MIten uskallat elää "tarttumalla hetkeen"?

eikö vain että SINÄ olet parempi kuin ystäväsi? Ja saat sitten siitä oman tyydytyksesi. Koska aivan älyttömän paljon jaksat miettiä sitä mitä toiset tekevät väärin. Vaikka puetkin sen hienosti mukapositiiiseen asuun. Mitä puuttuu omasta elämästäsi kun muiden ratkaisut pohdituttavat sua niin kauheasti? Ehkäpä juuri kyky elää rohkeasti? Siinä on sellainen juttu että kun ei niin paljon varmistele, elämä muuttuu usein paljon mielekkäämmäksi. jatkuva selustan turvaaminen on usein elämänpelkoa ja mitä enemmän elämänpelkoa, sitä vähemmän elämässän kokee merkitystä ja sitä vähemmän tulee elettyä omaa elämää. ja sitten onkin kytättävä ja lytättävä muita ja pädettävä materialla tai lapsilla tai millä ketäkin sitten pätee. Kun se oma elämä on niin ohut. Thts it. Tyhmyyttä on hakata päätä seinään erta toisensa jälkeen, mutta jokaisella meillä on eölämässä omat haasteemme, jotka usein kumpuavat jo sieltä lapsuudenkodista, kukaan ei ole vapaa virheistä. Eikä kukaan toinen voi kertoa mikä on kellekin se oikea tie. Mun mielestä ehkä surullisinta on juuri se että koko elämä on niitä turvarakenteiden rakennusta ja vahvistamista ja toisten paheksuntaa. Kuoleman hetkellä tajuaa että omaa elämää ei kovinkaan paljoa ollut. Elämä on vaarallista ja kun uskaltaa rakastaa ja tarvita muita, tulee myös satutetuksi ja saattaa satuttaa muita. Ei sille mitään voi. Totuus tekee usein hyvinkin kipeää, mutta on rakkautta olla rehellinen. Sinuna ap katsoisin peiliin ja miettisin miksi olet nostanut itsesi tuollaisen moralisti-arvostelijan valtaistuimelle. Mitä sulta itseltäsi puuttuu?

Mistä päättelet että sinun tapasi on se oikea ja hyvä? Ajatteletko olevasti parempi kuin muut?

Aina on joku uikuttanut perässä miten uskallan tehdä sitä tätä ja tuota. En ole joutunut katumaan mitään. Päinvastoin, olen saanut niin paljon elämyksiä, rakkautta ja hyvää mieltä, etten koskaan olisi uskonut. Nyt on pakko rauhoittua, kun olen saanut ihanan perheen, mutta en olisi saanut tätä onnea ilman riskinottoa.

..ja miksi tekee. Pitää olla suunta ja tarkoitus elämässä, oma tarkoitus.



Kukaan ei voi toisen puolesta tietää mikä on oikea ratkaisu.



Elämä on todella epävarmaa, todella. Kauheaa ja kamalaakin välillä. Sellaista se on.



Kaikesta joutuu maksamaan, mitä uskaltaa yrittää, mutta en silti vaihtaisi omaa elämääni huopatossuelämään. En pystyisi.



Vaikka välillä pelottaa ja hirvittää.

mutta en tosiaan ole sännännyt yhteenkään suhteeseen silmät kiinni vaan ensin on seurusteltu, sitten muutettu yhteen ja lapsia olen tehnyt vain tämän viimeisen kanssa, kun oltiin seurusteltu jo vuosia.

Aina kun ne eivät vain satuta itseä vaan myös muita. Esim. ystäväni lapset kärsivät suunnattomasti hänen vaihtuvista miessuhteistaan - tämän jopa ystäväni myöntää, mutta ei vainb välitä tarpeeksi suojellakseen lapsiaan paremmin.

Ap

Kyllä äidin tehtävä on suojella lapsiaan.

Mutta taidatte puhua ystävänne kanssa tuosta asiasta aivan eri kielellä. Sinä perustelet tuossa yllä omia suhteitasi järjellä. Kerrot siis aivan järkevästi, että olet toiminut niin, että olet katsonut riittävän kauan, että homma toimii. Ja lspaia olet tehnyt vasta riittävän pitkän yhdessäolon jälkeen. Järkevää toimintaahan tuo on.

Mutta silti et voi ajatella, että sinun mallisia on ainoa oikea ja hyväksyttävä malli.

Ystäväsi etenee suhteissaan enemmän fiiliksellä. Sekin on ihan toimiva tapa. Kaikki eivät nimittäin osaa ajatella noin tietoisesti kuin sinä, että haluan seurustella x kuukautta ennen kuin etenen seuraavaan vaiheeseen, ja x vuotta, ennen kuin tehdään lapsia. Jotkut päätyvät samaan tulokseen fiiliksellä ilman tietoista miettimistä. Ongelmana ystäväsi kohdalla on vain, että hän ei osaa käyttää tuota fiilis-tapaa toimivasti.

