muita,joilla kahdet piittaamattomat/tylyt isovanhemmat? ?

Jos antais vaan niitten mummojen ja pappojenkin olla vaan ihmisiä?



On minullakin täysin sydämetön sisko. Onko muilla? Ehkä, ehkä ei. No en minä siskolle mitään mahda mutten omaa mielenterveyttäni pilaa sen takia.



Keskittyisit omaan elämääsi kuin siihen ettei jokkut ole mitä tahtoisit heidän olevan!



Jokainen on kuitenkin vastuussa itse omista lapsistaan oli tukiverkko millainen onkaan. Olen itsekin läheisiini pettynyt muttei sille mitään mahda.



On vanhemmilla oikeus elää juuri niinkuin he elää.



Itselle tulee tälläisiä ketjuja lukiessa mieleen että mikä on se OMA panos suhteeseen? Milloin olet viimeksi itse soittanut mummolle? Kysellyt hänen vointia ja vienyt pullaa?

Onko ainoat kerrat kun soitat ja käyt niitä kun pyydät vahtimaan tai lainaat rahaa? Ja muuten sinä et ota yhteyttä tai pyydä kahville.



Se kun on aina niin helppoa valittaa ettei muut ole mitä tahdot mutta mahdatko itsekään olla pulmunen?

Ihan aiheesta ap on ollut asiasta murheissaan.



Muuten ei kommentoitavaa tähän aiheeseen (onneksi). Meillä on vain ongelma että viina vie miehiä molemmissa suvuissa mukaanlukien pappat.

Kiinnostais kuulla terapiasta: miten sinua neuvottiin käsittelemään asiaa? Mistä terapeutti sanoi ko käytöksen johtuvan ja pitikö tätä toimintaa ns. Kaltoinkohteluna?

Arvasin että joku tollo tulee raivoamaan että mitäs vaadit vanhemmiltasi liikaa, eli siis nro 2. Kummatkaan isovanhmmat eivät ole ikinä antaneet apuaan, killinkiäkään, emmekä ole kertaakaan pyytäneet edim hoitoapua, joten mitään ei olla pyydetty ja vaadittu, johan tekstissä kerroin että molemmissa isovanhemmissa on tiettyjä "syitä" poikkeavaan käytökseen. Nyt ei puhuta normaaleista ihmisistä, ja tällaisten kanssa ei välit korjaannu "soittelemalla ja kysumällä kuulumisia". Mutta arvasinkin että asiasta mitään ymmärtämättömät tulee viisastelemaan ketjuun.



Nro neloselle: terapiassa käytiin adiaa ns luovuttamisen ja periksiantamisen näkökulmasta läpi, tehtiin kotitehtäviä eli eri ajatusleikkejä, skenaarioita, ja tarsteltiin asiaa analyyttisesti (esim tyyliin "miten suuri prosenttiosuus onnellisuudesta oikeasti tulee isovanhemmista, ja mitä jos sitä prosenttiosuutta ei olekaan, mitä käy". Siis tähän tyyliin, sellaista ratkaisukeskeistä terapiasuuntaa.

Terapian pointtina oli tavallaan oman "paskan tuurin" hyväksyminen ja sen muuttamisen yrittämisen lopetus (joka on btw turhaa yrittämistä...).

Terapia oli tosi hyödyllinen, nykyään olen jopa onnellinen vaikkei lapsillamme ole isovanhempia ollenkaan a vaikkei meillä ole kummallakaan mitään yhteyttä vanhempiimme. Mahdollisuus on toki annettu mutta he eivät pystyneet/halunneet tietyistä henkistä rajoituksistaan johtuen.

ovat mukana ns. voimiensa mukaan. Kaikilla isovanhemmilla suhteellisen nuoresta iästä huolimatta elämä on ollut rankkaa, on surua, murhetta ja sairauksia riittänyt ts. elettyä elämää. Olen välillä jotenkin vihainen siitä etten saa apua, mutta toisaalta pystyn kyllä tämän asian käsittämään ja näen isovanhemmat kokonaisina ihmisinä enkä niin, että heidän pitäisi olla meitä varten. Asian hyväksyminen on parempi tie, jos tilanne on niin, ettei apua ja tukea kuitenkaan ole tarjolla, niin miksi odottaa mahdotonta?

Usein on niin että toiset isovanhemmat on juopot, hullut, itsekkäät, narsistiset tms ja toiset vähän paikkaa tilannetta, mutta on kyllä niitäkin perheitä joilla kummatkaan isovanhemmat ei välitä. Ja toisin kun tuo yksi mesoava vastaaja väitti niin syy ei ole aina ollenkaan sen aikuisen lapsen. Olen itse elämäni varrella tavannut niin monenlaista ihmistä että tiedän tasan tarkkan että omilla teoilla ei voi yksipuolisesti hyviä välejä aina saada tai parantaa. Ja toisekseen, maailmassa on kasapäin huonoja äitejä ja isiä, ja nämä aniharvoin muuttuvat sitten aikanaan ihaniksi isovanhemmiksi.



