Muita VL-äitejä jotka miettivät lähteäkö vai jäädä liikkeeseen?

Rebekka Naatus kirjoitti juuri siitä, miten ateistikin voi olla "uskomassa" lähinnä sen yhteisön vuoksi.

Näin yllättävää se saattaa ola, tosiaan. Tässä on linkki jos joku ei ole lukenut.

http://freepathways.wordpress.com/2012/07/26/rebekka-naatus/

Itse olen miettinyt monta vuotta mihin suuntaan tästä lähtis. En edes ole pitkään aikaan elänyt "sääntöjen mukaan" Ehkäistään, lapsia ei enää tule. Eletään tavallista suomalaista perhe-elämää. Katsotaan telkkaria ja videoita. Olen sävyttänyt hiuksenikin. Tähän meni varmaan 3 vuotta ennen kuin uskalsin sen toteuttaa:) Tuntuu että sellaisia samalla tavalla ajattelevia kavereita ei oikeen edes ole Eikä kavereita muutenkaan liiemmin oo. Hyvänpäiväntuttuja ja facebook kavereita kyllä riittää, mutta hyvät ystävät puuttuu :/ Niitä olisi kiva saada.

Minä olen ollut jo pitkään vähän samanlaisissa tunnelmissa. On ahistanut jo vuosikausia. Mulla on kuitenkin sen lisäksi toinen iso ongelma. Mieheni ei halua kuulla puhuttavankaan että lähdettäis pois liikkeestä. Vaikka ei hänkään seuroissakäynnistä ole erityisen innostunut. Mutta ei ahlua että mikään muuttuisi miksikään.

Täällä meitä eronneita pyörii pilvin pimein.

Millaisia tunteita vanhoillislestadiolainen kokee?



Kaikessa keskustelussa vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä irtaantuneiden kanssa nousee yksi tunne yli muiden: Ahdistus. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa, että synti ahdistaa, evankeliumi vapauttaa. Todellisesta ahdistuksesta vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ei puhuta, mutta tosiasia on, että liikkeen opetuksen ja sen normien tuoma ahdistus on hyvin yleinen tunne.



”Ennemmin olisi antanut poikansa kuolemalle, kuin epäuskolle. Sitten ainakin olisi tiennyt, että turvassa on…”



”Meillä on nyt vain tämä elämä yhteistä aikaa. Jälleennäkemisen toivoa ei ole.”



”Rakas ystävä, minä olen aivan järkyttynyt. Olen kuullut niin hirveitä. Toivon sydämestäni, ettei kuulemani ole totta.”



”Tuntuu, kuin kuolema olisi käynyt…Mutta minä huudan vielä taivaan isän puoleen että hän avaa sinun sydämen.”



Vanhoillislestadiolainen opetus pyrkii hallitsemaan ihmisten omatuntoja luomalla syyllisyyden tunnetta. Kun ihminen voimakkaassa syyllisyyden tunteessa saa synninpäästön, hän kokee erittäin vahvan vapautumisen tunteen. Tämä riemullinen vapautus ahdistuksesta tietysti sitoo ihmistä ryhmään. Ongelma muodostuu, kun normit ovat tiukat ja niiden rikkomisesta tulee tuntea syyllisyyttä aina uudelleen. Saarnamiesten ihanteena pitämä hyvä uskonkilvoitus vaatisi jatkuvaa synneistä parannuksentekoa. Tässä kierteessä ihminen helposti joko ”paatuu” tai ahdistuu tai molempia yhtaikaa.



Erityisesti ahdistusta aiheuttaa kielteinen suhtautuminen ehkäisyyn. Tämä opetus aiheuttaa kohtuuttomia rasitteita sekä miesten, että erityisesti naisten elämään ja parisuhteeseen. Jostain syystä tämä normi on nostettu muita vl-syntejä korkeammalle ja sitä opetetaan voimakkaasti tunteisiin vetoamalla. Esimerkiksi käy Pauli Korteniemen saarna vuodelta 1962:



"...äidit rakkaat, jos ette täällä tahdo kivulla synnyttää lapsia, niin te ette pääse lasten kanssa iankaikkista elämää nauttimaan, mutta teidän pitää alkaa helvetin vaivassa ja helvetin tuskissa niitä syntymättömiä lapsia vielä synnyttämään."



