muita,joilla kahdet piittaamattomat/tylyt isovanhemmat? ?

Minä olen perustanut oman elämäni ja perheeni sillä ajatuksella, että hoidan ne itse. En ole varannut mitään toiveita muihin ihmisiin, paitsi mieheeni, ja mieheenkin varaan vaan tietttyyn pisteeseen asti: viime kädessä se voi olla minä itse, joka on vastuussa koko paletista.

Kaikki siihen päälle saatava apu on plussaa ja olen siitä kiitollinen, mutta en velvoita tai odota keneltäkään siihen panosta.

On ihan hassua ajatella, että mieheni kanssa tehdään päätöksiä elämässämme (esim. yksi lapsi vielä lisää tai ostamme tietyn hintaisen asunnon) ja oletan että sukulaiset tms. ovat sitten jakamassa vastuuta asiasta, ettei meille tule liian rankkaa.

Meidän pitää omat päätöksemme hanskata, eikä siihen mitään terapioita tarvita.

eli heiltä ei apua saa. Toki ovat tosi mukavia silloin harvoin kun tavataan ja ostavat lapsille mieluisia lahjoja. Toiset isovanhemmat asuvat melko lähellä mutta heistä ei ole juurikaan apua/tukea. Päinvastoin oikeastaan: itsekäs ja hurjista mielialanvaihteluista kärsivä mummo vie valituksellaan ja syyllistämisellä ym. minulta itseltäni voimat. Mummo on työelämässä ja aika pirteä, eli voisi varmasti hoitaa joskus lapsia. Aina kuitenkin löytyy joku tekosyy, että ei pysty. Kerran pyysin yökylään niin, että olisi saanut herätä aamulla lasten kanssa (2 lasta). Aamulla mummo sanoi vaan että "pää on kipeä" ja jatkoi uniaan. Viimeksi tavatessamme olimme syömässä yhetnä arki-iltana hampurilaisia ja pyysin että oman ateriansa jo syönyt mummo veisi 1 v:n hetkeksi leikkipaikkaan kolmen metrin päähän, jotta saisin itse kerrankin syödä oman ruokani rauhassa. Siihen olisi mennyt kymmenen minuuttia. Mummo tiuskaisi vain vihaisena että "en varmasti vie, minä olen jo tämän päivän työvuoroni tehnyt". Että näin. Ei vähäisintäkään apua eikä kiinnostusta lapsia kohtaan, etenkään nuorinta. Lapsi varmaan jotenkin sen vaistoaakin.

Miehen vanhemmat asuu n. 7 kilometrin päässä, omistavat 2 autoa yms. Juhliminen tuntuu olevan elämän sisältö, anoppi jäi eläkkeelle vähän päälle 50-vuotiaana. Ovat hyväkuntoisia, mutta ei tunnu kiinnostavan. Vanhin lapsi joskus käy heidän luonaan, mutta usein selvästi tulee nälissään kotiin...

Omat vanhempani asuvat kauempana, enkä voi näin olettaakaan hoitoapua kovin usein.

Kuvittelisin kuitenkin, että ap:n on ajanut terapiaan lähinnä huono kohtelu, miten häntä on suvun jäsenenä kohdeltu.Nimenomaan se vammauttaa ajattelun pyörimään päivästä toiseen samoja, epätoivisia ratoja: mikä minussa on vikana? Uskoisin, että hän selviää hienosti omien lastensa hoitamisesta ym. eikä varmaan useimpina päivinä tarvitsisikaan lastenhoito- tai muuta apua.



Tuohon, mitä sanoit kannattaisi kaikkien pyrkiä.

Taustalla on sekä mielenterveysongelmia, alkoholismia että isovanhempien oma lapsuus joka ei ole antanut kovin kummoisia eväitä välittäväksi ihmiseksi kasvamiseen..

Isovanhemmista aktiivisin haluaa nähdä pari kertaa vuodessa, silloinkin lapsenlapset jäävät omien asioiden puimisen varjoon, tulee siis aina käytännössä syömään meiltä kaapin tyhjäksi ja marisee samalla omat asiansa.

Toisia isovanhempia me taas vähän välttelemme koska heillä on pahoja mielenterveysongelmia, välillä vastaavat puhelimeen ja välillä saattaa mennä parikin vuotta niin ettei heihin saa yhteyttä.