Niinpä ehdotan, että sen sijaan, että yrittäisit saada ystävällesi järkeä päähän, niin yritä auttaa häntä löytämään omat tunteensa. Sillä niiden pohjalta hän luultavasti kuitenkin toimii.

Jos ystäväsi ymmärtäisi tunteitaan, osaisi tulkita niitä, osaisi elää niiden mukaan, niin luultavasti hän päätyisi elämään enemmän sitä "järkevän" suuntaista elämää, mitä hänelle toivot. Lähestymistapasi vain on hänelle vieras.

Ikävä kyllä tuo tunteiden oppiminen on työläs tie. Se vaatii rohkeutta tutkiskella itseään ja sitä rohkeutta ei kaikilta helpolla löydy. Lasten vuoksi toivon, että ystäväsi jossain vaiheessa oppii tulkitsemaan tunteitaan ja oppii elämään rohkeammin niiden mukaan.

eikö vain että SINÄ olet parempi kuin ystäväsi? Ja saat sitten siitä oman tyydytyksesi. Koska aivan älyttömän paljon jaksat miettiä sitä mitä toiset tekevät väärin. Vaikka puetkin sen hienosti mukapositiiiseen asuun. Mitä puuttuu omasta elämästäsi kun muiden ratkaisut pohdituttavat sua niin kauheasti? Ehkäpä juuri kyky elää rohkeasti? Siinä on sellainen juttu että kun ei niin paljon varmistele, elämä muuttuu usein paljon mielekkäämmäksi. jatkuva selustan turvaaminen on usein elämänpelkoa ja mitä enemmän elämänpelkoa, sitä vähemmän elämässän kokee merkitystä ja sitä vähemmän tulee elettyä omaa elämää. ja sitten onkin kytättävä ja lytättävä muita ja pädettävä materialla tai lapsilla tai millä ketäkin sitten pätee. Kun se oma elämä on niin ohut. Thts it. Tyhmyyttä on hakata päätä seinään erta toisensa jälkeen, mutta jokaisella meillä on eölämässä omat haasteemme, jotka usein kumpuavat jo sieltä lapsuudenkodista, kukaan ei ole vapaa virheistä. Eikä kukaan toinen voi kertoa mikä on kellekin se oikea tie. Mun mielestä ehkä surullisinta on juuri se että koko elämä on niitä turvarakenteiden rakennusta ja vahvistamista ja toisten paheksuntaa. Kuoleman hetkellä tajuaa että omaa elämää ei kovinkaan paljoa ollut. Elämä on vaarallista ja kun uskaltaa rakastaa ja tarvita muita, tulee myös satutetuksi ja saattaa satuttaa muita. Ei sille mitään voi. Totuus tekee usein hyvinkin kipeää, mutta on rakkautta olla rehellinen. Sinuna ap katsoisin peiliin ja miettisin miksi olet nostanut itsesi tuollaisen moralisti-arvostelijan valtaistuimelle. Mitä sulta itseltäsi puuttuu?

koska en ymmärrä sitä. Tällä aloituksella yritin saada itselleni lisää ymmärrystä. Kuten kirjoitin jo aloitukseen, otan mielelläni varman päälle. En jätä elämättä, mutta kuten ystäväni asian ilmaisee, elän kovin tylsää elämää. Minulla on mukava parisuhde, kaksi lasta, työ, talous turvattu, vaikka mies jäi työttömäksi. Surua on ollut mutta mikään kriisi ei toistaiseksi ole heittänyt meitä/minua tyhjän päälle. Meillä on pieni turvarahasto pahan päivän varalle. Olemme niitä tylsiä varmistajia. Olemme ottaneet riskejä mutta varsin pieniä sellaisia ja olemme aina laskeneet pahimman kuvion mukaan eli varautuneet niihin riskeihin. Olen 37-vuotias.

En pidä ajatuksesta, että rakastuminen/rakastaminen satuttaa muita ja että se kuuluu elämään. MInä en rakasta niin, että tietoisesti satuttaisin lapsiani. En tule koskaan elämään niin, että tietoisesti satuttaisin ympärilläni olevia ihmisiä omien valintojeni vuoksi. Rehellisenä todellakin tulen elämään, en vehkeile kenenkään selän takana enkä siten satuta muita siksi, etten itse pysty hillitsemään himojani. Tästä olen aivan ehdoton.

