihmeellistä häiriötä tarvi tällä uhmakkaalla olla, eikä kyse välttämättä ole uhmaiästä, meillä ainakin olisi jatkunut melkeinpä sen yhdeksän vuotta... Ja kuten teilläkin, meillä tuo "vaikea tapaus" osaa niin halutessaan olla tosi ihana, on lempeä pikkuveljelle jne., mutta kaikki perusopit "ole johdonmukainen, pidä jäähypenkkiä, pidä tarrataulua" jne. jne. ovat menneet metsään. Lapsen ajatuksenkulku on jotenkin erilainen kuin muilla, esim. nuo palkinnot eivät ole ikinä oikein motivoineet kunnolla (iän myötä vähän enemmän), jäähypenkillä on mennyt vain hysteeriseksi. Lapsi on tarvinnut vain valtavasti rakkautta, aitoa kiinnostusta hänen kiinnostuksenkohteisiinsa, kertakaikkista hyväksyntää. Jos kilahtaa ja käy väkivaltaiseksi, estän sen vaikka kantamalla pois pikkuveljen luota (no enää ei tarvi, mutta pienempänä), ei siinä sen kummempaa analyysia tarvi. Kohta tokenee taas.
Oli kotihoidossa eskariin asti (kävi kyllä kerhoissa jne.), ja eskarista ja koulusta on tullut valtaosin myönteistä palautetta. Opettajat ovat pystyneet arvostamaan häntä omanlaisenaan persoonana ja tadaa - käytös on useimmiten ihan hyvää. Vuosi vuodelta olen höllännyt pipoa ja vaikka huolehdin esim. siitä, ettei ketään satuteta ym. perusjuttuja, olen jättänyt tietoisen kasvattamisen yhä vähemmälle. Kauhulla katselen suorittajaäitejä, jotka suu tiukkana viivana toimittavat päivän ulkoilut ja ruokailut minuutilleen, tarjoavat pedagogisesti sopivat virikkeet ja iltaisin itkevät, kun elämä on kamalaa, he ovat vankilassa eivätkä saa toteuttaa itseään. Toki ymmärrän ulkoilun ja ruoan ja unen merkityksen, mutta pitääkö sen vanhemmuuden olla niin toivottoman ilotonta ja jonkin ulkopuolisen tahon miellyttämistä? Mitä enemmän nautit lapsestasi sellaisena kuin hän on, sitä helpompaa teillä on. Tuntuu kuin suuri osa äideistä pelkäisi yli kaiken auktoriteettiaseman menettämistä; kai perhe-elämässä nyt muitakin puolia on? Myönnettävä on, että jotkut ihmiset solahtavat kuin kala veteen ja pärjäävät vähän missä vaan (kuten meillä kuopus, joka on toki omanlaisensa pakkaus hänkin, mutta luonnostaan tuntuu soveltuvan kulttuuriimme), toiset vääntävät ja vääntävät vastavirtaan. Ei me aikuisetkaan samasta muotista olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoin erään naikkosen kirjat...onhan niistä varmaan joo hyötyä tavislapsen kanssa, mutta kun lapsi ei toimikaan kuten kirjoissa, silloin menee sormi suuhun kenelle tahansa. Tällä hetkellä olemme psykiatrian asiakkaina lapsen käytöksen vuoksi, perheneuvolasta aloitimme aikoinaan.
Vuodesta toiseen samaa paskaa, ei tule oireisiin isoa helpotusta ja kohta eskari-iässä olevaa saa vahtia + paimentaa kuin 2-vuotiasta. Ei kuuntele, ei tajua, ei osaa eikä haluakaan. Jatkuvaa vänkäämistä kaikesta, kyllä siinä karisee omakin positiivisuus.
Samoin erään naikkosen kirjat...onhan niistä varmaan joo hyötyä tavislapsen kanssa, mutta kun lapsi ei toimikaan kuten kirjoissa, silloin menee sormi suuhun kenelle tahansa. Tällä hetkellä olemme psykiatrian asiakkaina lapsen käytöksen vuoksi, perheneuvolasta aloitimme aikoinaan.
Vuodesta toiseen samaa paskaa, ei tule oireisiin isoa helpotusta ja kohta eskari-iässä olevaa saa vahtia + paimentaa kuin 2-vuotiasta. Ei kuuntele, ei tajua, ei osaa eikä haluakaan. Jatkuvaa vänkäämistä kaikesta, kyllä siinä karisee omakin positiivisuus.
Kuulostaa rankalta :( En siis yhtään vähättele tilannettanne ja toivon todella, että saisitte noista paikoista apua arkeenne! Toisaalta kuten ehkä omakin kirjoitukseni osoitti, kaikki ns. tavislapsetkaan eivät ole yhdestä muotista valettuja. Esim. se usein suositeltu jäähypenkki (jota muuten kaikki ns. asiantuntijatkaan eivät suosittele) oli meillä täysin toimimaton, aiheutti vain kovaa ahdistusta. Eli jo siihen peruslasten kirjoon mahtuu tosi monenlaista tallaajaa. Jos esikoisemme olisi ollut päiväkodissa, olisi varmaan "herännyt huoli" mooooneeeesta asiasta asiantuntijoiden taholta. Ap:ta tarkoitin lohduttaa sillä, että kaikkien lasten nyt ei lopulta edes tarvi olla samanlaisia, ja meillä iän myötä moni asia on helpottanut, vaikkakin sitten jälkijunassa moneen muuhun lapseen verrattuna.