Meillä on siis tilanne jossa miejen vanhemat osallistuvat vain tyttären perheen elämään, ja tämä on ollut heidän valintansa jo ennenkuin minua sukuun on tettukaan. Omat vanhemmat asuu 420km pääsä ja se on vieraannuttanut heidät täysin. Olen omille vanhemmille pitkään yksipuolisesti pitänyt yhteyttä (soitellut, kutsunut kylään, lähetellyt lahjoja, valokuvia ym) mutta heitä ei kiinnostanut muu kuin eläkeläishuuma eli matkustelu ja harrastukset, ja he ihan itse pelasivat itsensä perheemme ulkopuollle. Surullista toki, varsinkin kun välit sinänsä ok eli ei riitaa tai muuta, mutra vanhemmat vaan eivät halunneet alkaa isovanhemmiksi. Tähän päätökseen heillä on toki oikeus.



Lähipiirstä tiedän pari perhettä joilla samanlainen tilanne, mutta silloin taustalla on jo lapsuudessa ollut jotain (väkivaltaa, hyväksikäyttöä tms) jolloin sitten sellaista isovanhempaa ei ymmärrettävästi niin halutakaan lapsenlapsen lähelle.

mun appivanhempien tylyyden takana on yksinkertaisesti kateus, katkeruus muutamista asioista jne. Ehkäpä jotkut narsistiset(kin piirteet), olen vasta vähän aikaa sitten oivaltanut, että tästäkin voisi olla kyse. Miten muuten narisismi näyttäytyy appivanhempi-miniä(vävy)-suhteessa? Olen yrittänyt etsiä tästä tietoa.



Olen siis se suvun ulkopuolelle jätetty miniä, jota ei juuri auteta, vaikka olen muutaman kerran kauniisti pyytänyt. Toiset samaan sukuun kuuluvat saavat aivan toisenlaista kohtelua.

Ja tosiaan syy ei ole siinä että olison ilkeä miniä, päinvastoin! Olen kaikille ystävällinen ja huomaavainen, ikinä en ole anopiltani vaatinut mitään, en ole rasittanut avunpyynnöillä (anoppi ei ole kertaakaan hoitanut lapsiamme kun ei halua) ja itse olen tarjonnut apuani ja paljon auttanutkin appiksia. Silti vaan anoppi ei halua pitää yhteyttä, käydä jne.

Toiselta iniältä sitten kuulin syyn. Anoppi ei siedä että olen yliopistokoulutettu, hyvässä työssä hyvällä palkalla, miestäni arempituloinn. Itse en ikinä puhu työstäni, koulutuksestani enkä varsinaan palkoista tai rahasta, mutta anoppi oli jo ennen ekaa tapaamistamme sanonut että "liian herraskainen, ei aisten kuulu tehdä johtotehtäviä vaan ne hommat kuuluu miehille".

Anoppi itse on käynyt vain kansakoulun ja ei ole ollut päivääkään palkkatyössä, on ollut kotirouva aina. Pyytää miehelään viikkorahaa, mies määrää ihan kaikesta.



Ymmärrän että oma tilanteeni on anopin silmissä sellainen, ettei hän oaa tai pysty kanssani ystävystymään. Mieheni perhe on herravihaista duunarisakkia joten ymmärrän että tällainen vihattu valkokaulus"herra" ei ole ollenkaan toivottu miniä.



Omat vanhempani ovat taas pahasti mt ongelmaisia ja isäni erittäin vaarallinen, joten kanssakäyminen ei ole mahdollista sinnepäin.

Mitä ihmeen ongelmaa tälläisen tajuamisessa voi olla?



Sinä olet koittanut terapiassakin saakka koittanut tajuta tämän: ihan sama jos sinun lapselle tulee joskus oma perhe ja he alkaa vaatimaan ns. toivomaan teiltä jotain käytöstä ja sitten haukutaan henkisesti vajaaksikin?



Kenen käytös tässä on paska? Sinun vai isovanhempien jotka saa myös kieltäytyä kunniasta hyppiä kuin joku vaan laukoo.



Anna olla! Miksi sinä sitä edes ymmärtää? Se että selität jostain henkisestä vajaavuudesta kertoo vaan miten sinä koitat rakentaa suojamuuria ja syy on heissä nimenomaan heidän älyssään. Mitä terapeutti on tuosta sanonut?