En paheksu muiden elämää muuten kuin siltä osin, kun tarvitaan tukea ja valitetaan elämän kolhuista mutta ei itse haluta ottaa vastuuta omista valinnoistaan. Elämä koostuu valinnoista, ja ne kolhut ovat usein valintojen tulosta (eivät sairaudet, työttömyys jne. mutta esim. sukulaiseni vaihtoi työpaikkaa alalle, josta on erittäin vaikea työllistyä ja otti määräaikaisen työn mieluumin kuin jatkoi vakinaista työtään ja sitten ihmetteli, kun häntä ei vakinaistettu). On hyväksyttävää olla spontaani ja on suoranainen ihailtava kyky, jos uskaltaa ottaa riskejä, mutta kyllähän niistä seurauksista pitää kyetä ottamaan myös vastuu.

Esimerkkinä vielä sukulaisperhe, johon hankittiin kolmas lapsi kesken taloprojektin. Nyt on välit poikki lähes koko sukuun, kun anoppi ei suostunutkaan hoitamaan kahden isomman lisäksi vauvaakin eikä suonut vanhemmille laatuaikaa kahdestaan. Kamala anoppi! Sanoin itse suorat sanat perheen äidille siitä, että lastenteko on ollut oma valinta eikä anopin ja että ymmärrän anoppia oikein hyvin, ja nyt olen minäkin paha.

En siis vastusta spontaania elämää vaan sitä, että kun kakat on housussa, niin kaikkien pitää auttaa ja tukea eikä itse tarvitse tehdä mitään. Hienointa on, jos nauttii niistä vastoinkäymisistäkin ja osaa elää niiden mukaan.

Ap

varman päälle pelaajat ne vasta ärsyttäviä onkin. Kaikessa on riskinsä jopa siinä että elää ns. varmanpäälle. En jätä ainakaan mitään tekemättä sen takia että "jos vaikka se ei onnistukkaan", mitä sitten jos ei onnistu ? Sitten en onnistu, olen ainaki yrittänyt. En pelkää pettymyksiä. Kyllä mun luonne sen kestää. Hetken se voi vituttaa mut eteenpäin sano mummo lumessa.

mikä ihmeen väärä ajoitus? Mistä sinä sen oikean ajoituksen tiedät? Tarpeeks ku jahkaa sellaista ei ole. AINA löytyy syitä olla tekemättä jotain. Oikeaajoitus on sillon ku tilanne on päällä.

eikö vain että SINÄ olet parempi kuin ystäväsi? Ja saat sitten siitä oman tyydytyksesi. Koska aivan älyttömän paljon jaksat miettiä sitä mitä toiset tekevät väärin. Vaikka puetkin sen hienosti mukapositiiiseen asuun. Mitä puuttuu omasta elämästäsi kun muiden ratkaisut pohdituttavat sua niin kauheasti? Ehkäpä juuri kyky elää rohkeasti? Siinä on sellainen juttu että kun ei niin paljon varmistele, elämä muuttuu usein paljon mielekkäämmäksi. jatkuva selustan turvaaminen on usein elämänpelkoa ja mitä enemmän elämänpelkoa, sitä vähemmän elämässän kokee merkitystä ja sitä vähemmän tulee elettyä omaa elämää. ja sitten onkin kytättävä ja lytättävä muita ja pädettävä materialla tai lapsilla tai millä ketäkin sitten pätee. Kun se oma elämä on niin ohut. Thts it. Tyhmyyttä on hakata päätä seinään erta toisensa jälkeen, mutta jokaisella meillä on eölämässä omat haasteemme, jotka usein kumpuavat jo sieltä lapsuudenkodista, kukaan ei ole vapaa virheistä. Eikä kukaan toinen voi kertoa mikä on kellekin se oikea tie. Mun mielestä ehkä surullisinta on juuri se että koko elämä on niitä turvarakenteiden rakennusta ja vahvistamista ja toisten paheksuntaa. Kuoleman hetkellä tajuaa että omaa elämää ei kovinkaan paljoa ollut. Elämä on vaarallista ja kun uskaltaa rakastaa ja tarvita muita, tulee myös satutetuksi ja saattaa satuttaa muita. Ei sille mitään voi. Totuus tekee usein hyvinkin kipeää, mutta on rakkautta olla rehellinen. Sinuna ap katsoisin peiliin ja miettisin miksi olet nostanut itsesi tuollaisen moralisti-arvostelijan valtaistuimelle. Mitä sulta itseltäsi puuttuu?

koska en ymmärrä sitä. Tällä aloituksella yritin saada itselleni lisää ymmärrystä. Kuten kirjoitin jo aloitukseen, otan mielelläni varman päälle. En jätä elämättä, mutta kuten ystäväni asian ilmaisee, elän kovin tylsää elämää. Minulla on mukava parisuhde, kaksi lasta, työ, talous turvattu, vaikka mies jäi työttömäksi. Surua on ollut mutta mikään kriisi ei toistaiseksi ole heittänyt meitä/minua tyhjän päälle. Meillä on pieni turvarahasto pahan päivän varalle. Olemme niitä tylsiä varmistajia. Olemme ottaneet riskejä mutta varsin pieniä sellaisia ja olemme aina laskeneet pahimman kuvion mukaan eli varautuneet niihin riskeihin. Olen 37-vuotias.

