VELA:lla on asiaa

niin ja tosiaan, pääsyyt siihen että en halua lapsia ovat:

- raskaus ja synnytys eivät tule kyseeseen

siinä tulee juuri se alisteinen asema. olet nainen ,olet raskaana, et voi tehdä sitä etkä tätä...

Mikä ihmeen alisteinen asema? Raskaana oleva nainen saa kaiken periksi ja oudoimmatkin oikkuilut siedetään. Kaiken lisäksi SINULLA on kaikki valta, haluatko lapsen vai et. Mies ei pysty sellaista päättämään, vaikka miten kovasti lapsen haluaisi. Miehen on aina löydetävä joku, joka suostuu sen tekemään. Nainen voi saada lapsen vaikka yhdenillan panolta jos siltä tuntuu.

USKALLAN KIRJOITTAA NÄIN; HAUKKUKAA JA SANOKAA MITÄ SANOTTE : )

En ole koskaan halunnut tehdä lapsia pilaamaan parisuhdettani ja elämääni. Olen halunnut elää elämän itselleni ja vapaasti. Olen halunnut käyttää aikaa ja rahaa itseeni. Olen halunnut nauttia, ihanasta, varakkaasta ja hemmottelevasta miehestäni. En ole halunnut kokea kivuliaita, kamalia ja likaisia synnytyksiä. En ole halunnut pilata kauneuttani ja vartaloani lapsen teolla. En uhrata elämääni lapselle. Olen halunnut pitää erittäin hyvää huolta itsestäni ja miehestäni. Olen halunnut harrastaa, matkustella, opiskella, käydä kauneushoidoissa, hieronnoissa ja kylpylöissä, lepäillä ja rentoutua. Mieheni on ostellut minulle matkoja, kylpylälomia, shoppailureissuja, vienyt ravintoloihin syömään, tuonut työmatkoilta tuliaisia jne. Olen ollut onnellinen näin. Olen nauttinut prinsessa elämästäni. On ollut ihanaa olla mieheni ainut prinsessa. Rakastan tuhlausta. Olen narsistinen, itsekäs, epäsosialinen ja materialistinen ihminen. Tämä on ollut juuri sopivaa elämää minulle.

[quote author="Vierailija" time="23.02.2013 klo 20:16"]

USKALLAN KIRJOITTAA NÄIN; HAUKKUKAA JA SANOKAA MITÄ SANOTTE : )

En ole koskaan halunnut tehdä lapsia pilaamaan parisuhdettani ja elämääni. Olen halunnut elää elämän itselleni ja vapaasti. Olen halunnut käyttää aikaa ja rahaa itseeni. Olen halunnut nauttia, ihanasta, varakkaasta ja hemmottelevasta miehestäni. En ole halunnut kokea kivuliaita, kamalia ja likaisia synnytyksiä. En ole halunnut pilata kauneuttani ja vartaloani lapsen teolla. En uhrata elämääni lapselle. Olen halunnut pitää erittäin hyvää huolta itsestäni ja miehestäni. Olen halunnut harrastaa, matkustella, opiskella, käydä kauneushoidoissa, hieronnoissa ja kylpylöissä, lepäillä ja rentoutua. Mieheni on ostellut minulle matkoja, kylpylälomia, shoppailureissuja, vienyt ravintoloihin syömään, tuonut työmatkoilta tuliaisia jne. Olen ollut onnellinen näin. Olen nauttinut prinsessa elämästäni. On ollut ihanaa olla mieheni ainut prinsessa. Rakastan tuhlausta. Olen narsistinen, itsekäs, epäsosialinen ja materialistinen ihminen. Tämä on ollut juuri sopivaa elämää minulle.

[/quote]

Kuulostat todella lapselliselta. Naurettavia ovat erityisesti nämä itsellistä elämää viettäneet päälle 50 v naiset, jotka luulevat että lapsen tekeminen olisi jokin suuri uhraus ja ulkonäön menetys. 

Todellisuudessa minä olen kauniimpi ja nuoremman näköinen kuin ikäiseni lapsettomat naiset.

Minä ymmärrän mitä ap ajaa takaa tuolla tasa-arvojutulla. Minäkin olen ollut aina jollakin tapaa miehinen mieleltäni, ehkä feministikin. Ajatus fyysisestä äitiydestä tuntui todella vieraalta ja epäsopivalta ratkaisulta kohdallani.

