Vihaako kukaan muu työtään?

Kyllä työnteko tylsää on, jokapäivä samanlainen. olen myös uutta työpaikkaa etsinyt, tuloksetta.

Olen it-alalla, ja valitsin aikanaan jo alan siksi että ei ollut hajuakaan mikä kiinnostaisi, joten katsoin vaan mistä saisi todennäköisesti töitä ja ok palkan. Opiskelin alalle akateemisen tutkinnon ja menin töihin. Olen nyt tehnyt tätä työtä 15 vuotta. Ja toisin kuin luulin, vitutus ei-kiinnostavaan työhön ei ole vähentynyt, vaan lisääntynyt. Sitä lisää se, että suurin osa muista täällä on alasta oikeasti innostuneita, jotka vapaa-ajallaankin lukevat alan kirjoja ja lehtiä. Minua yököttäisi ajatuskin tehdä niin.



Mulla sama tilanne eli asuntovelkaa, olen yh, ja tässä hyvät tulot. Eli en todellakaan voi lähteä mihinkään uudelleenkoulutuksiin ja heittäytyä opintotuille. Pakko vaan kestää... Eläkeikään vielä yli 20 vuotta, se ajatus vähän kyllä ahdistaa mutta jos jo 15 on kestetty niin ehkä ne loputkin... En kyllä suosittele ketään valitsemaan alaa, josta ei ole yhtään kiinnostunut, ei se raha lopulta kompensoi sitä vitutusta mikä tulee siitä että joka päivä sun täytyy paneutua haastaviin ongelmiin jotka ei kiinnosta itsessään yhtään.

Tiedän kyllä tunteen, koska mm. kesätyö tai muu vastaava sijaisuus voinut olla piinallisen pitkästyttävää ja puuduttavaa hommaa, jossa odottaan vaan päivän loppumista ja lopulta koko työsuhteen päättymistä. Mikset lähtisi kouluttautumaan uuteen, hyvin työllistävään ammattiin? Jos oikein mietit vaihtoehtoja, voi sinullekin jokin mielenkiintoinen työ löytyä. Turhaan kituuttaa koko elämänsä noin, hulluutta. Jos pankki antaa hieman maksuvapaata, tai koulutuksen voisi käydä duunin ohessa yms. kaikki on mahdollista jos vaan todella haluaa muutosta.

Lopulta sain tarpeekseni ja irtisanouduin. Nyt opiskelen uutta alaa liiton päivärahalla, työttömän omaehtoisena koulutuksena. En ole kertaakaan katunut, ja perhe (puoliso & lapset) ovat tukeneet alanvaihdossa kokoa ajan, koska näkevät konkreettisesti, miten paljon paremmin voin nyt -> heijastuu koko perheen hyvinvointiin. Suosittelen kartoittamaan eri vaihtoehtoja - jossain vaiheessa alanvaihto ja opiskelukin voi tulla mahdolliseksi.

Mikset lähtisi kouluttautumaan uuteen, hyvin työllistävään ammattiin? Jos oikein mietit vaihtoehtoja, voi sinullekin jokin mielenkiintoinen työ löytyä. Turhaan kituuttaa koko elämänsä noin, hulluutta. Jos pankki antaa hieman maksuvapaata, tai koulutuksen voisi käydä duunin ohessa yms. kaikki on mahdollista jos vaan todella haluaa muutosta.

Uudelleenkouluttautuminen on asuntolainan vuoksi hankalaa, ja olen jo suorittanut akateemisen lopputututkinnon, joten lisäopiskelut eivät innosta, etenkään kun ei ole mitään ns. haaveammattia.

Olen todella pattilanteessa samaan tapaan kuin kirjoittaja 2, jota vituttaa joka päivä tehdä työtä josta ei pidä. Kamalaa odottaa eläkeikään vielä 20 vuotta.

-AP-

Kirjoittaja 2 vastaa: Olen tätä työtä tehnyt 13 vuotta, motivaatio on laskenut koko ajan. En tiedä mikä ratkaisuksi, tykkään tehdä työni hyvin ja tunnollisesti, nyt ei vain nappaa tämä työ.