En pidä ajatuksesta, että rakastuminen/rakastaminen satuttaa muita ja että se kuuluu elämään. MInä en rakasta niin, että tietoisesti satuttaisin lapsiani. En tule koskaan elämään niin, että tietoisesti satuttaisin ympärilläni olevia ihmisiä omien valintojeni vuoksi. Rehellisenä todellakin tulen elämään, en vehkeile kenenkään selän takana enkä siten satuta muita siksi, etten itse pysty hillitsemään himojani. Tästä olen aivan ehdoton.

En paheksu muiden elämää muuten kuin siltä osin, kun tarvitaan tukea ja valitetaan elämän kolhuista mutta ei itse haluta ottaa vastuuta omista valinnoistaan. Elämä koostuu valinnoista, ja ne kolhut ovat usein valintojen tulosta (eivät sairaudet, työttömyys jne. mutta esim. sukulaiseni vaihtoi työpaikkaa alalle, josta on erittäin vaikea työllistyä ja otti määräaikaisen työn mieluumin kuin jatkoi vakinaista työtään ja sitten ihmetteli, kun häntä ei vakinaistettu). On hyväksyttävää olla spontaani ja on suoranainen ihailtava kyky, jos uskaltaa ottaa riskejä, mutta kyllähän niistä seurauksista pitää kyetä ottamaan myös vastuu.

Esimerkkinä vielä sukulaisperhe, johon hankittiin kolmas lapsi kesken taloprojektin. Nyt on välit poikki lähes koko sukuun, kun anoppi ei suostunutkaan hoitamaan kahden isomman lisäksi vauvaakin eikä suonut vanhemmille laatuaikaa kahdestaan. Kamala anoppi! Sanoin itse suorat sanat perheen äidille siitä, että lastenteko on ollut oma valinta eikä anopin ja että ymmärrän anoppia oikein hyvin, ja nyt olen minäkin paha.

En siis vastusta spontaania elämää vaan sitä, että kun kakat on housussa, niin kaikkien pitää auttaa ja tukea eikä itse tarvitse tehdä mitään. Hienointa on, jos nauttii niistä vastoinkäymisistäkin ja osaa elää niiden mukaan.

Ap

No aika kiksit sä taidat saada tuosta toisten paheksunnasta:) Miksi? Jos olet niin erinomainen ja kaikki sulla on erinomaista niin luulisi että sulla olisi varaa olla myös myötätuntoinen ja antaa apua sitä tarvitsevalle. Mutta taidatkin olla vain itsekäs ja omahyväinen? Eli ihan mahtava ihminen:D Tästä voi hyvin huomata että ainakin yksi kovin ikävä puoli tuohon varimistamiselämään liittyy ja seon juuri sielun sivistyksen ja myötätunnon puute. Sekä kyvyttömyys hyväksyä ja ymmärtää erilaisuutta. Jonkaun mielestä sellainen elämä on ihan hirveää. Eiikä sitä hirveyttä vähennä pikku hätävaratili tai kauniisti ajan kanssa sisustettu ihana olohuone. Sä voit elää noin ihan rauhassa mutta olisi aika hienoa jos pystyisit myös tuntemaan paheksunnan sijaan myötätuntoa. Jatkuva varmistaminen on kaventanut näkökykyäsi tosi paljon. Mut omaa oikeassaolemistaan on vaikea kyseenalaistaa, tiedän- varsinkin jos on paljon sitä elämänpelkoa ja oikeassa olemisen tarvetta. Kaikkea hyvää ap sun elämääsi ihan valitsemallasi tavalla. Ehkäpä vuodet opettavat sua varmistuksistasi huolimatta:)

Korjaan silti muutaman asian.



