Koetko koskaan sellaista ahdistusta ettet ihan oikeasti tiedä miten sen kestää?

Kelasta, tosin en tietenkään tiedä juuri sinun tilannettasi



http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/301204150015KM?OpenDocument



Myös seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa voi käydä keskustelemassa. Diakoniatyöntekijät tarjoavat ammatillista keskusteluapua myös, mutta se ei ole psykoterapiaa. Joskus kuitenkin saattaa auttaa, että muutamankin kerran saa avautua ja purkaa mieltään. Voit ainakin kokeilla, ottamalla yhteys oman alueesi seurakunnan diakoniatyöntekijään. Kirkkoonkuulumista ei kysellä.



Olet oikeassa siinä, että ystävän pitää olla ystävä eikä terapeutti. Mutta sen sijaan erilaiset vertaistukiryhmät ovat monelle olleet avuksi.



Kaikkea hyvää sinulle avun hakemiseen ja saamiseen!

Paljonkin sellaisesta olosta. Minä koitin lääkkeitä ja terapiaakin mutten minä niistä mitään apua saanut. Lopulta sain avun siitä, että lopetin vastustamasta pahaa oloa. Annoin sen vaan tulla ja mennä rauhassa, katselin tyynenä sen kulkua yrittämättä mitenkään päästä eroon pahasta olosta tai hätäilemättä siitä.

Sitä kutsutaan mindfullness-tekniikaksi. Mun mielestä ahdistuskohtaus ei kuitenkaan ole mikään aivokemiallinen häiriö, vaan trauma joka haluaa purkautua. Ihmisen psyykke yrittää koko ajan akviivisesti päästä eroon kuormittavasta trauma-aineksesta ja tuo sietämätön olo on juuri merkki siitä että psyyke yrittää vapauttaa itseään jostain kuormittavasta asiasta. Lääketieteen ratkaisu on tähän asti ollut lopettaa tilanne, turruttaa lääkkeellä, kiinnittää huomio toisaalle jne. Oikeasti se on vain kestettävä ja ratsastettava tuskan allolla. On opeteltava astumaan ikäänkuin taaksepäin ja neutraalisti tarkkailtava itseä kärsimässä sietämätöntä oloa. Kun tähän pystyy, niin trauman purku menee kuten sen kuuluisi ja joka kerta jotain vapautuu oikeasti ja elämä helpottuu.

Olet aivan oikeassa, että aina ahdistuksen syy tai sanoma ei selviä. Sekin on selvää, että kyseessä on myös kemiallisia muutoksia.



Kuitenkin suurimmalla osalla mieli murtuu jostain syystä. Usein syyt ovat niin syvällä, että niihin ei voi löytää yksinkertaista selitystä. Yksittäistä ahdistuskohtausta ei edelläkään välttämättä mikään yksittäinen syy. Mutta usein on niin, että kun ihmisen elämäntarinaa aletaan kuunnella, sieltä löytyy piilotettuja tunteita, kuten surematonta surua, ilmaisematonta pettymystä, kalvakkaa kohtelua yms. Usein ahdistus ikään kuin istuu tunteiden laatikon päällä, estämästä niitä tulemasta. Olen varma, että ihmisen elämän tarinan kuuntelemisella ja kuulluksi tulemisella ja hyväksytyksi tulemisella on merkitystä myös ahdistuksen ja masennuksen hoidossa. Kaikkea hyvää sinulleki ja tuntuu hienolta kuulla, että olet oppinut elämään paniikkiesi kanssa noin toimivasti!

yllättäen monta yötä jatkunut ahdistava tunne, tuntui että kuolen, sydän hakkasi, hengitys oli vaikeaa, ei pystynyt/uskaltanut mennä nukkumaan, oli pelkotiloja, fyysisiä vaivoja ihan kaikenalaista, jatkui yötä päivää taukoamatta hetkeksikään.



Oli tunne, että jos jatkuu vielä niin en kestä enää päivääkään.



Sitten alkoi lääkitys joka on toistaiseksi ainakin helpottanut niin että ei ole tullut noita kauheimpia, sain opamoxia ja imovanea ensihätään kunnes toinen lääke alkaa vaikuttaa. Koko ajan on kuitenkin tunne että milloin tuo kauheus alkaa taas, vai tuleeko seuraavalla kerralla jotain pahempaa, psykoosi tms. Ja tämä pelko on myös kauheaa.

Up

Noin vuosi sitten elin sellaista elämäntilannetta, etten tiennyt, miten jaksan, miten selviä. Ahdistus oli jokapäiväinen ja valtava.

Jaksoin ja kestin täysipäisenä vain, koska en voinut romahtaa.

Apua en voinut hakea, en voinut mennä perheneuvolaan tai vast,. en terv.asemalle lääkärille.



Soitin anonyyminä näihin auttaviin puhelimiin. Se, jaksoiko minua kukaan kuunnella riippui ihan siitä arpapelistä, kuka sattui vastaamaan. Kaksi hyvää kuuntelijaa muistan; toinen oli pappi ja toinen vanhempi naisääni.