Sitä ei ehkä tajua, jos on koko työuran nauttinut sitä hyvää palkkaa, miten paljon just tossa 40- vuotiaana rupeaa ottamaan päähän, jos on valinnut matalapalkka-alan. Ei paljon auta, vaikka kuinka työ sinänsä kiinnostaa, jos joutuu kituuttelemaan arjenvalinnoissa eikä voi maksaa lapsille kunnon harrastuksia jne.



Minä hakeuduin nuorena just kiinnostuksen pohjalta kulttuurialalle. Luojan kiitos pystyin vielä vaihtamaan alaa liki 40- vuotiaana. Nyt olen tylsässä, mutta paljon entistä rahakkaammassa työssä. Kun ottaa pattiin, ajattelen tilille kolahtavia palkkarahoja ja mitä kaikkea kivaa sillä saa koko perheelle. Ja panostan sitten itseäni kiinnostaviin harrastuksiin.



Nykyään vaan tulee kummallinen harha, kun naisten lehdet toitottaa "tartuin unelmaani" ja rupesin "sisustussuunnittelijaksi", "luomuviljelijäksi" tai jokskin muuksi "intohimo"yrittäjäksi. Suurin osa noista tarinoista on ihan höpöä siinä mielessä, että noi toimii, jos on naimisissa erittäin hyvätuloisen tyypin kanssa ja se oma työ voi olla kivaa puuhastelua, jolla ei tarvi perhettä elättää.

Olen siis vaihtanut hyvätuloisen alan ja työn ns. matalapalkka-alaan (sosiaaliala) aikuisiällä, enkä ole hetkeäkään katunut!

Olen perheellinen, eikä mies ole superrikas tms., mutta rahaa on kuitenkin tarpeeksi. Jos olisin edelleen vanhalla alalla, meillä olisi enemmän rahaa matkusteluun ym. luksukseen, mutta silti en ikinä vaihtaisi takaisin tuolle alalle. Tyytyväinen vanhempi/ vanhemmat heijastuu muuten koko perheen hyvinvointiin - ei siinä joku lisäraha paljon auta, jos äiti on burn outin partaalla ja jatkuvasti masentunut.

Ihan tutkitusti muuten raha on hyvin lyhytaikainen motivoija - mielekäs työ ja tekeminen kantaa paljon pidemmälle.

No kyllä se raha aika paljon kompensoi Sitä ei ehkä tajua, jos on koko työuran nauttinut sitä hyvää palkkaa, miten paljon just tossa 40- vuotiaana rupeaa ottamaan päähän, jos on valinnut matalapalkka-alan. Ei paljon auta, vaikka kuinka työ sinänsä kiinnostaa, jos joutuu kituuttelemaan arjenvalinnoissa eikä voi maksaa lapsille kunnon harrastuksia jne. Minä hakeuduin nuorena just kiinnostuksen pohjalta kulttuurialalle. Luojan kiitos pystyin vielä vaihtamaan alaa liki 40- vuotiaana. Nyt olen tylsässä, mutta paljon entistä rahakkaammassa työssä. Kun ottaa pattiin, ajattelen tilille kolahtavia palkkarahoja ja mitä kaikkea kivaa sillä saa koko perheelle. Ja panostan sitten itseäni kiinnostaviin harrastuksiin. Nykyään vaan tulee kummallinen harha, kun naisten lehdet toitottaa "tartuin unelmaani" ja rupesin "sisustussuunnittelijaksi", "luomuviljelijäksi" tai jokskin muuksi "intohimo"yrittäjäksi. Suurin osa noista tarinoista on ihan höpöä siinä mielessä, että noi toimii, jos on naimisissa erittäin hyvätuloisen tyypin kanssa ja se oma työ voi olla kivaa puuhastelua, jolla ei tarvi perhettä elättää.

Aivan samat mietteet. En tiedä mitä tekisin.