Ensinnäkin, en varmista joka asiaa ja elämä on heitellyt eteeni myös surua ja epäonnea. En kuitenkaan valitse sellaista valintaa, jolla satutan rakkaitani. En esim. arvostele ystäväni elämää, ja hän on edelleen ystäväni. Mutta en ymmärrä, miten hän ei ymmärrä, että juuri valintojensa takia hän satuttaa ympärillään olevia. Hän kohauttelee lastensa surulle olkapäitään ja toteaa tämän sinunkin mielilauseesi eli sellaista elämä on ja ei voi mitään. Kyllä voi! MIksi on muutettava yhteen toisen lapsia omaavan kanssa, kun on tunnettu vain hetken? MIksi on erottava yhtä myrskyisästi eikä edes yritetä panostaa siihen suhteeseen ja korjata tilannetta? Miksi pitää ajelehtia vailla päämäärää (tai siltä se näyttää minusta)?



Arvostelen täällä, kun ei voi ystävälleni suoraan näitä asioita sanoa. En yritä muokata ystävääni omaan muottiini. Hän ei ole varmistaja luonteeltaan. Mutta toivoisin, että elämä oikeasti opettaisi häntä eikä vain niin, että hän kohauttelee olkapäitään, kokoaa rippeet jälleen kerran ja suuntaa kohti seuraavaa myrskyn silmäkettä. Edelleen ymmärrän, että jotkut ovat luonteeltaan tuollaisia ja jopa nauttivat tuosta, mutta kun ystäväni vaikuttaa ihan surun murtamalta suhteen epäonnistuttua eikä jotenkin näe, ettei se elämä häntä heittele vaan että hän nimenomaan valitsee myrskyt eikä tyyntä tai pikkupuhuria.



Tunnen myötätuntoa. Erityisesti ystäväni lapsia kohtaan mutta välillä myös ystävääni kohtaan. Hänellä on ollut myös huonoa tuuria. Silti en ole niin sokea, ettenkö itse huomaisi, että ystäväni ei näe virheitään ja valitsee jatkuvasti riskin. Tätä asiaa ihmettelen. Eikö hän onnensa huumassa näe riskiä vai valitseeko olla välittämättä siitä (ja jos näin, niin miten ei ajattele lapsiaan)vai nauttii siitä elämän kolhimasta -roolistaan niin paljon, että haluaa kokea sen uudestaan ja uudestaan?



Hyväksyn erilaisuuden mutta en sitä, ettei omista valinnoista kanneta seurauksia vaan naamioidaan ne elämän kolhuiksi. Yksi tai kaksi kolhua ok mutta jos samat kolhut toistuvat, on kyseessä väärät valinnat. Eikö?



Olen pahoillani, että koet elämäntapani uhaksi ja lohduttaudut sillä, että olen ilkeä, itsekäs ja kapeakatseinen. Itse asiassa yritän ymmärtää ystävääni, joka ei näe omassa elämäntavassaan mitään vikaa ja inhoaa syvästi omaani ja sanoo sen myös ääneen. Mietin usein, kuinka paljon kuraa minun on velvollisuus ottaa vastaan, miten paljon minun on velvollisuus venyä tukeakseni häntä ja missä vaiheessa voin todeta, että riittää? MIeheni on ajat sitten todennut, ettei näe meidän ystävyydessämme mitään vastavuoroisuutta. Sait kuitenkin roolit käännettyä toisinpäin. Minä siis paheksun, ilkeile, olen sivistymätön, kapeakatseinen ja myötätunnoton. Mitähän se ystäväni on? Hauska, seikkaileva, mielenkiintoinen ja energinen? Ihana, reipas, haasteita tarjoava ja vauhdikkuutta luova? Suvaitsevainen, rakastava, lämmin? Varmasti.



Mutta tämä ihana ja lämmin ihminen tarjoaa läheisilleen jatkuvia pettymyksiä, ihmissuhdedraamaa ja tarvitsee koko ajan apua ja tukea elämän kolhuissaan. Kuinka paljon läheisten on sitä siedettävä vai onko vain fakta, että näin ihanan ihmisen läheisten on kärsittävä se ankean, ilkeän ja kapeakatseisen ihmisen leima otsassaan, teki mitä hyvänsä?



Ap (jota alkoi nyt suunnattomasti ärsyttää)

Korjaan silti muutaman asian.

Ensinnäkin, en varmista joka asiaa ja elämä on heitellyt eteeni myös surua ja epäonnea. En kuitenkaan valitse sellaista valintaa, jolla satutan rakkaitani. En esim. arvostele ystäväni elämää, ja hän on edelleen ystäväni. Mutta en ymmärrä, miten hän ei ymmärrä, että juuri valintojensa takia hän satuttaa ympärillään olevia. Hän kohauttelee lastensa surulle olkapäitään ja toteaa tämän sinunkin mielilauseesi eli sellaista elämä on ja ei voi mitään. Kyllä voi! MIksi on muutettava yhteen toisen lapsia omaavan kanssa, kun on tunnettu vain hetken? MIksi on erottava yhtä myrskyisästi eikä edes yritetä panostaa siihen suhteeseen ja korjata tilannetta? Miksi pitää ajelehtia vailla päämäärää (tai siltä se näyttää minusta)?

