onko minulla, yhden lapsen saaneella, oikeutta itkeä ja kokea tuskaa

Olen samassa tilanteessa ja suru on suuri. Raastaa sisintä, lapsenkaipuu on niin kova. Esikoinen tietenkin auttaa, mutta silti tämä satuttaa. Itken ja vetäydyn kuoreeni. En ole kuitenkaan luopunut toivosta vielä. Voimia sinulle.

Ei se kyllä mitään auta. Kärsivän ihmisen hedelmällisyys ei ole ihan huipputasoa.

Muista kuitenkin, ettet saa antaa sen vaikuttaa olemassa olevan lapsesi elämään. Keskitä ajatuksesi siihen mitä sinulla on älä siihen mitä ei ole. Välillä voit antaa itsellesi luvan rypeä itsesäälissä, kunnon itku ja märehtiminen usein selvittää päätä ja sitten on taas helpompi nähdä mitä kaikkea hyvää elämässä on.

Sulla se luopumisen ja tavoittamattomien haaveiden suru tärähti tuossa vaiheessa.



Itse en meinannut saada sitä ensimmäistäkään lasta, ja lapsettomuus tuntui hirveältä. Kun olin jo äiti, tuntui toisen lapsen saamattomuus vain pieneltä harmitukselta.

eikä yhdettätoista kuulu.



Kukaan toinen ei ole pätevä sanomaan, mitä saa surra ja miten saa surra.

Ymmärrät kai, että teet väärin lastasi kohtaan, kun vain vellot itsesäälissäsi? Jotkut eivät saa sitä yhtäkään, joiltakin päättyy aina keskenmenoon, joiltakin kuolee lapsi. Tilanteesi on hyvä verrattuna heihin.

Moni nainen ei saa ensimmäistäkään lasta, etkä sinä tyydy siihen ihanaan lapseesi, joka sinulla jo on.

Tottakai voi surra ettei saa toista lasta, mutta ehkä olisi parempi yrittää keskittyä iloitsemaan siitä yhdestä.

kun toista lasta ei kuulu. Onko minulla oikeutta kaivata ja ikävöidä.

olemme yksilapsinen perhe, onnellisia ainokaisestamme.

Silti sydämeni särkyy joka kerta, kun lapsi on kysynyt saako hän "isosiskon" tai "isoveljen", enkä pysty sitä hänelle antamaan.

Moni nainen ei saa ensimmäistäkään lasta, etkä sinä tyydy siihen ihanaan lapseesi, joka sinulla jo on.

Muiden tilanteet eivät vaikuta.

On typerää muutenkin vedota aina tähän. "No ku ei muutkaan saa niin miksi sinä märiset" -.-

ennenkuin saatiin toinen lapsi alulle. Keinohedelmöitystä siihen tarvittiin vaikka esimmäinen raskaus alkoi ihan luomusti. Tuleva isosisko on nyt 6 vuotias. Kertaakaan en kyllä itkenyt, kun kakkosta ei ruvennut kuulumaan. Enkä kyllä ole vielä itkenyt tämän raskauden aikanakaan onnesta tms. Mitäs siinä itkemään.



Mulla toisen lapsen tekeminen oli lähinnä käytännönsyistä lähtevää. Vielä olisi mahdollisuus olla tovi pois töistä ja olen onnellinen, että lapseni saa sisaruksen.



Mutta saahan sitä itkeä ja kaivata, jos siltä tuntuu.

Jos sinulla on suru, se on surtava, jotta siitä pääsee eteenpäin. Oli se sitten jonkun ulkopuolisen mielestä järkevää tai ei.

oikeus, ei tunteet ole koskaan väärin. Yritä kuitekin iloita jo olemassaolevasta jo :).



Meillä perheessä 3 lasta joista kaksi minun biologisia, toinen ihan vauva vielä. Ärsyttää kun kaiken ilon ja onnen rinnalla en voi olla samalla surematta sitä että tämä vauva on viimeinen (näin on sovittu ja on ihan järkevä ratkaisu).

lapsesi elämää vauvan kaipuullasi. Mieti, miten paljon sinulla nyt jo on, yksi ilmeisesti terve lapsi. Ei elämä ole huonoa niinkään. Näe kauneus ympärilläsi.

Mutta sanon samaa kuin muutkin - jossain vaiheessa, anna periksi. Jos sulla on mahdollisuus yrittää kaikki keinot, niin yritä, yritä niin hemmetisti. Jos keinot on käytetty tai muusta syystä et vain voi enää saada lasta, niin sure se suru pois. Tai en tiedä, voiko sen surra "pois", mutta jossain vaiheessa yritä vaikka "unohtaa" se.



Olen ollut samassa tilanteessa. Ensimmäinen sai alkunsa melko nopeasti, toista ei alkanut kuulumaan ja sovittiin hoitolinjaksi vain inssit. Näidenkään myötä toista ei kuulunut, mutta pidimme kiinni päätöksestämme, että emme sen enempää yrittämällä yritä. Se oli meidän valintamme, sen jälkeen alkoi se surutyö. Minusta ei koskaan tule kahden (saati useamman!) lapsen äitiä.



Nyt ainokaiseni on jo 9-vuotias, ja ehkä viimeisen vuoden (vasta!) olen ollut asian kanssa sinut, että hän todella on ja tulee olemaan ainoa lapseni. Nyt elämme kolmihenkisenä perheenä ja onnellisena, minäkin. Lapsi on jo sen verran iso, että elämä on helppoa, ja toisaalta ajatus siitä, että jälleen olisin vuodet sidottu ihan pienen lapsen hoitoon, tuntuu jo vähän vieraaltakin. Meidän perhe on nyt tässä.



Vaikka, en voi kiistää, olen erittäin hyvin kartalla kiertopäivistäni ja joka kuukausi silti mielessä viipyy ajatus, jospa ne kuukautiset eivät tällä kertaa alkaisikaan... Mutta alkavathan ne. Kellontarkasti.



Tuo on vähän tyhmää toitottelua, että "nauti siitä ainoastasi, on epäreilua häntä kohtaan" jne. Miksi on epäreilua toivoa toista?? Olen satayksiprosenttisen varma, että lapseni ei ole missään vaiheessa kärsinyt tästä toisen lapsen kaipuustani. Totta kai rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta olisihan musta nyt riittänyt rakkautta sille toisellekin! Enkä ole tietysti lapselle avautunut että "kun ei me voida saada toista lasta" tms.



Silti minunkin sydämeni rutistuu joka kerta, kun hän edelleen kaipailee pikkusiskon/-veljen perään... =(

mutta onhan se hyvä jos jossain vaiheessa elämää, mikäli lasta ei kuulu, hyväksyy tilanteen ja suuntautuu eteenpäin. TUnteet pitää silti elää läpi ja käsitellä, muutenhan ne tulehtuvat tuolla sisällä ja alkavat tuottaa kaikenlaista harmia ja vaivaa.

Itsekin surisin ja ihmettelisin elämäni suuuntaa, jos olisimme saaneet vain yhden lapsen. Tosin meillä on adoptiolapsiakin. Tykkään olla ison perheen kanssa ja yksi lapsi ei olisi tuntunut vielä minun perheeltä.