Neljäs isovanhempi on katkaissut välinsä meihin täysin, yritimme pitkään pitää yhteyttä mutta se oli täysin yksipuolista ja selvästi hänelle vastenmielistä joten olemme nyt muutaman vuoden antaneet vaan olla.

Kyllä minä suren asiaa, harmittaa ettei lapsilla ole mummolaa. Hoitoapua en kaipaa mutta haluaisin lapsille sen kokemuksen että olisi vakaa ja turvallinen isovanhempi, isovanhemman ja lapsen suhdetta ei voi hyväkään vanhempi täysin korvata.

Joku ylempänä väitti että huonot isovanhemmat ei vaan osu kohdalle vaan se on aina omaa syytä. Eipä todellakaan ole. Ne just usein nimenomaan sattuu kohdalle.

Meillä esim lasten toinen isoisä on pedofiili, ja toinen ioisä raivohullu kiihkouskovainn, väkivaltainen ja jotenkin häiriintynyt. Molemmat on olleet tällaisia aina, jo ennen omien astensa saati lastenlasten syntymää, joten todellakin nämä ovat "osuneet kohdalle".



Joten kyllä minäkin suren puuttuvia isovanhempia. En sure hoitoavun puutetta vaan välittämisen puutetta. Tässä ketjussa ei kukaan ole mankunut astenhoitoapua vaan puuttuaa välittämistä. Nämä eräät hullut jankkaajat vaan sättivät aina hoitoavun vaatimisesta. Kyse ei ole siitä vaan siitä, että tuntuu järkyttävän pahalle ettei ole tarjota lapselle rakastava isovanhempia suvuksi ja tärkeäksi ihmissuhteeksi, on vaan ne omat vanhemmat. Nekin toki riittää, mutta isovanhemmat olisi ihana isä lapselle.



En käsitä tätä av tyyliä syyttää ihmisiä asioista joihin itse ei ole voinut vaikuttaa. Se ei ole ihmisen itsensä vika rikä syy, jos sattuu syntymään huonoon kotiin, väkivaltaiseen perheeseen, mt-ongelmaisen tai pedofiilin lapseksi jne jne. Lapsi ei voi valita vaahempiaan, edes aikuisena. Hyväonniset eli rakastavat vanhemmat omaavat eivät ymmärrä tätä asiaa yjtään. Etuoikeutettu elämä tekee monesti empatiakyvyttömäksi. :(

Kyllä minä suren asiaa, harmittaa ettei lapsilla ole mummolaa. Hoitoapua en kaipaa mutta haluaisin lapsille sen kokemuksen että olisi vakaa ja turvallinen isovanhempi, isovanhemman ja lapsen suhdetta ei voi hyväkään vanhempi täysin korvata.

Jokaiselta meiltä puuttuu elämästä jotakin ja joku muu asia on hyvin. Miten voi tehdä lapselleen sellaisen karhunpalveluksen, että rupeaa voivottelemaan puuttuvia isovanhempia?!!! Jos haluaa lapselle isompaa turvaverkkoa, lähtee sitten vain luomaan sitä! Onhan niitä järjestelmiä, missä yksinäisiä vanhuksia adoptoidaan isovanhemmiksi, voi värvätä omia tuttaviaan ja ystäviään lapsen elinpiiriin. Ei niitä tarvitse lapsia hoitamaan laittaa, kunhan lapset voivat olla mukana, kun tapaat ystäviäsi jne. jne.

Kaikilla on omat lähtökohtansa tähän elämään, niillä asioilla on merkitystä, mitkä siihen kuuluvat, ei ole järkeä keskittyä niihin, mitä siinä ei ole.

Mitä ihmeen ongelmaa tälläisen tajuamisessa voi olla?

Sinä olet koittanut terapiassakin saakka koittanut tajuta tämän: ihan sama jos sinun lapselle tulee joskus oma perhe ja he alkaa vaatimaan ns. toivomaan teiltä jotain käytöstä ja sitten haukutaan henkisesti vajaaksikin?

Kenen käytös tässä on paska? Sinun vai isovanhempien jotka saa myös kieltäytyä kunniasta hyppiä kuin joku vaan laukoo.

Anna olla! Miksi sinä sitä edes ymmärtää? Se että selität jostain henkisestä vajaavuudesta kertoo vaan miten sinä koitat rakentaa suojamuuria ja syy on heissä nimenomaan heidän älyssään. Mitä terapeutti on tuosta sanonut?

Anteeksi nyt ihan kamalasti tyly vastaukseni mutta on ap.kin tyly.