En tiedä, mitä minulle sitten vähän alle kolmekymppisenä tapahtui kun hormonit pistivät pään sekaisin... niin vain minusta tuli äiti, lopulta jopa kahdelle lapselle. Täytyy sanoa, että en olisi voinut ryhtyä perheen perustamiseen jos mieheni ei olisi ollut niin osallistuva isä. Hän osallistui ja osallistuu edelleenkin vähintään yhtä paljon lastenhoitoon kuin minäkin.

Äitiyden fyysinen puoli on ollut minulle silti vuosia arka paikka. Olen saanut molemmat lapseni ns. pelkosektiolla vaikka kyse ei ole pelosta, vaan ehkä juuri vieraantumisesta luonnollisuudesta. Synnyttäminen tuntui minusta aivan kamalalta asialta ja luonnonvastaiselta. Se ei vain ole minun tapani saada lapsia. Olen muutenkin aina kyseenalaistanut kohdallani biologisen vanhemmuuden erityisyyden. Adoptio olisi ollut aivan yhtä hyvä, jopa sopivampi, tapa tulla perheeksi. Haaveilen kolmannesta lapsesta, joka olisi adoptoitu. Minun osani raskaana olemisesta, imettämisestä, sektiosta jne. on täytetty.

Ensimmäiset pari vuotta vauva- ja taaperoelämää olivat todella rankkoja niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kesti pitkään sopeutua äitiyteen ja siihen välittömään riippuvuuteen, joka lapsella on vanhemmastaan. Mutta kaikkeen kasvaa ja tottuu, kivisestä tiestä huolimatta. Onneksi vauva-aika on lopulta lyhyt aika elämässä, ja elämä kahden leikki-ikäisen lapsen äitinä on minusta aivan ihanaa. Osaan olla heille hyvä äiti, näin uskon. Ja nautin itsekin elämästä.

Myös ymmärrykseni äidin ja isän rooleista ja sukupuolten välisistä luonnollisista eroista on avartunut. Minulla on naisena ja äitinä tietty rooli perheessä, miehelläni hieman toisenlainen. Äidiksi kasvaminen on tarkoittanut minun kohdallani myös sitä, että ne lasten hyvinvoinnin vuoksi tehdyt uhraukset tuntuvat mielekkäiltä, oikeilta ja palkitsevilta. Mieheni on joutunut luopumaan kuitenkin paljon vähemmästä kuin minä, mutta silti hyväksyn sen luonnollisena asiana. Olen kasvanut ihmisenä ja oppinut aimoannoksen epäitsekkyyttä. Väittäisin olevani parempi ihminen lasteni ansiosta.

Mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö joku voisi elää täysin tyydyttävää elämää lapsettomana. Eikä lapsettomat ihmiset ole automaattisesti epäkypsiä, lapsellisiä, itsekkäitä, mustavalkoisia ym. Eikä muiden ihmisten päätökset lisääntymisestä vaivaa minua.

Minulle herää ap:n ajatuksista pari ajatuksista pari ajatusta. 

Ensiksikin: vaikutat hyvin nuorelta. Tokihan nuori ihminen saa sanoa ettei halua lapsia, eikä minulla ole tarvetta muistutella siitä, että mieli voi muuttua. (Tiedän, että moni sitä jankkaa.) Mutta nuo perustelusi tosiaan kuulostavat vähän lapsekkailta. Ainakin tämän feministin korvissa. Siitä saattaa johtua, että jotkut eivät ota sinua nyt vakavasti.

Toiseksi: teillä on siis täysin erilaiset käsitykset tästä asiasta miehesi kanssa? Mitä aiotte tehdä asialle? Jos tosiaan olette hyvin nuoria, niin ajatuksesi lienee, että joko miehesi muuttaa mieltään sinun painostuksestasi tai sitten itse muutat mielesi? Jos olettekin jo vanhempia, eikä ole toivoa, että mielet muuttuvat,  niin sitten onkin vissiin ero edessä? Mitä siitä ajattelet?

Vähän ajateltavaa teille nykymammat. Itselläni on jo aikuiset lapset, mutta kyllä he miettivät ilmastomuutosta, sotia, ylikansoitusta, ruuan loppumista maapallolta etc.

Lisäksi te mussuttajat ette tajua, että maailma on kova ja koko elämä.

Ensiksi lapset ja heidän lapsensa seisovat isovanhempiensa arkun äärellä ja siinä sitten kannetaan tuhkauurnia..... sitten omien vanhempien ja ne lapset kuolevat aikanaan, niin mitään pysyvää ette saa aikaan.

