"Lapsen itsetuntoa pitää tukea, joten kehun häntä päivittäin fiksuksi ja taitavaksi."

Kuulostaa järkevältä, mutta pieleen menee.



Yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Carol Dweck on tutkinut paljon oppimista ja motivaatiota ja tullut siihen tulokseen, että lapsen älykkyyden ylistäminen on virhe. Lapsi alkaa ajatella, että älykkyys on ominaisuus, jolle hän itse ei voi mitään, eikä siksi vaivaudu yrittämään ja harjoittelemaan. Hän ehkä alkaa myös vältellä haasteita, koska epäonnistuminen romuttaisi vanhempien hänestä maalaamaan kuvan älykkäänä ja taitavana lapsena.



Vältä tämän tapaisia kehuja:

"Opit tuonkin niin nopeasti! Olet niin fiksu!"

"Katso tätäkin piirustusta, eikö tässä olekin seuraava Picasso?"

"Olet niin älykäs. Sait kympin vaikket edes lukenut kokeeseen!"

Vaikka tarkoitus olisi kannustaa, kommenttien vaikutus on juuri päinvastainen. Lapsi tulkitsee ne näin:



"Jos en opi jotain nopeasti, en ole fiksu."

"Minun ei kannata yrittää piirtää mitään kovin vaikeaa, etteivät he huomaa etten ole mikään Picasso."

"Parasta lopettaa kokeisiin pänttääminen, koska muuten he eivät pidä minua älykkäänä."

Parempi tapa kannustaa lasta oppimaan ja edistymään on kehua häntä sinnikkyydestä ja vaivannäöstä. Kerro, että ahkerasti harjoittelemalla oppii uusia taitoja, joista voi olla itse iloinen ja ylpeä. Hyviä kehuja ovat esimerkiksi nämä:



"Tuo kotitehtävä oli pitkä ja monimutkainen. Hienoa, että keskityit siihen ja teit sen sinnikkäästi loppuun."

"Meneepä sinulla hyvin matematiikassa. Olet varmaan harjoitellut paljon."

Kun huomio kiinnitetään harjoitteluun ja yrittämiseen eikä lapsen synnynnäisiin ominaisuuksiin, myös kokeisiin ja esiintymiseen liittyvä jännitys helpottaa. Fiksuksi kehuttu lapsi saattaa nimittäin tuntea, että kokeessa punnitaan koko hänen persoonansa kelvollisuus. Sen sijaan harjoittelemaan kannustettu lapsi ajattelee, että epäonnistumisen syy on vain harjoituksen puute – hänen henkilökohtaisissa ominaisuuksissaan ei ole vikaa.