Jokainen on vastuussaan omasta perheestään. Turvaverkko ei tarkoita että sieltä saa rahaa tai he katsoo lapsiesi perään kun pyydät. Jokaisella on omakin elämä, myös turvaverkon ihmisillä. Kurjaa jos he eivät ole läsnä, mutta niinan menee se vaan menee että jos et soita heille ja ole heistä kiinnostunut niin miten kehtaat ruinata siinä jotain heiltä?

Itse vastasit ettei tilannetta voi muuttaa soittamalla heille -eli et ole heihin normaalisti edes kanssakäymisissä. Ei sukulaisuus tarkoita hoitovelvollisuutta tai rahakukkaroa jos ei ole heihin muussa yhteydessä ja osoita itse kiinnosta.

kakkonen

Jota purat nyt vaaraan kohteeseen

lapselle välittäviä aikuisia ympärille. Sitä toivoisin.

Meilläkin isovanhempien kuolemat vauvaiässä ja alkoholismi syitä isovanhemmattomuuteen.

Kyllä minä suren asiaa, harmittaa ettei lapsilla ole mummolaa. Hoitoapua en kaipaa mutta haluaisin lapsille sen kokemuksen että olisi vakaa ja turvallinen isovanhempi, isovanhemman ja lapsen suhdetta ei voi hyväkään vanhempi täysin korvata.

Jokaiselta meiltä puuttuu elämästä jotakin ja joku muu asia on hyvin. Miten voi tehdä lapselleen sellaisen karhunpalveluksen, että rupeaa voivottelemaan puuttuvia isovanhempia?!!! Jos haluaa lapselle isompaa turvaverkkoa, lähtee sitten vain luomaan sitä! Onhan niitä järjestelmiä, missä yksinäisiä vanhuksia adoptoidaan isovanhemmiksi, voi värvätä omia tuttaviaan ja ystäviään lapsen elinpiiriin. Ei niitä tarvitse lapsia hoitamaan laittaa, kunhan lapset voivat olla mukana, kun tapaat ystäviäsi jne. jne.

Kaikilla on omat lähtökohtansa tähän elämään, niillä asioilla on merkitystä, mitkä siihen kuuluvat, ei ole järkeä keskittyä niihin, mitä siinä ei ole.

Pura kiukkusi jossain muualla.

Mun mielestä on täysin luonnollista surra isovanhempien puuttumista lastensa elämästä, olipa syy mikä tahansa. Mun isä kuoli ennenkuin meidän lapset syntyivät. En minä lapsille asiaa märehdi, että voi voi, nyt jäi pappa tuntematta. Itse mietin, että on surullista, että yksi lähisukulainen jäi tuntemattomaksi.

Pura kiukkusi jossain muualla.

Ennemminkin suru niiden lasten puolesta, joiden vanhemmat nimenomaan märehtivät sitä, kun isovahnemmat eivät sellaisia, kuin he haluaisvat heidän olevan. Vaikka sinä et niin tekisi, moni tässäkin ketjussa kirjoittava tekee.

Siis mieti. Sinulla on yksi elämä elettävänä. Tuhlaatko sen pohtimalla sitä, miksi vanhempasi eivät toimi, kuten sinä haluat.

Herranjumala sentäs, meillä on omat lapset ja kohta lapsenlapsia. Menneet on menneitä. Miksi roikkua vanhoissa asioissa kiinni. Pitää katsoa tulevaisuuteen ja miettiä, mitä itse teet omalle elämällesi, vai aiotko olla koko elämäsi uhri.

Ei isovanhemmat ole nuorten parien elämässä olleet ennenkään. Oma mummoni on asunut niin kaukana, ettei ole voinut olla äidilleni apuan.

Ihan normaalia on ollut, että eletään oma elämä ja mennään eteen päin.

Vastauksesi on vähintäänkin mykistävä. Hyvää jatkoa sinulle ja toivottavati saat ongelmiisi apua, ja pääset eroon ihmisvihastasi. Kuten joku kommentoikin, ihmisiä on kovin monenlaisia...

Luku on tilastollisesti pieni (1%) todennäköisesti vain siksi, että koko asia on niin tabu ja vaikea, etteivät asiasta kärsivät kehtaa kertoa tilanteestaan.