Onnea nykynaisilla ja miehille, jotka ajattelevat asioita eivätkä katsele tätä kovaa palloa vaaleanpunaissten piiilarien läpi.

Mulla oli hirvittävä vauvakuume vähän alle kolmikymppisenä, mutta silloin ei ollut ketään, kenen kanssa toteuttaa vauvahaaveita. Nykyisen mieheni tapasin vasta päälle kolmenkympin. Hän ei ole varma, haluaako hän ottaa vastuuta kenenkään elämästä, ja ymmärrän häntä. Haluaisin perheen, mutta en ole itsekään varma, onko raskaus, synnytys ja vauva-aika "minun juttuni". Mielummin siirtyisin suoraan pikkulapsivaiheeseen tai teini-ikään. Meille sijaisperheys sopisi mainiosti. Tiedän, että ne lapset tulevat usein vaikeista oloista ja lapsista voi joutua luopumaan lyhyellä varoitusajalla. Silti tuntuisi vähintään yhtä mielekkäältä jättää jälki jonkun elämään sijaisvanhemmuudella, kuin siirtämällä omia geenejään.

Ja kyllä, minua loukkaa suunnattomasti ihmisten arvostelu, että olen itsekäs ihminen, kun en ehkä halua omia lapsia. Jos toisen ihmisten lapsien hoitaminen ja rakastaminen ei ole epäitsekästä, mikä sitten on?

Onhan se totta että varmaan saat puolustella valintaasi monillekkin ihmisille, mutta et ole ainoa!

Mulle on ihan okei jos joku ei halua lapsia! Ei kaikkien tarvitse :)

Mutta kyllä tätä ihmettelyä saa varmaan myös yksilapsiset perheet! Ettekö tee toista?

Samoin kun ihan varmaan myös vaikka kahden samaa sukupuolta olevan lapsen perheet. Ettekö te sitä poikaa yritä?

Samoin kun varmasti myös viisi lapsiset perheet. Ettekö te ehkäisyä osaa käyttää?

Että älä sure näitä kaikenmaailman ihmettelijöitä on ihan joka nurkalla etkä sä vapaaehtoisen lapsettomuutesi kanssa ole ainoa!

Itse varmaan tekisin pari lasta, mutta edellyttäisin, että se on se mies joka hoitaa lapset kotona ja jää pois töistä kun lapset ovat sairaina jne.

juu, sen olen ehdoksi sanonut, että lapsia voin harkita tekeväni jos minulla tulevaisuudessa on sellainen työpaikka että mies voi jäädä koti-isäksi ja päävastuuseen lapsista. mutta siihen menee vielä vuosia että tilanne on edes teoriassa mahdollinen. ollaan puhuttu erostakin, ''järkisyistä''. ettei mieheni hukkaisi aikaa kanssani jos sitten todella olen sitä mieltä että lapsentekoon en ryhdy.



hassua kyllä, adoptioon voisin suostua. ehkä kohdallani kyse on, nohh, voisi kai sanoa feminismistä. en halua olla se ''alistettu' osapuoli suhteessa, se jonka pitäisi uhrata koko kehonsa ja paljon muuta siihen että perheeseen syntyy lapsi. adoptio olisi lähtökohtaisesti tasa-arvoisempi miehen ja naisen kannalta. adoptio meillä ei tule kysymykseenkään, mies haluaa ehdottomasti biologisia lapsia, minun synnyttämänä. toisaalta pidän tuota kunnianosoituksena, että kelpaisin johonkin noin tärkeään tehtävään. toisaalta mietin että pitääkö minun tehdä hänelle lapsi jotta kelpaan? että olen jotenkin vajaa näin, lapsettomana.



aina olen myös ajatellut voivani ottaa sijaislapsia tms. lapset on lähellä sydäntä, sen takia en ole vela. mutta ehkä sijaislasten kanssa voisi toimiakin se ettei ole omia lapsia, mutta toisaalta sijaislapset eivät olisi mitään omien puuttuvien lasten korvikkeita (jos kyse olisi tahattomasta lapsettomuudesta)

voit ihan suosiolla unohtaa... Sijaislapset on haasteellisia kasvatettavia ja ansaitsevat perheen jossa on kokemusta lapsista. Jos et halua edes biolapsen kanssa "uhrata itseäsi", niin miten sitten sijaislapsen, joka vaatii sata kertaa enemmän sekä taitoa että aikaa?