Nykyään käytetään lievempää retoriikkaa, mutta oppi on edelleen sama.



Irtaantumisprosessi



Irtaantumisprosessi ei ala välttämättä erityisen suurista tunteista, vaikka sellaisiakin on nähty. Irtaantuminen alkaa hiljaisesta kasvamisesta ulos vl-opetuksesta tai havainnoista, että se ei ehkä olekaan oikein. Vl-opetus ja yhteisössä eläminen voidaan kokea monin tavoin. Siinä on paljon hyvää yhteisöllisyyttä ja turvallisuuden tunnetta. Se usein kuitenkin myös ahdistaa. Ennen kaikkea ahdistusta luo sellaiset normit, joille ei nähdä selkeää oikeutusta, mutta kuitenkin niiden vaikutus yltää jokaisen elämään hyvin syvällisellä tasolla.



Hämmennyksen tunteet tulevat voimakkaasti esiin, kun omien näkemysten ero opetettuun totuuteen nähden tiedostetaan. Siinä on kyseessä ristiriita. Ristiriidan voi kieltää, kuten useimmat tekevät. Jos sen myöntää, se joudutaan myös ratkaisemaan.



Oman tilanteen havaitseminen



Havahtuminen - epävarmuus - omien ajatusten pelko – niiden torjuminen. Itselläni ensimmäinen havahtuminen, joka kyseenalaisti vl-uskoa, tapahtui seuroissa. Puhuja ihasteli: ”Kyllä meillä, rakkaat, on HYVÄ Jumala”. Tuo lause pysäytti minut kysymään, ”Mitä ihmeen hyvää Jumalassa on”. Perusteluna kysymykselle oli ymmärrys siitä, että tämän opin mukaan Jumala lähettää lähes kaikki ihmiset ikuisesti käristymään helvetin liekkeihin ilman, että juuri kukaan on saanut minkäänlaisia mahdollisuuksia valita toisin. Tämä ajatus aiheutti paitsi hämmennystä, myös katkeruutta, tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta.



Kun epäilyt uskaltaa käsitellä, kokee ihminen epävarmuutta ja epäilyyn liittyy myös pelkoa omista ajatuksista. Tutkiskelu ja uskontilan kypsyminen kauemmas liikkeestä aiheuttaa myös juurettomuuden tunnetta; jos tuo tuttu ja turvallinen yhteisö onkin väärässä, mikä onkaan sitten totta? Jos tästä uskosta luovun, mitä tulee tilalle? Hämmennys jatkuu ja epävarmuus voi myös pelottaa.



Kun ihminen pääsee sinuiksi ajatustensa kanssa ja epävarmuutta aiheuttavat asiat selviävät, tulee löytämisen ilo ja helpotus. Irtipääsy vl-opista ja liikkeen vallasta on hyvin vapauttavaa.



Julkitulo



Oman uskontilanteen muuttumisen ilmoittaminen on traumaattinen tapahtuma. Se hermostuttaa ja jännittää ja pelottaa. Seuraukset tiedostava ymmärtää, että siihen päättyy yksi merkittävä elämän jakso. Suhde valtaosaan ihmisistä joutuu koetukselle ja osa niistä täytyy rakentaa uudelleen. Asian kertominen sukulaisille ja ystäville on kuin käynnistäisi tunteiden myrskyn.



Läheisten kohtaaminen ilmoittamisen jälkeen



Tässä vaiheessa suurimmat tunteet ovat toisilla. On hämmästystä ja järkytystä, joka muuttuu suruksi ja jopa epätoivoksi. Yllättävää on kuitenkin se, että eri ihmiset reagoivat niin eri tavoin. Osalle ero liikkeestä on samaa tai pahempaa, kuin ero elämästä. Yllättävän paljon on niitä, joille tapahtunut ei olekaan kovin dramaattista. Lähinnä voidaan olla hetken hiljaisia ja hakea uutta luonnollista yhteyttä. Kun se on saavutettu helpohkosti, kaikki on kuten ennenkin. Jotkut ovat valmiita keskustelemaan asiasta ja ymmärtävät hyvin haluamatta silti omalla kohdalla tehdä vastaavia ratkaisuja. Usein nämä ymmärtäjät ovat itsekin kukin tavallaan kriittisiä suhtautumisessaan vl-opetukseen.