"Uhri" tuntee syyllisyyttä tilanteestaan: ilman isovanhempien/vanhempien apua ja tukea jäävä pelkää tulevansa leimatuksi vaikeaksi tai huonoksi ihmiseksi, epänormaaliksi ja epäkelvoksi yksilöksi, jossa on pakko olla itsessään jotakin vikaa, että on moiseen tilanteeseen edes joutunut.

Normaalit ja osallistuvat vanhemmat omaavat eivät voi ikinä samaistua tai edes alkeellisesti ymmärtää millainen sairas ajattelu- ja arvomaailma joissakin perheyhteisöissä vallitsee.



AP:N mainitsema luku on siis aivan varmasti paljon isompi: kaikki tapaukset eivät vain koskaan tule julkisiksi eivätkä näin ollen päädy tilastoihin.

että heillä on omia lapsia, joista ovat vastuussa ja pitää katsoa eteen päin ja antaa lapsille parempi pohja kuin itsellä on.

Ei, nämä jäävät lapsiksi ja märehtivät kun omat vanhemmat ei auta ja ole sellaisia kuin he haluaisivat. Näin he jatkavat mustaa pedagokiikkaa ja suvun traumoja, kun eivät kasva aikuisiksi.

Nyt lopettakaa pelleily ja napanuora irti ja katse niihin omiin lapsiin. Heissä on tulevaisuus. omat vanhempanne ovat jo ns menneisyyttä ja te elätte tässä ja nyt.

ihana elämä menee hukkaan kun te märehditte jotain vanhoja juttuja ja sellaista, mitä ei saa.

Tehkää siitä elämästänne se unelmaelämä. Valttikortit on ihan jokaisen omissa käsissä

Pura kiukkusi jossain muualla.

Ennemminkin suru niiden lasten puolesta, joiden vanhemmat nimenomaan märehtivät sitä, kun isovahnemmat eivät sellaisia, kuin he haluaisvat heidän olevan. Vaikka sinä et niin tekisi, moni tässäkin ketjussa kirjoittava tekee.

....

Ei isovanhemmat ole nuorten parien elämässä olleet ennenkään. Oma mummoni on asunut niin kaukana, ettei ole voinut olla äidilleni apuan.

Ihan normaalia on ollut, että eletään oma elämä ja mennään eteen päin.

Anteeksi vain, mutta oletko koskaan tutustunut historiaan...? Vaikka vain ihan suomalaiseen lähihistoriaan?

Ennen vanhaanhan tapana oli (lausunnostasi täysin poiketen) asua monen sukupolven voimin samassa yhteisössä, jolloin siis nuoret ja vanhat saivat tukea toisistaan automaattisesti. Isovanhemmat olivat lastenlastensa elämässä mukana alusta saakka ja vanhukset hoidettiin kotona loppuun asti nuorempien sukupolvien toimesta. Apu ja tuki oli molemminpuolista. Teollistuminen ja kaupungistuminen toki muutti tilannetta jonkin verran, mutta mentaliteettiinhan sen ei tarvitsisi vaikuttaa.

Mutta tämä varmaan on nyt sitä nykymenoa ja päälaelleen kääntynyttä arvomaailmaa. Sen vaan sanon, että turha on sellaisen poissaolevan ja osallistumattoman isovanhemman muutaman kymmenen vuoden jälkeen yksin kusivaipoissa maatessaan ihmetellä, mikseivät lastenlapset käy koskaan katsomassa ja miksi hän on hylätty ja unohdettu. Sitähän lopulta niittää, mitä nyt on itse kylvämässä.

Sureminen on todellakin aivan oikeutettua Luku on tilastollisesti pieni (1%) todennäköisesti vain siksi, että koko asia on niin tabu ja vaikea, etteivät asiasta kärsivät kehtaa kertoa tilanteestaan.

"Uhri" tuntee syyllisyyttä tilanteestaan: ilman isovanhempien/vanhempien apua ja tukea jäävä pelkää tulevansa leimatuksi vaikeaksi tai huonoksi ihmiseksi, epänormaaliksi ja epäkelvoksi yksilöksi, jossa on pakko olla itsessään jotakin vikaa, että on moiseen tilanteeseen edes joutunut.

Normaalit ja osallistuvat vanhemmat omaavat eivät voi ikinä samaistua tai edes alkeellisesti ymmärtää millainen sairas ajattelu- ja arvomaailma joissakin perheyhteisöissä vallitsee.