Keskustelimme pitkään tilanteestani, tapahtuneesta.



Muuta olivat sitä mieltä hetken aikaa kuunneltuaan, että heillä puhelin piippaa ja muutkin ovat linjoilla ja että kun ei tämä asia tässä muuksi muutu.. eikä heillä ollut mitään sanottavaa, ei siis mitään keskusteltavaa aiheesta.

Ei se yksin riitä, että mykkänä kuunnellaan! Peilikuvalle tai seinäelementille on ihan sama puhua, tai koiralle, jos riittää että on KUULIJA , ei kuuntelija, joka olisi myös vastavuoroinen.



Edelleen tuon tapahtuman muistot välillä iskee päälle, ja pelkoa on, että tapahtuma toistuisi.



Muuten on nyt asiat hyvin.



Mutta en oikein kellekään voi kertoa tuota tapahtumaa. Ei sitä kukaan usko.

ap

Ketjuni näköjään elää.

Vierailija - 04.01.13 12:05

ap

sinänsä ihme tällä palstalla

Lähinnä vaan noteerasin sen että on ketjussa muitakin. :/



ap

lukea muidenkin kokemuksia, selviytymisiä, ovatko pahentuneet ahdistuksesta pidemmälle....



Kuinka helposti esim. ahdistus, masennus, paniikkihäiriö voi edetä psykoottiseksi tms.?

ahdistus vaan voimistui ja voimistui ja voimistui, kuukausien kuluesssa, jatkuvasti oli päällä. Mikään ei auttanut, ei lääkkeet, ei keskustelu, ei mikään. Lopulta otin monta sataa tablettia erästä lääkettä ja jouduin teholle.



En tiiä mitä tekisin jos taas joutuisin kohtaamaan tuollaisen ahdistuksen. En enää toivottavasti päätyisi itsemurhayritykseen, mutta tuo on kammottava kokemus, paljon paljon pahempi kuin synnyttäminen.

lukea muidenkin kokemuksia, selviytymisiä, ovatko pahentuneet ahdistuksesta pidemmälle.... Kuinka helposti esim. ahdistus, masennus, paniikkihäiriö voi edetä psykoottiseksi tms.?

Osasyy minun vuoden takaiseen ahdistukseeni löytyy tilanteesta, jossa juttelin neuvolassa - kun ei muitakaan aikuisia uudella paikkakunnalla ollut - raskaasta elämäntilanteestani ja niistä asioista, mitk äsiellä raskaita olivat, olin lopulta aika ahdistunutkin.

Neuvolan terkat olivat sitä mieltä, että olen psykoosissa. Tai jos en ole, olen kuitenkin tai ihan vajoan siihen tilaan.

ahdistus voi johtaa masennukseen ja masennus psykoosiin.

En tiedä, mikä on se mekanismi että joillakin käy näin, ja toisilla sitten ei, vaikka olisi miten raskasta tilannetta päällä.

Jokin mielen hauraus? että katoaa psykoosiin? Kyvyttömyys sanoittaa asioitaan, on vain tunne, eikä sille sanoja?

Eli jos on sanat, jos puhuu, ei ole psykoosiin taipuvainen ihminen? eikä edes masennukseen? koska päästää asiat itsestään ulos?

Oliko sinulla lapsia tuolloin? MIten heidän kävi kun yritit itsemurhaa?

ahdistus vaan voimistui ja voimistui ja voimistui, kuukausien kuluesssa, jatkuvasti oli päällä. Mikään ei auttanut, ei lääkkeet, ei keskustelu, ei mikään. Lopulta otin monta sataa tablettia erästä lääkettä ja jouduin teholle. En tiiä mitä tekisin jos taas joutuisin kohtaamaan tuollaisen ahdistuksen. En enää toivottavasti päätyisi itsemurhayritykseen, mutta tuo on kammottava kokemus, paljon paljon pahempi kuin synnyttäminen.

kokemuksia.. väkivaltainen lapsuus, koulukiusattu, ensimmäisen miehen itsemurha ja siitä seurannut velkajärjestely. Lista jatkuisi vielä vaikka kuinka.



Tuolloin mikään ei tuntunut missään, selvisin aina kaikesta voittaja minua pidettiin vahvana ihmisenä joka selviää aina. Ihmettelin itsekin, kun olen tälläinen rautahermo.



Kunnes jouduin eräiden työkavereiden tulilinjalle, se katkaisi mieleni vahvuuden. Ihmiset joihin luotin ja uskoin, tuhosivat elämäni pohjan valehtelemalla minusta ja mustamaalaamalla maineeni.



Nyt tuntuu, että kaikki 40 vuoden aikainen tuska nousee kerralla pintaa, kaikki ne käsittelemättömät tunteet, ajatukset, pelot, huolet ja ahdistus on ollut jatkuva kumppani viimeiset kaksi vuotta.