Omille lapsille kertominen



Osa lähtijöistä erkanee hiljalleen omaksumalla elämäntavan, joka ei ole vl-normien mukaista. Tällöin lapset eivät kasva noihin normeihin eikä erillinen ilmoittaminen heille ole välttämättä edes tarpeellista. Jos taas elämä on ollut vanhoillislestadiolaisuuden mukaista ja uskoa on oikeasti tunnustettu perheessä, muutos voi olla lapsellekin shokki. Murrosikäinen lapsi on jo muodostanut identiteettiään aika paljon uskonnon mukaan ja vanhempien ilmoitus, ettei enää kuuluta tuohon joukkoon, on vakavasti otettava tapahtuma. Lapsi miettii, kumpi on oikeassa, vanhemmat vai kaikki muut. Tunteet ovat hyvin ristiriitaiset, kun ei tiedä ketä uskoa. Tärkeää on ottaa tämä huomioon eikä ainakaan lisätä kahtia jaottelua.



Sopeutuminen



Aika parantaa haavat, joskin vanhemmat saattavat usein kärsiä lastensa vl-uskon kieltämisestä hyvin pitkään, jopa lopun elämäänsä. He ajattelevat kyseessä olevan oman lapsen joutuminen helvetin liekkeihin.



Miksi ero vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä on niin dramaattinen asia?



Syy on siinä, että vl-opin mukaan kysymys on yksinkertaisesti elämästä ja kuolemasta. Kuolema tässä tapauksessa on vain vielä paljon pahempi, kuin ajallinen kuolema. Uskon kieltämisen katsotaan merkitsevän ikuista ja ääretöntä kärsimystä tulisessa meressä, kun taas uskossa kuoleminen takaa ikuisen täydellisen nautinnon taivaassa. Tältä pohjalta eron aiheuttamat suuret tunteet on ymmärrettäviä. Suurimmat tunteet ovat kuitenkin yleensä muilla kuin lähtijällä itsellään.



Eron merkitys eronneelle



Valtaosa lähtijöistä sanoo vapautuneensa ja pitävänsä liikkeestä irti pääsyä ehdottoman positiivisena asiana. Heille nimenomaan vl-normien turhuus ja vaativuus on luonut ahdistusta, josta velvoitteesta vapautuminen on antanut mahdollisuuden normaaliin elämään. Eron jälkeen omat tunteet liikettä kohtaan muuttuvat. Vielä eroprosessin kestäessä usein nähdään liikkeessä olevan huomattavan paljon hyvää huolimatta siitä negatiivisesta seikasta, joka itseä ajaa ulos. Sisällä ollessa ei kykene näkemään liikettä, sen oppia, toimintatapoja ja merkitystä ihmisiin kovinkaan objektiivisesti. Ulkoa päin moni asia näyttää erilaiselta kuin ennen, kuten esim. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen, SRK:n vallankäyttö, sensuroiva kaksoisviestintä tai tarkoitushakuinen historiantulkinta. Tällöin voi nousta mieleen ihmettely, vastenmielisyys ja joskus jopa katkeruus liikettä kohtaan.



Ikävämpi puoli on se, että osa lähtijöistä ei ole sinut ratkaisunsa kanssa. Ihminen saattaa olla lähtenyt liikkeestä esim. ”maailman houkutusten” takia, eli jossain elämän vaiheessa uskonasiat kiinnostaa niin vähän, että mielenkiinto normien ulkopuoliseen elämäntapaan saa vaa’an kallistumaan irtaantumisen puolelle. Kun uusi elämä normalisoituu ja uskonasiat jälleen nousevat pintaan, saattaa ihminen edelleen ajatella, että entisen elämän vl-opetus oli oikeaa. Tässä tilanteessa ihmiselle saattaa tulla vahvojakin pelkoja ja ristiriitoja. Toisaalta uskotaan itsensä olevan matkalla helvettiin, mutta toisaalta uusi elämä tuntuu aivan tavalliselta ja vl-elämä ahdistavalta.



