Mä vaan kilahdin! Ei pystyny muuta. 1 v nukuttaminen vei hermot! ;(

Huomasin äimä ry:n jun googletin uupunut kotiäiti tai jotain vastaavaa ja sieltä sain vertaistukea ja apua.. tosin neuvolastakin voi saada

kokemaan tuon vielä satoja kertoja kun tulee uhmat ja muut. Me äidit ollaan vaan ihmisiä ja tuollaista minä tehny monet kerrat, nyt 3 lasta.

ei siis tarvi kokea huonoa omaatuntoa/ olla huolissaan itsestään tän takia?

tommonen on niin ylestä ja varmasti kaikki äidit kokee tuon jossain muodossa. Meilläkin taistellaan melkein joka ilta nukkumaanmenossa. Ei tietenkään huudeta mutta muuten on kyllä pinna koetuksella.

Minusta on hienoa, että halusit keskustella tästä ja mikä parasta, lähdit pois huoneesta kun sinusta tuntui pahalta. Niin kannattaa aina tehdä. Varmistaa vain, että lapsi on turvallisesti sängyssään, vaikka huutaisikin... Voimia!

Älä huoli, on sattunut minulle myös. ei usein, mutta joskus, sanotaan n. Parin kolmen kuukauden välien vaan on huono päivä ja väsymys... Just tuo että vinkuu ja vinkuu eikä mikään auta, se on ihan perseestä jos näin saa sanoa :) Joskus olen poistunut paikalta ja tiuskaissut etä älä sitten nuku saatana. Mies sitten aina menee heti neidin luo :) yleensä reagoin kuitenkin niin että nappaan vain syliin enkä sano mitään, en lepertele enkä muuta, tympääntyneenä vain pidän sohvalla sylissä ja siihen nukahtaa aina samantien. En tiedä huomaako lapsi silloin edes että,äidillä meni hermot ;)

Kuullostaa tutulta, sekä nukahtamisongelmat että hermostuminen. Mä luulen että meillä poika on välillä ylikierroksilla kun ei nukahda millään. Joskus on ehkä hampaan puhkeamisetkin vaivaavat, koska olen välillä antanut parasetamolia ja lapsi on nukahtanut nopeasti. Päikkärit maistuu välillä myös liian hyvin, 2,5h, joten sekin voi vaikuttaa. Meillä lapsi nukahtaa tissille, joten en voi miestäkään hyvödyntää apuna.....

Mä saan useimmiten tsempattua itseäni sillä, että ajattelen nukuttamista kilpailuna, eli katsotaampas kumpi voittaa....! Ja päätän pysyä vaan siinä vieressä hiljaa siihen asti että toinen nukahtaa, vaikka kuinka hihkuis siinä, niin vaan painan tai silitän kevyesti selkää että rauhoittuu.

Kokeile parasetamolia jos vaikka hampaat kipuilee, tai sitten suosittelen iltasatua ja laulua ja silittelyä.

No mä taas sanoisin, että kyllä on syytä hiukan tarkkailla itseään. Mulle on käynyt noin pari kertaa ja syynä on kyllä aina ollut väsymys ja omien tarpeiden huomiotta jättäminen.



Mullakin on kolme lasta ja kaikenlaista vaikeutta ollut, mutta tunne-elämältään vakaa ihminen ei kyllä menetä hermojansa noin satoja kertoja.



Mieti ap miksi noin kävi. Veikkaan syyksi väsymystä ja uupumusta ja mieti miten voisit huolehtia itsestäsi paremmin.

Kiitos kaikille! ehkä syynä on väsymys. sitä itsekin epäilen. Ihana kuulla, etten ole ainoa joka käyttäytyy näin. Jäi vaan paha olo, kun näin raivostuin ;( mutta ei tää aina ole niin helppoa. Ihmisiähän me vain ollaan. joskus vaan ei jaksa sitä kitinää ja ininää. Vaikka lapsi on rakkain ja tärkein minulle! Mutta osaa se koetella hermojakin! :D

Ensi kerralla pyydä mies aikaisemmin apuun. Häivy paikalta ja järjestä tilalle rauhallinen, turvallinen aikuinen. Ei varmaan vaarallista jos yksittäinen kerta, mutta ei 1 v. huudeta nukkuivat tai eivät. Huutamisesta tulee turvaton olo, joten pyydä apua mieheltä jo aikaisemmin.

No mä taas sanoisin, että kyllä on syytä hiukan tarkkailla itseään. Mulle on käynyt noin pari kertaa ja syynä on kyllä aina ollut väsymys ja omien tarpeiden huomiotta jättäminen.

Mullakin on kolme lasta ja kaikenlaista vaikeutta ollut, mutta tunne-elämältään vakaa ihminen ei kyllä menetä hermojansa noin satoja kertoja.

Mieti ap miksi noin kävi. Veikkaan syyksi väsymystä ja uupumusta ja mieti miten voisit huolehtia itsestäsi paremmin.

Huokaus taas että tulee oikein diagnoosia. Kyllä, normaalin kirjoon mahtuu muunkinlaisia äitejä kuin sinä...