Ketipinor tai seorquel ei auta, rauhoittavat auttaa mutten halua niitäkään syödä vuosikausia. Olen siis syönyt rauhoittavia aikoinaan pari vuotta. Heti kun lääkkeen vaikutus loppuu ahdistus nousee pintaan.



Joten minun on opeteltava elämään tämän ahdistuksen kanssa, se todennäköisesti seuraa minua loppuikäni. Parhaillaan ahdistus on sitä luokkaa, että olen työkyvytön ja pitkällä sairauslomalla.



En enää tiedä mistä kaikki alkoi ja mikä oli syy ja mikä seuraus. En enää luota ihmisiin, en uskalla enää avautua missään, en halua kertoa kenellekään koko totuutta koska oikeasti kukaan ulkopuolinen ei osaa auttaa. Muistan terapeuttini sanat heinäkuussa.. odota lokakuuta, siihen mennessä olosi helpottuu.. no, ikävä kyllä niin ei tapahtunut.



En tiedä miten kauan kehoni kestää tätä jatkuvaa ahdistusta.

lukea muidenkin kokemuksia, selviytymisiä, ovatko pahentuneet ahdistuksesta pidemmälle....

Kuinka helposti esim. ahdistus, masennus, paniikkihäiriö voi edetä psykoottiseksi tms.?

eteni kuin jollain toisellakin tässä ketjussa: yöunet meni, sydän hakkasi, oli enemmän ja vähemmän luuloteltuja tai oikeita fyysisiä vaivoja, verenpaine nousi hälyttävästi jne. Sain beetasalpaajan tuohon verenpaineeseen ja sydänpompotukseen, ja mielialalääkkeen ahdistukseen. Diagnoosina yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Pahimpina päivinä ymmärsin, miten ihminen joutuu psykoosiin: sitä vaan ei jaksa enää sitä ahdistuksen määrää. Kun missään ei lepää mieli eikä keho.

Oliko sinulla lapsia tuolloin? MIten heidän kävi kun yritit itsemurhaa?

ahdistus vaan voimistui ja voimistui ja voimistui, kuukausien kuluesssa, jatkuvasti oli päällä. Mikään ei auttanut, ei lääkkeet, ei keskustelu, ei mikään. Lopulta otin monta sataa tablettia erästä lääkettä ja jouduin teholle. En tiiä mitä tekisin jos taas joutuisin kohtaamaan tuollaisen ahdistuksen. En enää toivottavasti päätyisi itsemurhayritykseen, mutta tuo on kammottava kokemus, paljon paljon pahempi kuin synnyttäminen.

ei ollut lapsia, olin 20-vuotias tuolloin. Lapset on iso syy siihen miksen enää päätyisi tuohon ratkaisuun, vielä suurempi syy on uskoontulo.

Kyllä! Mulla on paniikkihäiriö ja pakko-oireinen häiriö ja vielä depersonalisaatiokin, mikä aiheuttaa vielä enemmän ahdistusta ja masentaa. Olo on koko ajan epätodellinen, tarkkailen itseäni jatkuvasti, saan outoja pelkokohtauksia ja pelkään sekoavani.

Vielä pari päivää niin pääsen terapiaan. Ei jaksaisi vaan odottaa kun pelottaa ja ahdistaa niin paljon. Joka hetki tuntuu siltä että tapahtuu jotain kamalaa, tai sydän/hengitys pysähtyy.

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 16:38"]

Kyllä! Mulla on paniikkihäiriö ja pakko-oireinen häiriö ja vielä depersonalisaatiokin, mikä aiheuttaa vielä enemmän ahdistusta ja masentaa. Olo on koko ajan epätodellinen, tarkkailen itseäni jatkuvasti, saan outoja pelkokohtauksia ja pelkään sekoavani.

Vielä pari päivää niin pääsen terapiaan. Ei jaksaisi vaan odottaa kun pelottaa ja ahdistaa niin paljon. Joka hetki tuntuu siltä että tapahtuu jotain kamalaa, tai sydän/hengitys pysähtyy.

[/quote]

Minulla oli tuollainen tila päällä parikymppisenä, en muista kuinka kauan, kauan, mutta se meni onneksi ohi. Nykyisin turvaudun rauhoittaviin, jos saan joskus, silloin tällöin, pelkotiloja.

Koen. Hyvä ystäväni kuoli (traagisesti) just ennen viime joulua. Tuntuu ettei ahdistus ja ikävä helpota koskaan enää :'( välillä on niin hirveä henkinen tuska ettei tiedä miten päin olis.

Ei vaikka kuinka ihmiset kertoo mulle kerta toisensa jälkeen kuinka me kaikki kuollaan joskus ja blaa blaa. Hän oli liian nuori vielä kuolemaan. Hänellä oli sydän kultaa. Hän teki minusta paremman. Sain tuntea hänet liian vähän aikaa.

Tää on niin epäreilua :(

Yleensä mulla auttaa, kun lopettaa dokaamisen. Jo parissa päivässä ahdistus häviää.