Erotetut



Oma lukunsa on ne ihmiset, jotka aina kokivat olevansa vl-uskovaisia ja olisivat halunneet olla edelleenkin. Kuitenkaan heille ei annettu siihen mahdollisuuksia. 70- ja 80- luvun hoitokokouksissa erotettiin ihmisiä mielivaltaisin perustein. Ihmisiltä vietiin lupa uskoa, heiltä vietiin toivo päästä taivaaseen, johon he vilpittömästi uskoivat. Näille ihmisille ero liikkeestä oli järkyttävän traumaattinen. Lähes kaikki kertovat mielenterveyden ongelmista. Moni joutui sen takia hoitoonkin ja osa päätti elämänsä oman käden kautta, kun kerran taivastoivoa ei enää ollut.



Vasta internetin keskustelupalstat ovat antaneet osalle näistä ihmisistä mahdollisuuden avautua traumaattisista kokemuksistaan 30 vuoden jälkeen. Koko ajan SRK on vähätellyt näitä ihmisiä ja heidän kokemuksiaan, mikä osaltaan on lisännyt heidän tuskaansa. Tänä päivänä SRK on toisaalta myöntänyt virheet, mutta toisaalta se kieltää ne. Erotetut leimataan edelleen itse eronneiksi ja epäuskoisiksi, joiden mielipiteitä ei tulisi kuunnella.







Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies.

Kaveriperheitä on siellä täällä(lähinnä ovat lasten kummeja) ne kyllä käy kylässä sen kerran vuodessa ja itsekin saatetaan käydä kerran vuodessa. Niistäkään ei kukaan tunne toisiaan. Tuntuu että heilläkin on ne ovat kaveripiirit. Hassulta kuulostaa mutta väliin tunnen itseni aika ulkopuoliseksi ajatuksineen. Ap

Kuulostaa hirmu tutulta! Minulla oli tuollaista koko sen ajan kuin aikuisiässä ry:n piireissä oltiin. Minulla tilanen helpottui kun saatiin yhdessä päätettyä että lähetään pois. Silloin tuli vapautuminen ja saattoi saada "normaalisti" ei vl -kavereita. En väitä että sekään ihna käden käänteessä tapahtuisi sillä onhan ystävyyden kehitytminen aina oma juttunsa, joka kerta. Mutta on se helpompaa kun voi olla oma itsensä eikä mene energiaa siihen vl-asiaan, ei teeskentelyyn eikä itsepetokseen. Nyt on useita todella hyviä ystäviä, ei kovin monta mutta sopivasti. Ja kivasti harrastukia ja lasten kautta on tullut myös tuttuja ja kavereita lisää.

Eikä onneksi tarvitse ahdistua siitä että pitäisi kasvattaa lapset semmoiseen älyttömään uskomusmaailmaan kuin vl.

Tsemppiä ap:lle!

Joku mainitsi myös sen että Vl liikkeessä ajatellaan että ulkopuolella on pelkästään paha maailma. Siitäkin ajatuksesta yritän päästä irti. Ap

niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Ääriuskonnollisessa ajattelussa on tyypillistä voimakkaat Hyvä-Paha -dikotomiat. Mutta sellainen ei kuulu realistiseen, aikuiseen ajatteluun. Hyvää ja pahaa on kaikkialla, niitä on uskallettava kohdata ja tarkastella. On itse oltava kriittinen ja ajateltava itse. Voimia ap!! Sinulla on tulevaisuus ja se kuuluu vain sinulle. Ota siitä vastuu heti tästä päivästä alkaen.

Hyvin sanottu. Minullekin opetettiin että on katastrofi jos lakkaa käymästä seuroisa, silloin joutuuu "maailmaan". Ulkopuolinen todellisuus demonisoidaan ja siihen pelkoon opetetaan jo lapsesta lähtien. Se on tosi sairasta kun sitä alkaa ajattelemaan.