Tietysti itsestään pitää huolehtia, mutta on tarpeetonta potea syyllisyyttä kilahtamisesta. Minä nimittäin tunnen vain "tunne-elämältään epänormaaleja" ihmisiä joilla palaa muksujensa kanssa käämit ihan säännöllisesti.

Silloin tällöin menee hermo ja esim. karjaisen "on se nyt perkele kumma kun sinne vitun laatikolle pitää taas mennä ottamaan niitä äitin tavaroita vaikka on sata kertaa sanottu. Mikä perkele siinä on ettet voi uskoa kun sanotaan?!" Joskus oon kans vaan sanonut taaperolle että "mene nyt ihan oikeesti helvettiin siitä" ja sit mennyt makkariin vähäksi aikaa.



Vaikka kuinka vihaisella äänellä olen huutanut niin parin minuutin päästä lapsi on aina ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jotenkin lohdullista, että kun itsellä on kamalan huono omatunto ja melkein itku kurkussa niin lapsi on jo antanut anteeksi ja ihan iloisena haluaa jatkaa yhteisiä touhuja...



Eli en usko että noista mitään traumojakaan jää. Ei sillä että puolustelisin itseäni, yritän kyllä välttää rumasti sanomista ja raivoamista. Joskus se hermo vaan menee ja on ihan tervettä purkaa sitä jotenkin.

Ette voi uskoakaan kuinka huoentavaa on kuulla teidän kokemuksia!! Itsekin aloin melkein itkemään, kun tuli niin paha olo ;( mutta teidän ansiosta iltani pelastui, kiitos

Itse en ole ikinä huutanut tai kiroillut lapsille ja tuntuisi tosi pahalle niin tehdä.

vai onko teillä vaan tosi helpot lapset??

Minäkin olen pari kertaa kironnut ja hermostunut vauvalle, kun oli kaikkein rankimpia öitä heräilyineen.



Sittemmin olen tajunnut, että se on vihoviimeinen asia, mitä voi tehdä. Oma kiukkuisuus vain tarttuu lapseen, ja kaikki sujuu entistä hankalammin. Nyt lapsi on 1,5 vuotias, ja kummasti on minullakin pinna pidentynyt ja olen jostain löytänyt itselleni ns. lehmän hermot. Ja ne ovat tarpeen, kun uhma alkaa jo kolkutella.



Itseäni helpottaa, että ajattelen jo etukäteen, miten reagoin vastoinkäymisiin. Otan sen asenteen, että olen turvallinen ja lempeä, mutta jämäkkä vanhempi. En anna periksi kitinälle, mutta en myöskään menetä malttia enää ikinä. Jos yöllä heräillään (mitä tapahtuu nykyisin äärimmäisen harvoin), niin tajuan heti, että lapsella on joku hätä/kipu/nälkä/jano. Jos nukuttaminen kestää, niin laitan rauhallisesti yhä uudestaan ja uudestaan lasta pinnikseen. Monesti voi tuutulaulun laulaminen myös rauhoittaa, myös niitä omia hermoja. ;)

Te ette vaan osaa, siinä on selitys.

Jos tekee oikein, ei tarvitse huutaa eikä lapsikaan huuda eikä kärsi.

Siinä miettimistä ja pähkinää.

Te ette vaan osaa, siinä on selitys.

Jos tekee oikein, ei tarvitse huutaa eikä lapsikaan huuda eikä kärsi.

Siinä miettimistä ja pähkinää.

Itse en ole ikinä huutanut tai kiroillut lapsille ja tuntuisi tosi pahalle niin tehdä.

Lapsesi varmaan kiittävät sinua, kylmää ja tunteetonta jääkaappiäitiä aikuisena :(

AP, on ihan normaalia räjähtää joskus. Sen jälkeen halitaan ja pusitaan ja pyydetään anteeksi ja kaikki on hyvin. Ihmiset eivät ole täydellisiä.

Mielestäni tässä ketjussa vähän liikaakin annetaan hyväksyntää ap:n raivokohtaukselle. Joo, ei se mikään katastrofi ole, mutta ei sellaiseen saa kannustaakaan. Ennemminkin tuossa tilanteessa pitää tajuta ns. kasvaa aikuiseksi ja herätä omaan käytökseensä ja pitää huoli, ettei raivoilu enää toistu.



Tiedän tämän, sillä olen itse kasvanut "räjähdysherkän" isän tyttärenä, ja lapsuutta varjosti se, että koko ajan piti olla varpaillaan ja varoa isän raivostumisia. Vaikka väkivaltaa ei ollut, niin kotona oli kireä ilmapiiri. Ahdistavaa!

Itse en ole ikinä huutanut tai kiroillut lapsille ja tuntuisi tosi pahalle niin tehdä.

Lapsesi varmaan kiittävät sinua, kylmää ja tunteetonta jääkaappiäitiä aikuisena :(

AP, on ihan normaalia räjähtää joskus. Sen jälkeen halitaan ja pusitaan ja pyydetään anteeksi ja kaikki on hyvin. Ihmiset eivät ole täydellisiä.

tekee mieli huutaa ja kiroilla. Itkut, naurut ja pusut kyllä tulee luonnostaan, mutta minun on oikeasti vaikea edes kuvitella huutavani lapsilleni.