Anteeksi nyt ihan kamalasti tyly vastaukseni mutta on ap.kin tyly.



Jokainen on vastuussaan omasta perheestään. Turvaverkko ei tarkoita että sieltä saa rahaa tai he katsoo lapsiesi perään kun pyydät. Jokaisella on omakin elämä, myös turvaverkon ihmisillä. Kurjaa jos he eivät ole läsnä, mutta niinan menee se vaan menee että jos et soita heille ja ole heistä kiinnostunut niin miten kehtaat ruinata siinä jotain heiltä?

Itse vastasit ettei tilannetta voi muuttaa soittamalla heille -eli et ole heihin normaalisti edes kanssakäymisissä. Ei sukulaisuus tarkoita hoitovelvollisuutta tai rahakukkaroa jos ei ole heihin muussa yhteydessä ja osoita itse kiinnosta.



kakkonen

Olitko jo nuorena samanlainen eli et kyennyt elämään ilman vanhempia? Oliko sinulla jo silloin oletuksia siitä, miten muiden toiminta vaikuttaa ns. kolmanteen osapuoleen (tässä tapauksessa lapsenlapsiin) ja vedit siitä omia johtopäätöksiäsi?



Sinun ongelmasi tuntuu kovin itseaiheutetulta eli tunnut elävän jotenkin kovin avuttomana. Et kaikesta päätellen itse ole valmis tekemään sitä, mitä isovanhemmat haluavat, mutta silti jotenkin kuvittelet, että he lukevat ajatuksiasi ja tekevät kaiken sen, mitä olet keksinyt isovanhemmuuteen sisällyttää.



Suurin osa lapsista ei tarvitse isovanhempia eikä osaa heitä kaivata. Sinun lapsillasi on samoin eli vain heidän äitinsä tekee asiasta ongelmaa ja siten manipuloi lapsiaan kuvittelemaan, että isovanhemmilla on velvollisuus tehdä kuten vanhemmat vaativat.



Toivon, että omat lapsesi kohtelevat sinua yhtä tympeästi kuin sinä omia vanhempiasi eli toivottavasti he vaativat, ruikuttavat, valittavat ja ällittelevät jalkaa polkien, koska et tottele.

Tää yksi vastaaja on ihan paras, tunnistan tyypin, vastaa aina samalla tavalla kaikille, värittää tarinaa, keksii omassa päässä juonenkäänteitä (miten ap "vaatii, kiristää, uhkailee vanhempiaan"), ja sit niistä omista juonenlisäyksistään saa aiheen haukkua aloittajaa. Parasta av viihdettä!

Vastauksesi on vähintäänkin mykistävä. Hyvää jatkoa sinulle ja toivottavati saat ongelmiisi apua, ja pääset eroon ihmisvihastasi. Kuten joku kommentoikin, ihmisiä on kovin monenlaisia...

Molemmat kyllä ovat aina sanoneet, että lapsenlapset ovat tärkeitä.



Omat vanhempani eivät ole meillä käyneet 200 km päästä kuin ristiäisissä, koska ovat huonoja lähtemään kotoa mihinkään. Meidän on siis aina pitänyt mennä heille, jos on haluttu nähdä.



Appivanhemmat 350 km päässä taas ovat olleet kiireisiä harrastustensa kanssa ja olivat käytännössä vuosittain puoli vuotta ulkomailla lasten ollessa pieniä.

Vasta kun kohdallesi osuu tällainen samanlainen tilanne: lapsesi isovanhemmat eivät ole normaalilla tavalla kiinnostuneet lapsestasi, ymmärrät.



Sen pitäisi olla sellainen suhde, joka syntyy luontevasti, ilman aikuisten välisten kemioiden taakkaa. Jokainen tuore vanhempi toivoo, että hänen vanhempansa rakastaisivat suvun nuorinta ja olisivat ylepeitä hänestä. Mutta jos tässä asiassa tökkää, on se aika käsittämätöntä.

luvulta, ei voi olla oikein. Asiathan on vähän kenen kantilta katsoo. Isovanhemmat saattaa tukea 100% toisen lapsensa perhettä ja toisen lapsen perhe jää ihan kaikkea tukea vaille. Tällaiset isovanhemmat ovat omasta mielestään silti varmaan ihan täydellisiä. Suurin osa perheistä, joita tiedän, saavat valtavasti apua isovanhemmilta, mutta tiedän myös huomattavasti yli 1% jotka eivät saa mitään.

lapsesi eivät ole vanhemmillesi koko elämä?



Et voi olla tosissasi! Sinulla ei taida olla kokemusta elämästä muutenkaan?