Tai lähinnä sitä mitkä ovat syysi olla vela? Sekö, ettet halua jäädä pois töistä? Et halua odottaa ja synnyttää? Et pidä lapsista?

Sijaislapset vaativat vähintään yhtä paljon huolenpitoa kuin biologiset ja tunnesiteen kehittyminen vie luultavasti yleensä pidemmän ajan. Eli se ei kuulosta lainkaan realistiselta vaihtoehdolta.

Äkkiseltään kuulostaa, ettet ole sinut asian kanssa.

juu, sen olen ehdoksi sanonut, että lapsia voin harkita tekeväni jos minulla tulevaisuudessa on sellainen työpaikka että mies voi jäädä koti-isäksi ja päävastuuseen lapsista. mutta siihen menee vielä vuosia että tilanne on edes teoriassa mahdollinen. ollaan puhuttu erostakin, ''järkisyistä''. ettei mieheni hukkaisi aikaa kanssani jos sitten todella olen sitä mieltä että lapsentekoon en ryhdy.

hassua kyllä, adoptioon voisin suostua. ehkä kohdallani kyse on, nohh, voisi kai sanoa feminismistä. en halua olla se ''alistettu' osapuoli suhteessa, se jonka pitäisi uhrata koko kehonsa ja paljon muuta siihen että perheeseen syntyy lapsi. adoptio olisi lähtökohtaisesti tasa-arvoisempi miehen ja naisen kannalta. adoptio meillä ei tule kysymykseenkään, mies haluaa ehdottomasti biologisia lapsia, minun synnyttämänä. toisaalta pidän tuota kunnianosoituksena, että kelpaisin johonkin noin tärkeään tehtävään. toisaalta mietin että pitääkö minun tehdä hänelle lapsi jotta kelpaan? että olen jotenkin vajaa näin, lapsettomana.

aina olen myös ajatellut voivani ottaa sijaislapsia tms. lapset on lähellä sydäntä, sen takia en ole vela. mutta ehkä sijaislasten kanssa voisi toimiakin se ettei ole omia lapsia, mutta toisaalta sijaislapset eivät olisi mitään omien puuttuvien lasten korvikkeita (jos kyse olisi tahattomasta lapsettomuudesta)

Ei lapsen kasvattaminen mitään ihmepalkkoja vaadi! Sikäli ihan turha odotella mitään palkkaluokkaa.



Lapsen voi laittaa hoitoonkin, kunhan asetelma pysyy sellaisena, että mies on päävastuussa, hoitaa sairauspäivät ja lyhentää työaikaansa, käyttää lääkärissä jne. Silloin riittää kaksi ihan tavallista palkansaajaa perheessä.

tässä tullaan taas tähän ikuisuusasiaan velojen kohdalla: onko ainoa kokemus lapsista aina vain kokemus omasta, biologisesta lapsesta/ lapsista? enkö ole pätevä lasten kanssa jos minulla on koulutus lasten kasvatukseen, mutta ei biologisia lapsia?



lisäksi omalla kohdallani tiedän, että juuri se tekee minusta jaksavan ja uhraavan kun en uhraa vartaloani. kun kroppa on kunnossa, pää on kunnossa. ja kun ei olisi yhtään omaa lasta, voisi keskittää kaiken energian, hoivaamis- ja auttamishalun (jota löytyy PALJON!) vain ja ainoastaan huomoita ja apua kaipaaviin sijaislapsiin.



onhan siitäkin, myös täällä vauvapalstalla, ollut puhetta kuinka supernanny on lapseton ja ehkä juuri siksi niin huippuammattilainen lasten kanssa kuin on. ei sekoita liikaa ''äiti-tunteita'' työhönsä, jalostaa vain parhaimmat nais-ominaisuudet käyttöön työhönsä ja lasten kanssa työskentelyyn. lisäksi: jos kyse on sijaislapsista, paketissa tulee tosissaan lasten lisäksi muutakin, pelkkä lasten kasvatustaito ei riitä.

ehkä kohdallani kyse on, nohh, voisi kai sanoa feminismistä. en halua olla se ''alistettu' osapuoli suhteessa, se jonka pitäisi uhrata koko kehonsa ja paljon muuta siihen että perheeseen syntyy lapsi. adoptio olisi lähtökohtaisesti tasa-arvoisempi miehen ja naisen kannalta.