Lapsi kärsi itsekin niistä kiukkukotauksistaan. Kysyikin minulta toisinaan 'äiti, miksi minä hermostun niin kovasti? miksi en ole niinkuin muut?'
luonto on järjestänyt asian niin että on myös sellaisia ihmisiä jotka kiukustuu tosi paljon. Se saattoi olla tärkeä taito jos vaikka luolamiesten- ja naisten joukko joutui pulaan josta ei ilman kovaa suuttumusenergiaa selvinnyt. Vaikka yhtäkkiä vastakkain suden kanssa. Nykyään sellaista sankarikiukkua ei vain arjessa tarvita kuin ihan äärimmäisen harvoin, joten ne joilla on tämä erikoistaito joutuvat opettelemaan hillitsemään itsensä tosi, tosi hyvin. Koska muuten niin voimakkaasta erikoistaidosta on haittaa kaikille.
Meillä 5v tyttö (yhteensä 3 lasta), jota komentaminen saa käyttäytymään huonommin.
Hän on herkkä määräämisellä ja voimakastahtoinen.
Meillä on myös vanhempia lapsia, joille menee perille kerralla sanominen.
Tämän 5v kanssa taas tiedän, että mitä enemmän määrää ja käskyttää häntä, sitä enemmän hän vastustaa. Hänen kanssaan on pakko neuvotella, mutta ei toki niin että hän määräisi tahdin. Mutta häntä selkeästi pitää kuunnella ja antaa vaihtoehtoja. Ei ehkä osaa itse niin selvästi ilmaista, että miksi joku asia ei käy, joten sitten hän lähinnä huutaa vastaan.
Minä en usko supernannyn jäähyihin. En myöskään tällä temperamentisella lapsellamme. Joskus pistän hetkeksi tilanteesta rauhoittumaan, mutta siis kannan vain vähäksi aikaa paikasta pois. Esim silloin jos huutaa niin paljon, että mun korvat hajoo.
Minä todella lämpimästi kannustan sinua jättämään jäähyt, uhkailut yms rangaistukset pois. Sinulla tulee olemaan paljon helpompaa ilman niitä. Sen sijaan yritä kuunnella ja kysyä lapselta mahd. paljon ja myös sanoittaa hänen tunteitaan.
Meillä on myös tytön kanssa käytössä "salamerkki". Hän voi näyttää sen minulle, jos harmittaa. Se auttaa joskus. Hän on nimittäin aika huono itse sanoittamaan tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tee näin jos haluat kasvattaa pääpipisen lapsen
Vierailija - 25.01.13 09:39 (ID 16330327)
Olet kuin tyttö olisi ilmaa.
Ei tietenkään niin, että heti kun tyttö huutaa mistä tahansa aiheesta, hänelle käännetään selkä. Vaan niin, että se huudon aihe ja tilanne käsitellään normaalisti, siis kerrot tytölle, että olet kuullut hänen asiansa ja ymmärrät mikä häntä kiukuttaa, ehdotat jotain ratkaisua asiaan, ja jos se ei auta, niin sanot, että tyttö saa huutaa, mutta äidillä on muuta tekemistä.
Jos tyttö satuttaa veljeään, otat veljen syliin ja käännät tytölle selän, ja hellit ja hoivaat veljeä, ei mitään huomiota tytölle.
Jos käy sinun kimppuusi, estät satuttamisen, ja sanot tytölle ainoastaan että " sinä et satuta äitiä", siis pidät esim. ranteesta kiinni tms. niin kauan että lopettaa. Et hermostu, et mitään.
Osoitat siis lapselle, että noilla vanhoilla tempuilla sinusta ei saa yhtään mitään irti.
Lapsen kanssa myös kannattaa hyvänä hetkenä yrittää keskustella niistä asioista, mistä komennat häntä, kysyä miltä se tytöstä tuntuu kun komennetaan ja miten toivoisi että toinen toiselle puhuttaisiin.
rankaiseminen ja käskyt lisää lasten aggressiivista käyttäytymistä. Siinä nousee uhma ja uho.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Jos käy sinun kimppuusi, estät satuttamisen, ja sanot tytölle ainoastaan että " sinä et satuta äitiä", siis pidät esim. ranteesta kiinni tms. niin kauan että lopettaa. Et hermostu, et mitään.
[/quote]
Hyvä!
Tähän tekisin vielä sellaisen muutoksen, että sanoisin "minua ei saa satuttaa" tai "en anna sinun satuttaa minua" tai "minua sattuu".
Sillä yritän samalla viestittää, että lapsikin voi sitten sanoa jollekulle joka yrittää satuttaa häntä että "minua ei satuteta". Jotta lapsi oppisi asettamaan rajoja myös sille, miten häntä saa kohdella.
Kokemusta on ja nyt poika 8v. ja tottelee ihan hyvin.
luonto on järjestänyt asian niin että on myös sellaisia ihmisiä jotka kiukustuu tosi paljon. Se saattoi olla tärkeä taito jos vaikka luolamiesten- ja naisten joukko joutui pulaan josta ei ilman kovaa suuttumusenergiaa selvinnyt. Vaikka yhtäkkiä vastakkain suden kanssa. Nykyään sellaista sankarikiukkua ei vain arjessa tarvita kuin ihan äärimmäisen harvoin, joten ne joilla on tämä erikoistaito joutuvat opettelemaan hillitsemään itsensä tosi, tosi hyvin. Koska muuten niin voimakkaasta erikoistaidosta on haittaa kaikille.