Eikö siellä terapiassa opetettu, että olet vastuussa omista tunteistasi etkä voi syyllistää ketään siksi, että sinulla on joku tunne.

Mikä "tälläinen tulee kohdallesi"?



Minulla on ollut mummo joka eli omaa elämäänsä omassa yksiössään ja käytiin välillä häntä katsomassa ja lähdettiin kotiin.

Vanhempani ei häneltä rahaa saaneet ja mummo ei koskaan ottanut hoitoon.



Kerro, millainen suhteeni oli mummooni? Ja millainen sen olisi pitänyt olla?



Minusta tämä nykyihteiskunta on outo että siinä olisi jotain vaatimuksia muilta. Miksi sinulta ap ei voi mummo mitään vaatia? Siis tarkoitan sitä pyytteetöntä menemistä mummon luo, ilman mitään vaatimuksia.



Se on mummojen ihan oma valinta paljonko ovat tekemisissä kanssanne mutta jos sinusta ei ole edes hoitamaan ihmissuhdetta sellaisenaan miin minä en vaan ymmärrä miten kehtaat siinä mouruta jotain muulta maailmalta. En ainakaan itse kehtaa noin toimia.



Mielummin menen pullan kanssa mummolaan ja lopetan ajatukset että mummon pitäisi jakaa rahojaan minulle tai olla hoitajana lapselleni. Se silloin on sellainen suhde että kyläillään ja soitellaan mummon kuulumisia. Mutta sinustahan tähän taas ei ole.. ;)



kakkone

niin sinuna miettisin montako sataatuhatta lukijaa Alma-medialla on? Moniko sinusta täällä kirjoittelee ja onko se oikeasti vain yksi ihminen joka ylimielisesti vastailee? Minusta ap tässä on ei-jalat-maan-pinnalla -tyyppi joka räyhää kun ihmiset ei toimi kuten hän tahtoo eikä suostu näkemään asiaa muiden kantilta!



Minä, minä, minä!



kakkone

Mikä "tälläinen tulee kohdallesi"?

Minulla on ollut mummo joka eli omaa elämäänsä omassa yksiössään ja käytiin välillä häntä katsomassa ja lähdettiin kotiin.

Vanhempani ei häneltä rahaa saaneet ja mummo ei koskaan ottanut hoitoon.

Kerro, millainen suhteeni oli mummooni? Ja millainen sen olisi pitänyt olla?

Minusta tämä nykyihteiskunta on outo että siinä olisi jotain vaatimuksia muilta. Miksi sinulta ap ei voi mummo mitään vaatia? Siis tarkoitan sitä pyytteetöntä menemistä mummon luo, ilman mitään vaatimuksia.

Se on mummojen ihan oma valinta paljonko ovat tekemisissä kanssanne mutta jos sinusta ei ole edes hoitamaan ihmissuhdetta sellaisenaan miin minä en vaan ymmärrä miten kehtaat siinä mouruta jotain muulta maailmalta. En ainakaan itse kehtaa noin toimia.

Mielummin menen pullan kanssa mummolaan ja lopetan ajatukset että mummon pitäisi jakaa rahojaan minulle tai olla hoitajana lapselleni. Se silloin on sellainen suhde että kyläillään ja soitellaan mummon kuulumisia. Mutta sinustahan tähän taas ei ole.. ;)

kakkone

Ap aika selvästi ertoi että kyseessä ei ole tunne-elämältään normaalit ihmiset ja terapiassa käyty vanhempien muunkin käytöksen takia. Kaikki ihmissuhdekrisit ei oe hoidettavissa siten että vie pullaa ja keittää ahvit. Olisipa elämä niin mustavalkoista.

T. Narsistin lapsi, jolla välit poikki vanhempiin, ja jota on pahoinpidelty koko lapsuus - tässä asiassa ei pullakahvit muuta vanhempiani rakastaviksi isovanhemmiksi

sillä ajatuksella, että hoidan ne itse. En ole varannut mitään toiveita muihin ihmisiin, paitsi mieheeni, ja mieheenkin varaan vaan tietttyyn pisteeseen asti: viime kädessä se voi olla minä itse, joka on vastuussa koko paletista.

Kaikki siihen päälle saatava apu on plussaa ja olen siitä kiitollinen, mutta en velvoita tai odota keneltäkään siihen panosta.



On ihan hassua ajatella, että mieheni kanssa tehdään päätöksiä elämässämme (esim. yksi lapsi vielä lisää tai ostamme tietyn hintaisen asunnon) ja oletan että sukulaiset tms. ovat sitten jakamassa vastuuta asiasta, ettei meille tule liian rankkaa.



Meidän pitää omat päätöksemme hanskata, eikä siihen mitään terapioita tarvita.