Mulle tulee mieleen, että näin ajatteleva ihminen ei a) tiedä mitä tarkoittaa feminismi, b) on vieraantunut luonnosta, c) ei ymmärrä, että ne adoptiolapsetkaan eivät ole mistään kukkasista siinneitä vaan jonkun "alistetun" naisen kantamia ja synnyttämiä, jonkun, jolla asiat on paljon huonommin kuin "feministillä" tällä Suomessa, joten olisi vähän kaksinaismoralistista käyttää sitä hyväkseen.

niin ja tosiaan, pääsyyt siihen että en halua lapsia ovat:



- raskaus ja synnytys eivät tule kyseeseen



siinä tulee juuri se alisteinen asema. olet nainen ,olet raskaana, et voi tehdä sitä etkä tätä...sinulle puhutaan vain raskaudesta/ synnytyksestä ja lapsista. ja jos synnytyksessä käy huonosti....kun lapsi on maailmassa, pitäisi vielä sitoutua imettämiseen (siinä kohtaa jos olisin tehnyt lapsen, uhrautuisin loppuun saakka lapsen parhaaksi), ja biologinen fakta on se että äiti on vauvan tärkein ihminen. paras paikka on äidin lähellä, äidissä kiinni.



- ajattelen että ihmiset ovat tasa-arvoisia. miksi lapsen siis pitää olla oma? onko adoptoitu tai sijaislapsi jotenkin heikkoarvoisempi?

Feminismiä on se, että lasta saa hoivata kumpi vain vanhemmista.



Pelkäätkö siis fysiikkasi puolesta? Minusta raskaus/ synnytys eivät rasita kroppaa, vaan sen rankkuuden tekee se nukkumattomuus/ univelat, joita pieni lapsi tuo tullessaan.



Raskaus on "poistunut" kropasta kolmessa kuukaudessa. Vai pelkäätkö nyt lihomista?

lisäksi omalla kohdallani tiedän, että juuri se tekee minusta jaksavan ja uhraavan kun en uhraa vartaloani. kun kroppa on kunnossa, pää on kunnossa.

Suurimmalla osalla synnyttäneistä kroppa on ihan kunnossa. Pienellä vähemmistöllä jää synnytyksestä pitkäaikaisia vammoja tai tulee komplikaatioita. Vammautuneiden määrä vain näyttää isolta tällaisia palstoja seuratessa, koska heistä moni kirjoittelee kokemuksistaan, kun taas ne joilla kaikki on mennyt normaalisti eivät vauvaudu, koska ei ole tavallaan mitään kirjoitettavaa.

Odota tuonne kolmenkympin tuolle puolen ja yksi päivä sulle valkenee että se vartalo menee joka tapauksessa, ja mitä sulle sitten jää.



Mulla oli nuorena just samoja ajatuksia kuin sinulla, mutta kasvoin niistä ulos. Kuvittelin että vihaan imetystä, mutta loppujen lopuksi imetin melkein kaksi vuotta. Kun lapsi oli sylissä, iski eläimellinen tarve ruokkia se parhaalla mahdollisessa sapuskalla, ja siinä oli aivan toissijaista miltä tissit näyttää, siinä paljastui rintojen todellinen käyttötarkoitus. Nyt myöhemminkin rinnoillani on yhden tarkoituksen sijaan kaksi tarkoitusta, ja olen muutenkin kehoani kohtaan paljon armollisempi. Se on upea laitos, se on terve ja se toimii.

Se onselvä asia. Itselläni on kaksi tytärtä. Rintani ovat nykyisin kuin ajokoiran korvat, ohuet lättänät jotka roikkuu. Toisessa jalassa suonikohjuja. Vatsa jäi löllöksi, toi löllö ei vaan lähde vaikka laihdutin yli 15 kiloa pois ja nyt olen normaalipainoinen. Siinä on ja pysyy....No antaa olla sitten. Kaikki nämä ovat hyvin pieni uhraus ja hinta siitä et meillä on kaksi tervettä ihanaa lasta, joten en sinänsä koe että olisin jotenkin piloilla.



Ai niin....sukulaiset jauhavat juurikin tuota ihme paskaa tyyliin kai te vielä pojan teette? Pitäähän se poikakin olla! Tuon koen aika moukkamaisena. Lisääntymisasiat on henkilökohtaisia ja ne ei muille kuulu. Mun mielestä sun ei tarttee omaa päätöstäsi kenellekään puolustella. Jos et halua lapsia, sitten et halua, piste!