Arvostelen täällä, kun ei voi ystävälleni suoraan näitä asioita sanoa. En yritä muokata ystävääni omaan muottiini. Hän ei ole varmistaja luonteeltaan. Mutta toivoisin, että elämä oikeasti opettaisi häntä eikä vain niin, että hän kohauttelee olkapäitään, kokoaa rippeet jälleen kerran ja suuntaa kohti seuraavaa myrskyn silmäkettä. Edelleen ymmärrän, että jotkut ovat luonteeltaan tuollaisia ja jopa nauttivat tuosta, mutta kun ystäväni vaikuttaa ihan surun murtamalta suhteen epäonnistuttua eikä jotenkin näe, ettei se elämä häntä heittele vaan että hän nimenomaan valitsee myrskyt eikä tyyntä tai pikkupuhuria.

Tunnen myötätuntoa. Erityisesti ystäväni lapsia kohtaan mutta välillä myös ystävääni kohtaan. Hänellä on ollut myös huonoa tuuria. Silti en ole niin sokea, ettenkö itse huomaisi, että ystäväni ei näe virheitään ja valitsee jatkuvasti riskin. Tätä asiaa ihmettelen. Eikö hän onnensa huumassa näe riskiä vai valitseeko olla välittämättä siitä (ja jos näin, niin miten ei ajattele lapsiaan)vai nauttii siitä elämän kolhimasta -roolistaan niin paljon, että haluaa kokea sen uudestaan ja uudestaan?

Hyväksyn erilaisuuden mutta en sitä, ettei omista valinnoista kanneta seurauksia vaan naamioidaan ne elämän kolhuiksi. Yksi tai kaksi kolhua ok mutta jos samat kolhut toistuvat, on kyseessä väärät valinnat. Eikö?

Olen pahoillani, että koet elämäntapani uhaksi ja lohduttaudut sillä, että olen ilkeä, itsekäs ja kapeakatseinen. Itse asiassa yritän ymmärtää ystävääni, joka ei näe omassa elämäntavassaan mitään vikaa ja inhoaa syvästi omaani ja sanoo sen myös ääneen. Mietin usein, kuinka paljon kuraa minun on velvollisuus ottaa vastaan, miten paljon minun on velvollisuus venyä tukeakseni häntä ja missä vaiheessa voin todeta, että riittää? MIeheni on ajat sitten todennut, ettei näe meidän ystävyydessämme mitään vastavuoroisuutta. Sait kuitenkin roolit käännettyä toisinpäin. Minä siis paheksun, ilkeile, olen sivistymätön, kapeakatseinen ja myötätunnoton. Mitähän se ystäväni on? Hauska, seikkaileva, mielenkiintoinen ja energinen? Ihana, reipas, haasteita tarjoava ja vauhdikkuutta luova? Suvaitsevainen, rakastava, lämmin? Varmasti.

Mutta tämä ihana ja lämmin ihminen tarjoaa läheisilleen jatkuvia pettymyksiä, ihmissuhdedraamaa ja tarvitsee koko ajan apua ja tukea elämän kolhuissaan. Kuinka paljon läheisten on sitä siedettävä vai onko vain fakta, että näin ihanan ihmisen läheisten on kärsittävä se ankean, ilkeän ja kapeakatseisen ihmisen leima otsassaan, teki mitä hyvänsä?

Ap (jota alkoi nyt suunnattomasti ärsyttää)

sulla itselläsi ei kaikki ole kunnossa tän asian suhteen.. Aivan järkyttävän määrän jaksat sepustaa tekstiä omasta erinomaisuudestasi ja toisten vioista. Ärtymys on ehkä parasta mitä voit tuntea, se vähän herättelee sun sisintäsi hereille sieltä erinomaisuuksien kääreistä:D Sulla on varmasti ihan tarpeeksi omia ongelmia joita voit ratkoa, ettei tarvitse muiden ongelmia ottaa noin...? ja jos oikeasti välität ystävistasi niin ainahan voit olla heille myötätuntoinen olkapää. Sun oikeassaolemisesi ja paheksuntasi ei auta ketään, koska se on vain sun subjektiivinen, rajoittunut käsitys elämästä. (ja kuten itse olet kuvaillut, elämäsi lienee hyvin hyvin rajoittunutta ja ymmärtämätöntä) On hassua että jotkut ihmiset luulevat olevansa vain ja ainostaan oikeassa ja muut väärässä. Voit olla oikeassa itsesi suhteen, muiden kohdalla oikeassaolemisen tuputtaminen kertoo vain omasta kapeakatseisuudestasi. Ihmiset ovat hyvin erilaisia ja heidän käsityksensä elämästä myös. En näe yhdessäkään kirjoituksessasi mitään perusteita sille että voisit tuomita ja arvostella ystäviesi valintoja,. IHan yhtä vajaita ovat omasi. Minun näkökulmastani katsottuna. Ja sun velvollisuutesi on ihan itse tehdä rajat sille mitä haluat ystäviltäsi vastaanottaa sen sijaan että piiloaggressiivisesti yrität täällä saada jotain päänsilityksiä omasta erinomaisuudestasi. Olet aika kiero ystävä jos esität mukavaa mutta kuitenkin olev vihainen ja katkera ja vieläpä yrität teeskennellä jotain ihmiskunnan huippuyksilöä. MInä en ole kääntänyt mitään mihinkään, en tunne ystäviäsi, reagoin ainoastaan siihen mitä sinä ihan itse kirjoitat:)

