Onko muilla teiniä jolla ei ystäviä?

olen jopa kuullut jonkun asiantuntijan sanovan, että nuorelle on parempi huonokin seura kuin ei seuraa ollenkaan.



Mutta toki on olemassa ihmisiä, jotka eivät ystäviä kaipaa. Itse en ole kovin sosiaalinen, enkä kaivannut ystäviä lapsena, mutta teini-ikäisenä tarvitsin ystäviä, ja sainkin, tosin hieman väärillä keinoilla (viina, tupakka). Seura ei siis ollut kaikkein parhainta, mutta toisaalta, hyvin kaikki selvisimme nuoruuden typeryyksistä ja tärkeimmät ystävät jäivät, edelleen tapailemme useamman kerran vuodessa ja olemme jo lähempän 50 v. kuin 40 v.



Joku kiva uusi harrastus, tai vaikka kielikurssielle tms. meno kesällä voisi tuoda tytöllesi enemmän kavereita? Mutta ehkä tytöllesi riittää perheen seura, onko hänellä esim. sisaruksia, jotka ovat myös ystäviä?

Hehän ovat elinikäisiä ystäviä. Miksitytöllä ei ole kavereita? Kannattaa kannustaa uusiin harrastuksiin, jos sieltä joku löytyisi.

olen jopa kuullut jonkun asiantuntijan sanovan, että nuorelle on parempi huonokin seura kuin ei seuraa ollenkaan.

Mutta toki on olemassa ihmisiä, jotka eivät ystäviä kaipaa. Itse en ole kovin sosiaalinen, enkä kaivannut ystäviä lapsena, mutta teini-ikäisenä tarvitsin ystäviä, ja sainkin, tosin hieman väärillä keinoilla (viina, tupakka). Seura ei siis ollut kaikkein parhainta, mutta toisaalta, hyvin kaikki selvisimme nuoruuden typeryyksistä ja tärkeimmät ystävät jäivät, edelleen tapailemme useamman kerran vuodessa ja olemme jo lähempän 50 v. kuin 40 v.

Joku kiva uusi harrastus, tai vaikka kielikurssielle tms. meno kesällä voisi tuoda tytöllesi enemmän kavereita? Mutta ehkä tytöllesi riittää perheen seura, onko hänellä esim. sisaruksia, jotka ovat myös ystäviä?

On harrastanut erilaisia tansseja hiphopista vogueingiin, pesäpalloa, yleisurheilua... oli viitisen vuotta koulukiusattu, sitä ennen oli pari tyttöä parhaina kavereina, mutta kääntyivät sitten vastaan, juoksivat karkuun, levittivät juttuja selän takana, nauroivat kun pojat heitteli paperipalloilla. Taisi luottamus toisiin ihmisiin lopullisesti. On sanonut itsekin, että jää aina vapaaehtoisesti ryhmätöissä tekemään yksin, kun tottui siihen yläkoulussa. Ja ettei uskalla mennä juttelemaan kun hylätään kuitenkin. Oma perhe ja sisko ovat ainoita joihin voi luottaa. Mutta voiko olla onnellinen noin yksikin? No, yksinäinen susi olen kyllä minäkin...

kuvittelenko vaan että yksinäiselle tirskutaan sitten kavereiden kanssa selän takana ja puhutaan että se on jotenkin vajaa? Ajattelevatko toiset nuoret oikeasti niin? Jotenkin vaan tuntuu, että kun kerran syrjäytetään niin siitä ei pois ole pääsyä. Ehkä olen tullut vainoharhaiseksi.