Ajauduin it-alalle ja olen kouluttautunut sille. Palkka on hyvä, mutta työ yhtä tuskaa. Koen eläväni vain viikonloppuina ja lomilla. Työ on stressaavaa ja vastuullista, ja motivaationi tehtäviini on nolla.



Olen hakenut uutta rennompaa työtä, mutta en pääse edes haastatteluihin.



Lähtisin opiskelemaan, mutta en keksi mitä todella haluaisin. Yksi ala olisi, mutta työsaanti mahdollisuudet ovat jo lähtökohtaisesti huonot ja palkka on pieni. Opiskella kuitenkin pitäisi vähintään 3-4 vuotta.



Ja n. 25 vuotta eläkeikään ja tuntuu älyttömältä toivoa olevansa jo 60-70 -vuotias, vain siksi että pääsisi pois töistä.

En kyllä suosittele ketään valitsemaan alaa, josta ei ole yhtään kiinnostunut, ei se raha lopulta kompensoi sitä vitutusta mikä tulee siitä että joka päivä sun täytyy paneutua haastaviin ongelmiin jotka ei kiinnosta itsessään yhtään.

mä keksin joka ikisen barpakikan jotta pääsin sittenkin unelma-alalleni, vaikkei mua huolittu alan kouluihin. Vaan kuinka kävi: työ on saaaaat...n stressavaa, ihmiset arvostelevat koko ajan, mikään ei kelpaa kellekään, koskaan et koe onnistuvasi, kiire on sikamainen.

Ottaisin ilomielin rutiininomaisen leppoisen työn, jos siitä vielä maksettaisiin hyvin.

Varokaa unelmianne, ne voivat toteutua.

Ihan tutkitusti muuten raha on hyvin lyhytaikainen motivoija - mielekäs työ ja tekeminen kantaa paljon pidemmälle.

Kerta kerran jälkeen psykologian alan tutkimkset osoittaa, että raha edistää onnellisuutta vain siihen asti, että ihmisellä on varsin vaatimaton perustoimeentulo. Tarkoittaa lähinnä että se vähentää onnellisuutta, jos on stressiä asunnon, ruoan jne pakollisten hankkimisesta ja pitämisestä koko ajan. Jos ihmisiltä kysytään, mikä heidän omasta mielestään olisi yksittäinen asia, joka tekisi heidät onnellisemmiksi, yleisin vastaus on enemmän rahaa (jenkkiläinen tutkimus). Ja kuitenkin kun tutkitaan sitä onnellisuutta, raha ei näytä tekevänkänä onnelliseksi sen jälkeen kun vaatimaton perustoimeentulo on varma.

Olen myös alkanut vihaamaan sitä kaikkea mitä työpaikkani tässä yhteiskunnassa edustaa.

kissan vitut niihin ole ikinä luottaminen näissä asioissa.



Ihmiset vastaavat haastattelukyssäreihin sanomalla, mitä luulevat, että kuuluu sanoa. Joku vastaa päinvastoin, koska haluaa olla se erilainen tyyppi. Kummallakaan ei ole tekemistä sen kanssa, mikä on totta.



Tosielämässä, siellä myyttien tuolla puolen, palkka on todella iso motivaattori. Se ei tunnu siltä koko ajan, koska sekään ei tuo absoluuttista onnea. Siksi ihmiset eivät osaa korostaa sen merkitystä kysyttäessä.

että lehdet on nykyään täynnä noita "Vaihdoin alaa nelikymppisenä" -juttuja, joissa tyyppi vaihtaa johonkin luovaan tai ihmisläheiseen työhön ja on sen jälkeen onnellinen (elämänsä loppuun asti?). Olisko niin että nykyaika saa ihmiset haikailemaan liikaa ja tavalliseen perustyöhön ei olle tyytyväisiä. Oikeastihan harva varmaan hirveästi pitää työstään ja tekee sitä vain rahan vuoksi. Itse en oo ikinä tajunnut noita "Jos saisin lottovoiton jatkaisin silti töitä" -tyyppejä. Miten joku voi oikeasti haluta tehdä työtään vaikka ei olisi pakko rahan vuoksi, voi sitä onnekasta...