Itse lähdin liikkeestä 5 vuotta sitten 19-vuotiaana. Aluksi mulla oli karseeta helvetinpelkoa ja kuoleman pelkoa, mutta terapian avulla olen selviytynyt, Nyt olen tasapainossa ja työkykyisenä selviytynyt irti rauhanyhdistyksetä. :-)

Itse olen miettinyt monta vuotta mihin suuntaan tästä lähtis. En edes ole pitkään aikaan elänyt "sääntöjen mukaan" Ehkäistään, lapsia ei enää tule. Eletään tavallista suomalaista perhe-elämää. Katsotaan telkkaria ja videoita. Olen sävyttänyt hiuksenikin. Tähän meni varmaan 3 vuotta ennen kuin uskalsin sen toteuttaa:) Tuntuu että sellaisia samalla tavalla ajattelevia kavereita ei oikeen edes ole Eikä kavereita muutenkaan liiemmin oo. Hyvänpäiväntuttuja ja facebook kavereita kyllä riittää, mutta hyvät ystävät puuttuu :/ Niitä olisi kiva saada.

Minä olen ollut jo pitkään vähän samanlaisissa tunnelmissa. On ahistanut jo vuosikausia. Mulla on kuitenkin sen lisäksi toinen iso ongelma. Mieheni ei halua kuulla puhuttavankaan että lähdettäis pois liikkeestä. Vaikka ei hänkään seuroissakäynnistä ole erityisen innostunut. Mutta ei ahlua että mikään muuttuisi miksikään.

Melkeinpä juuri kuin minun/meidän elämästä.

Minä mielessäni ajattelen että lähden kunhan aika on kypsä.

Meillä ihan sama homma että miehen mielestä ei tarvi lähteä minnekään. Hänkin elää kuitenkin ihan "maallista" elämää.

Eli nimellisesti ollaan mukana, mutta eletään ihan omaa elämää.

Musta tuntuu että mies väliin melkein ahdistuu jos mainitsen että ei vois vähempää kiinnostaa mikään Vl touhu.

Mies aina sanoo että älä välitä miten muut tekee tai ajattelee. Me voidaan tehdä mitä me halutaan. Yritän päästä siitäkin eroon. Se on vaikeeta. Onko teillä monta lasta?

Kiinnostaisko kirjoitella enemmänkin esim sähköpostiin?

Ap

Olen itse "kieltänyt uskon" jotai 5 vuotta sitten. Meillä on 1 lapsi (6v). Olen 28v. Jos sulla on joku anonyymi sähköpostiosoite, niin laita se tänne, jos haluat vaihtaa ajatuksia. :)

Tuun sitten laittamaan sen tähän ketjuun.

Ap

Ei vl-liikeeen jättäminen tarkoita että tarvitsee luopua uskosta Jumalaan. Esimerkiksi Kauniaisissa ihan juna-asema vieressä toimii Raamattuopisto, jossa on messu joka sunnuntai klo 11. Siellä käy paljon lapsiperheitä ja siellä saa kuulla ihan oikeaa luterilaista sanaa.

Mies aina sanoo että älä välitä miten muut tekee tai ajattelee. Me voidaan tehdä mitä me halutaan. Yritän päästä siitäkin eroon. Se on vaikeeta.

jos aikuinen ihminen ei tiedä voivansa tehdä omalla elämällään mitä haluaa.

Miehesi on absoluuttisesti oikeassa.

Kun halukkaita irtautujia kuitenkin tuntuis olevan, mutta se yksinäisyys ja kaikki pelottaa. Eikö voisi saada tukea toinen toisiltaan ja ystävystyä keskenään.. Irtautujia kun varmaan riittää..

Ei vl-liikeeen jättäminen tarkoita että tarvitsee luopua uskosta Jumalaan. Esimerkiksi Kauniaisissa ihan juna-asema vieressä toimii Raamattuopisto, jossa on messu joka sunnuntai klo 11. Siellä käy paljon lapsiperheitä ja siellä saa kuulla ihan oikeaa luterilaista sanaa.

