Miten oppia hyväksymään itseni ja läheiseni tällaisena kuin olemme

Älä välitä. Anna jokaisen vaan olla sellainen kuin on. Huolehdi vain itsestäsi (kuulostaa itsekkäältä, mutta ei se sitä tommoisessa tilanteessa ole). Kun sinä alat muuttaa käyttäytymistäsi jotain muuta kohtaan, niin sen toisenkin tarttee. Alkaa ensin ehkä ihmetellä. Sano vaan, että et välitä ja että hoida itse itsesi ja asiasi, jos kysyy jotain.



Vanhemmistasi älä välitä ollenkaan. Ei se missään paina, että jotkut on monen L:n ylioppilaita ja jotain maistereita. Ovatko ehkä nousukkaita ja siitä paineet? Luultavasti vanhempiesi ikäpolvi saattoi vielä nostaa elintasoaan opiskelemalla, mutta nyt se ei enää onnistu eli sun sukupolvi menee alamäkeä. Mieti juuriasi ja kysy niistä vanhemmiltasi. Toivottavasti vastaavat rehellisesti, eivät vähättele omia vanhempiaan eivätkä valehtele. Mä luulen, että teillä voi mätätä joku tommonen siellä taustalla, jos sä tunnet että sulta vaaditaan jotain. Nyt eletään tämmöisessä maailmassa ja tämä on eri maailma kuin sun vanhempien maailma. Teininä jotkut rakensivat linnoja, jotka olivat jotain unelmia, eivätkä realistisesti toteutettavissa. Älä jää sellaisiin uniin. Älä tee tommoisia unelmalinnoja itsellesi.



Käytännöllinen ihminen on paljon parempi juttu kuin joku älykkö. Ei kannata puhua kamalasti vaan tehdä juttuja sen sijaan. Tommoisen miehen kanssa voikin ehkä tehdä kaikenlaista. Kaikki älyköt - siis vain ani harva kait - on sekä älykkö että todella käytännön ihminen. Mä olen alkanut pitää kaikkia näitä älykköjä tms ihan dorkina ja arvostan kunnon duunaria ja mä en todellakaan ole mistään nousukasporukoista.



Älä pyri enää minnekään. Teet vaan sen mikä huvittaa. Jos miehesi syö epäterveellisesti niin anna syödä. Jos menee niin rumaksi epäterveellisen ruoan takia, että et kestä niin lähdet pois ja kerrot syyn.



Nauttia elämästä = mitä se olisi sinulle? Jotain mistä et edes tiedä mitä se on. Unohda! Ota jokainen päivä vaan sellaisena kuin se tulee. Nauti auringonpaisteesta, kävelylenkistä, suklaalevystä, kauniista villapuserosta tai kengistä jotka löysit kaupasta kun niitä tarvitsit, päivän makaroni- tai maksalaatikosta ja tuoreesta leivästä, jonka ostit leipomosta sinulle ja epäterveellisesti syövälle miehellesi. Ei mitään suuria juttuja tule nautittavaksi, mutta en tarkempaa jaksa selitellä. Toi on semmoista ihmisten harhauttamista ihan kuin toi, että elämää tarttis hallita jotenkin. EI ELÄMÄÄ VOI HALLITA.



Älä mieti liikaa. Älä ala ajatella, että sulla olisi joku sairaus - ei sulla ole, jos et ala istuttaan itseäsi semmoiseen ajatusmaailmaan.



Älä pelleile erolla. Unohda se, jos et ole tosissasi ja mieti muita ulospääsyteitä. Siis tee erosta tabu ajatusmaailmaasi.



Älä kritisoi - ei se ketään hyödytä. Elämä ja ihmiset OVAT EPÄTÄYDELLISIÄ ja sille ei voi mitään. Hyväksy se. Jos näin ei olisi niin olisimme taivaassa. Nyt olemme maailmassa ja tänne päädyttiin Paratiisistä. Paratiisiin et pääse ennen kuin kuolet ja johonkin tarttis uskoakin, että sinne pääsee.

Menis ottaan lääkkeensä.



Älkää ottako vakavasti.

Tuttuja ajatuksia! Mä epäilen itselläni jonkin sortin masennusta. Tämä ylikriittisyys alkoi toisen lapsen synnyttyä, jolloin unet jäivät vähiin eikä energiaa jäänyt mihinkään ylimääräiseen.



Mulla tosin vanhemmat eivät ole olleet kriittiä tekemisiäni kohtaan. Mutta nyt minä kritisoin heitä kaikesta (sisäisesti, en tietenkään sano ajatuksia ääneen). Tosi rankkaa, ja ajoittain pystyn psyykkaamaan itseni onnelliseksi, mutta sitten tulee kausia, kun tuntuu, että teen kaiken väärin ja mieskin on ihan hölmö. Myös tyttären samanlainen luonteenlaatu kuin minulla on vaikea hyväksyä.



Sori sekava sepustus.

niin huomaat, että muutkin voivat pitää sinusta ihan oikeasti.

Erona on se, että vanhempani ovat todella rentoja ihmisiä eivätkä painostaneet koskaan mihinkään. Kaikki "menestymispaine" on itse itselleni kasaamaa ja siksi tämä koko homma onkin aika kummallinen. Puolisoon suhtaudun "normaalisti", en vadi häneltä mitään jumalaisia ominaisuuksia.



Mutta tosiaan inhoan itseäni, kun en yllä asettamiini mahdottomiin tavoitteisiin.



Ja juu, yliopisto-opintojen loppupäässä minäkin. Viimeistelen gradua, joka on ollut henkisesti hyvin raskas prosessi. Olen välillä epäillyt sen aiheuttaman stressin vaikuttaneen jopa mielenterveyteeni, mutta nyt onneksi tuntuu taas helpommalta.



Kaikkea me perfektionistit suoritusmaanikot teemmekin itsellemme.