Pakko myöntää

että päässäni on jotain vialla ja pahasti.



Kaikki sai alkunsa noin 2 vuotta sitten, kun jätin mieheni ykskaks ja muutin omilleni. Syy muuttooni oli jatkuvat riidat ja huudot. Minä siis kilahtelin tämän tästä ja haukuin mieheni hulluksi ja väitin hänen olevan ilkeyden perikuva jne.

Itse asiassa mieheni ei koskaan sanonut pahaa sanaa, ei tehnyt mitään.. hän vain oli seurasi käytöstäni rauhallisena.



Huusin myös lapsille ja vaadin heiltä täydellisyyttä. Arvostelin ihmisiä ja puhuin pahaa lähes kaikista. Pidin itseäni tyylikkäänä, siistinä ja fiksuna ihmisenä. Tein töitä hirveästi ja rakastin työtä enemmän kuin lapsiani.



Minua kuitenkin seurasi jatkuva pelko etenevästä pahanlaatuisesta sairaudesta mm jokin nopeasti etenevä syöpä. Käytin hirveästi rahaa lääkäreihin ja tutkimuksiin.. mitään ei koskaan löydetty ja olin varma, että lääkärit eivät vaan löydä sairauttani. Pelkäsin kuolemaa yli kaiken.



Koska pelkäsin kuolemaa hankin itselleni rauhoittavan lääkityksen jotten ihan sekoaisi. Olin lääkittynä usean vuoden ajan ja tietenkin tämä vaikutti käytökseeni. Esimies puuttui poissaolevaan olemukseeni ja jouduin työterveyteen tutkimuksiin.. tilanne oli nöyryyttävä. Menetin kasvoni, kun kaikki puhuivat lääkkeidenkäytöstäni ja siitä miten olen sekaisin ja minulla menisi lujaa. En voi kieltää, etteikö elämäni olisi ollut aika vauhdikasta.. tuhlailin surutta rahaa, halusin huomiota vastakkaiselta sukupuolelta hinnalla millä hyvänsä.



Tilanne töissä ajautui niin tulehtuneeksi, että sanoin itseni irti ja vaihdoin kaupunkia. Ajattelin aloittaa kaiken alusta. Tämä ei kuitenkaan ollut näin helppoa.. mieltäni painoi valtava velkataakka jonka olin ehtinyt tehdä reilun vuoden aikana. Menot olivat suuremmat kuin tulot, lisäksi mietin vain vanhaa työpaikkaani ja sitä miten minusta puhutaan koko kaupungissa. Tuo minusta puhuminen kasvoi ja kasvoi päässäni. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että minua vastaan on ns salaliitto jonka tehtävänä on tuhota minut. Minun halutaan kuolevan ja perheeni tuhoutuvan.



Kesällä 2012 olin syvällä psykoosissa pelkojeni vuoksi. Minusta tuli työkyvytön, koska minua vainottiin ja seurattiin. En osannut enää ajatella muuta. Jouduin psyk.sairaalaan jossa minut lääkittiin neurolepteillä zombiksi. Oloni muuttui kurjemmaksi. Liikkeeni hidastuivat, ajatus tahmasi ja olo tuntui kurjalle. Vainoamisajatukset eivät kadonneet.. näiden lisäksi minulle tuli uusi murhe. Sain diagnoosin 2-suuntainen ja tunsin valtavaa tuskaa virhediagnoosista. Niin virhe ja virhe.. ovathan merkit aivan selkeät.



Nyt olen umpikujassa, en enää ulospääsyä. Päivittäin mietin kuolemaa, se tuo helpotuksen kaaosmaiseen tilaani. Toisaalta lapset taritsevat minua, enkä voi luovuttaa heidän takiaan.

Olen edelleen syvästi masentunut, vainoamisajatukset eivät helpota vaan ne kasvavat kokoajan suuremmiksi.



Mitään terapiaa en ole saanut, enkä saa koska olen niin huonokuntoinen. Olen parhaillaan sairaslomalla ja kärsin tästäkin. Haluan töihin, mutta tiedän etten tässä kunnossa voi tehdä töitä.. siis en jäisi tähän kaupunkiin vaan muuttaisin muualle. Yritin tätä jo kerran, muuta vaivuin psykoosiin. Nyt pelkään aloittaa alusta, koska painolasti mielessä on niin suuri ja ennekaikkea häpeä sekä syyllisyys ovat saaneet jo niin suuret mittasuhteet että saan sydänkohtauksen pian jatkuvasta stressistä.



Olen epäonnistunut.