Tämä saattaa olla jolekulle ihan hyvä vaihtoehto, en tunne tarkemmin. Vanhoillislestadiolaisuuden ongelma jonka se tekee monelle, on se että kun/jos siitä irtaantuu, elämästä katoaa hengellisyys tavallaan kokonaan. Toisaalta on kurkkua myöten täynnä sitä puppua, vallankäyttöä, epäraamatullisuutta jne. Silloin voi käydä niin että heittää kristinuskon kokonana pois mielestä ja sydämestä. Tämä voi johtua siitäkin että on niin syvälle iskostettu se että on vain "yksi oikea uskovien joukko" ja kun siitä luopuu niin ei välitä enää sittne mistään.

Täällä on erä entinen vl kuvaunnut kokemustaan, että menetti ikään kuin kykynsä välittää uskosta:

"Se mitä suren aika ajoin, on että vl-oppiin kasvaminen ja siinä eläminen tuhosi minun sisältäni kyvyn kokea aitoa syvää hengellisyyttä. Kokea Jumala turvallisena ja rohkaisevana."

http://freepathways.wordpress.com/2009/09/08/kadotettu-hengellisyys/

jonkun sellaisen kanssa joka on irtautunut liikkeestä tai irtautumassa.



Itse olen ollut "entinen vl" jo yli 8 vuotta. Välillä käyn katsomassa mitä tästä aiheesta keskustellaan. Eihän ne hyvät ja honot muistot mihinkään katoa vaikka laimenee kyllä.



"Kirsi"

ap:n osoitetta. Itse olen myös eronnut kymmenisen vuotta sitten ja hyvin on elämä mennyt uomiinsa eikä vl usko ole peikkona enään. Tosin olen kyllä tehnyt töitä sen eteen todella paljon henkisesti, mutta se palkitsee =)



Luin jossain vaiheessa paljon vl-palstoja, mutta jossain kohdin ns. irrottauduin niistäkin. Jos olisin jäänyt niihin roikkumaan ei siitä olisi hyvää seurannut, mutta tietyssä vaiheessa ne olivat hyviä keskustelupaikkoja asian käsittelemiseen.

Itse lähdin reilu vuosi sitten. Enkä oo todellakaan katunut. Meillä kaksi lasta eikä ainakaan hetkeen ole lisää tulossa.

Mies on edelleen uskovainen, mutta ei käy lähes koskaan seuroissa. Haluaisin myös tutustua tai vaihtaa ajatuksia muiden saman kokeneiden tai harkitsevien kans.

..eräs nuori äiti, joka tekee lähtöä, tehnyt jo kolmatta vuotta. Odotan jotain hetkeä, sitä päivää kun sen saan tehdä.



Mikä siinä on, yleisestikin oon kuullu, että juuri mies ei halua lähteä, vaikka olisi käytännössä melkein ateisti. Tai ei halua "ajatella" näitä asioita sen tarkemmin. Riittää, että ollaan vaan ja eletään niinku ite tykätään.



Mietin usein, että onko parempi jäädä vai lähteä? Mitä saan, jos jään? Mitä menetän, jos jään. Ja toisin päin. Voiko muutosta tapahtua sisäiseti? En jotenkin jaksa uskoa siihen.



Onko pohjoisemmasta Suomesta muita äitejä/ex-vl-äitejä, jotka tarvitsisivat vertaistukea?

Et ole ainut joka näitä miettii. Oletteko päästäneet lapsia harrastuksiin kuten joukkue urheiluun? Tämä on yksi asia joka mietityttää. Millaisessa asemassa olette työelämässä?

Älä kiellä uskoasi, rukoile voimia Taivaan Isältä! Muista ,että et voi tietää kuinka paljon Sinulla on elinpäiviä jäljellä. Ja kuitenkin jos täältä kuolee uskovaisena niin taivas paikka on varma. Kannattaa yrittää vielä uskoa ja luottaa Taivaan Isän huolenpitoon.

Miten ootte kertonut miehillenne päätöksestä ja miten he ovat suhtautuneet uutiseen?