En näe yhdessäkään kirjoituksessasi mitään perusteita sille että voisit tuomita ja arvostella ystäviesi valintoja,. IHan yhtä vajaita ovat omasi. Minun näkökulmastani katsottuna.

että millainen ihminen tämä ap:lle vastaanvänkääjä on. Jos ei ole nähnyt ap:n kirjoituksissa mitään minkä perusteella voisi arvostella ystävän valintoja, niin todella kovasti toivon, ettei tuolla vänkääjällä ole ainakaan omia lapsia.

Ikävä kyllä noilla vänkääjillä yleensä on niitä lapsia. Ja sen sitten saavat työssään tuntea niin lastentarhanopettajat, koulujen opettajat ja kaiken maailman erityistyöntekijät, joiden tykö nuo lapset päätyvät.

Mielelläni kuulisin perusteita vänkääjältä sille, miksi ystävällä on oikeus laittaa lapsensa kärsimään ja miksi hänellä pitäisi olla oikeus olla muuttamatta elämäntyyliään, vaikka sanoo itsekin, että lapset kärsivät.

kätkevät usein sisäänsä paljon vihaa, jota ei uskalla ilmaista, kun haluaa ylläpitää itsestään jotain "parempaa" kuvaa. Ja sitten se tulee epäsuorasti ulos tuollaisena muiden halveksuntana. Ap:n pitäisi opetella ilmaisemaan itse omia tunteitaan niin ei tarvitsisi raivoisasti vihata toisten tekemisiä.

En näe yhdessäkään kirjoituksessasi mitään perusteita sille että voisit tuomita ja arvostella ystäviesi valintoja,. IHan yhtä vajaita ovat omasi. Minun näkökulmastani katsottuna.

että millainen ihminen tämä ap:lle vastaanvänkääjä on. Jos ei ole nähnyt ap:n kirjoituksissa mitään minkä perusteella voisi arvostella ystävän valintoja, niin todella kovasti toivon, ettei tuolla vänkääjällä ole ainakaan omia lapsia.

Ikävä kyllä noilla vänkääjillä yleensä on niitä lapsia. Ja sen sitten saavat työssään tuntea niin lastentarhanopettajat, koulujen opettajat ja kaiken maailman erityistyöntekijät, joiden tykö nuo lapset päätyvät.

Mielelläni kuulisin perusteita vänkääjältä sille, miksi ystävällä on oikeus laittaa lapsensa kärsimään ja miksi hänellä pitäisi olla oikeus olla muuttamatta elämäntyyliään, vaikka sanoo itsekin, että lapset kärsivät.

Minua ei kovinkaan paljon kiinnosta tuo ap:n ystävä, mehän luemme täällä ap:n tulkintoja hänestä emmekä oikeasti tiedä yhtään mitään hänen todellisuudestaan. Eikös? SEn sijaan hyvin kiinnostavaa on ap:n suuri tarve luoda itsestään "hyvän ihmisen" prototyyppi ja määritellä mikä on oikein. Mitä vänkäämiseen tulee, ihan lämpimikseni heittelen tässä ajatuksia:) Täällä on kaikki ihan hyvin ja tasapainossa- ihan kiinnostuksesta provosoin ap:ta. Täällä on ihan tasapainoinen perhe-elämä:) Tosin ei niin täydellisen varmistettu kuin ap:lla:) Ja ihan oikeassa elämässä olen samaa mieltä että aikuisten on valinnoissaan ensisijaisesti otettava huomioon lastensa paras. Tosin elämä usein on niin monimutkaista, ettei tämä asia suju ihan niinkuin oppikirjat ja niiden mukaisen elämän rakentaneet ihmiset haluavat. Että rauhaisaa joulun aikaa vaan:D

kätkevät usein sisäänsä paljon vihaa, jota ei uskalla ilmaista, kun haluaa ylläpitää itsestään jotain "parempaa" kuvaa. Ja sitten se tulee epäsuorasti ulos tuollaisena muiden halveksuntana. Ap:n pitäisi opetella ilmaisemaan itse omia tunteitaan niin ei tarvitsisi raivoisasti vihata toisten tekemisiä.

mutta otanpa tässä asiassa vielä riskin. ;)

En vihaa enkä tunne mitään raivoisasti. En myöskään halveksi muita ihmisiä, en edes ystävääni, vaikka en hänen valintojaan ymmärräkään.