AP:N mainitsema luku on siis aivan varmasti paljon isompi: kaikki tapaukset eivät vain koskaan tule julkisiksi eivätkä näin ollen päädy tilastoihin.

on ihan eri asia, kuin se, että märehditään jotakin asiaa, jolle ei voi mitään.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista valinnoistaan, esimerkiksi siitä, mihin suuntaan omaa perhettään ja lastensa elämää luotsaa niistä lähtökohdista, jotka on saanut.

Ja ei, en ole sellainen etuoikeutettu, jonka lasten elämässä olisi ihanat osallistuvat isovanhemmat, mutta siitä huolimatta lapsillani on hyvä elämä. Voin surra sitä, että oma isäni ei ole nähnyt lapsiani vaikka hengissä onkin, mutta enemmän olen iloinen siitä, ettei hän kuulu lasteni jokapäiväiseen elämään.

Voit valita, ryvetkö säälien itseäsi ja lapsiasi siitä, mitä puuttuu, vai iloitsetko siitä, mitä sinulla ja heillä on.

28&32

Kyllä miniät oli tiukilla. Oma äiti yleensä jäi kauemmas ja anoppi piti tiukasti talon pääpaikasta kiinni.

Miniät heräsi aamulla klo 5, laittoi aamupalan ja lähti navettaan. Oma äitini joutui jättämään pienet lapset sairaan vaarin hoitoon, joka oli ihan sänkypotilas. Tuli navetasta, syötti lapset ja laittoi maitotonkat veneeseen ja sousi ne toiselle puolelle jokea ja kantoi polkua pitkin tien varteen. Souti takaisin ja alkoi valmistella päiväruokaa. Kesäaikaan odotti heinätyöt ja puutarhatyöt. Tätä päivästä toiseen ja edelleen.

Eli älä tule jauhamaan paskaa, että naiset olisi ennen päässeet helpolla. Miehet oli sodassa ja naiset pyöritti talouksia. Kotiin tuli sotien traumatisoimia miehiä.

Siinä on ollut edellisten sukupolvien elämä. Lapsikuolleisuus oli iso. Ei ollut virikepäiväkotia ja nettiä ja aaveeta, missä saa roikkua päivät pitkät ja illalla lämhäyttää perheelle mikrossa einesruokaa.

Joten älä suolla kuule paskaa.

....

Ei isovanhemmat ole nuorten parien elämässä olleet ennenkään. Oma mummoni on asunut niin kaukana, ettei ole voinut olla äidilleni apuan.

Ihan normaalia on ollut, että eletään oma elämä ja mennään eteen päin.

Anteeksi vain, mutta oletko koskaan tutustunut historiaan...? Vaikka vain ihan suomalaiseen lähihistoriaan?

Ennen vanhaanhan tapana oli (lausunnostasi täysin poiketen) asua monen sukupolven voimin samassa yhteisössä, jolloin siis nuoret ja vanhat saivat tukea toisistaan automaattisesti. Isovanhemmat olivat lastenlastensa elämässä mukana alusta saakka ja vanhukset hoidettiin kotona loppuun asti nuorempien sukupolvien toimesta. Apu ja tuki oli molemminpuolista. Teollistuminen ja kaupungistuminen toki muutti tilannetta jonkin verran, mutta mentaliteettiinhan sen ei tarvitsisi vaikuttaa.

Mutta tämä varmaan on nyt sitä nykymenoa ja päälaelleen kääntynyttä arvomaailmaa. Sen vaan sanon, että turha on sellaisen poissaolevan ja osallistumattoman isovanhemman muutaman kymmenen vuoden jälkeen yksin kusivaipoissa maatessaan ihmetellä, mikseivät lastenlapset käy koskaan katsomassa ja miksi hän on hylätty ja unohdettu. Sitähän lopulta niittää, mitä nyt on itse kylvämässä.

lukita pirttiin tai laittaa tyhjään saaviin navettaan kun vanhemmat tekivät töitä. Ei se niin hienoa aina ollut.



Ja toinen juttu, tuo yksi prosentti varmaan tarkoittaa niitä, joilla ei ole lainkaan yhteyttä/ elossa olevia kummankaan puolen isovanhemmissa. Ei se tarkoita sitä, että 99% saa aina hirveästi tukea tai juuri oikeanlaista huomiota. Moni joutuu varmasti hoitamaan enemmän omia vanhempiaan kuin saavat apua, ja välit isovanhempiin ovat silti ihan normaalit. Eli ollaan yhteydessä.