Mutta väsynyt olen. Ja hiukan turhautunut tilanteeseen. MIetin, onko minulla oikeus sanoa ystävälleni, että hänen pitää ryhdistäytyä. Vai onko niin, että hänen elämäntyylinsä ei kuulu minulle (niin kuin ilmeisesti ainakin tuo yksi ja ehkä sinäkin yritätte minulle viestiä)?

En siis puuttuisi tilanteeseen mitenkään, jos en aina olisi kokoamassa niitä sirpaleita, tsemppaamassa, auttamassa asunnon etsimisessä, muuttoapuna, hoitamassa lapsia, kun äiti kokoaa itseään jne. En tee asioita kiltteydestä vaan siksi, että kyseessä on hyvä ystäväni, josta välitän kovasti. Meillä on vain täysin vastakohtaiset elämäntyylit emmekä kumpikaan ymmärrä toistemme valintoja. Ystäväni sanoo suoraan, että ei kestäisi minun elämääni hetkeäkään ja minäkin olen sanonut, etten uskaltaisi tuolla tavalla heittäytyä. Nyt vain mietin sitä, pitäisikö jo todeta, että hän itse valitsee äkkipikaisia asioita ja ihmettelee sitten, miksi ne menevät mönkään.

No joo. En pysty vakuuttamaan ketään siitä, etten ole raivoisa ja vihainen, en koe siihen tarvettakaan. Edelleen mietin, miten nämä spontaanit ihmiset itse kokevat elämänsä. Näkevätkö itse satuttavansa valinnoillaan muita vai onko kyseessä elämän kolhut ja joka tapauksessa sattuu, teki mitä tahansa?

Kuten kerroin aiemmin, itse elän toisin enkä edelleen näistä kirjoituksista näe, miksi en saisi elää toisin. Itse asiassa jopa mietin, miksi on ok vaatia apua, kun valitsee niitä myrskyjä ja on ok arvostella tavallisemman elämän valinnutta mutta on tavatonta ja kamalaa, kun arvostelee näitä myrskyn ihannoijia valinnoistaan. Onko niin, että tavallinen ei saisi arvostella sitä spontaania mutta spontaani saa arvostella ja päälle vaatia vielä apuakin?

Ap

kätkevät usein sisäänsä paljon vihaa, jota ei uskalla ilmaista, kun haluaa ylläpitää itsestään jotain "parempaa" kuvaa. Ja sitten se tulee epäsuorasti ulos tuollaisena muiden halveksuntana. Ap:n pitäisi opetella ilmaisemaan itse omia tunteitaan niin ei tarvitsisi raivoisasti vihata toisten tekemisiä.

mutta otanpa tässä asiassa vielä riskin. ;)

En vihaa enkä tunne mitään raivoisasti. En myöskään halveksi muita ihmisiä, en edes ystävääni, vaikka en hänen valintojaan ymmärräkään.

Mutta väsynyt olen. Ja hiukan turhautunut tilanteeseen. MIetin, onko minulla oikeus sanoa ystävälleni, että hänen pitää ryhdistäytyä. Vai onko niin, että hänen elämäntyylinsä ei kuulu minulle (niin kuin ilmeisesti ainakin tuo yksi ja ehkä sinäkin yritätte minulle viestiä)?

En siis puuttuisi tilanteeseen mitenkään, jos en aina olisi kokoamassa niitä sirpaleita, tsemppaamassa, auttamassa asunnon etsimisessä, muuttoapuna, hoitamassa lapsia, kun äiti kokoaa itseään jne. En tee asioita kiltteydestä vaan siksi, että kyseessä on hyvä ystäväni, josta välitän kovasti. Meillä on vain täysin vastakohtaiset elämäntyylit emmekä kumpikaan ymmärrä toistemme valintoja. Ystäväni sanoo suoraan, että ei kestäisi minun elämääni hetkeäkään ja minäkin olen sanonut, etten uskaltaisi tuolla tavalla heittäytyä. Nyt vain mietin sitä, pitäisikö jo todeta, että hän itse valitsee äkkipikaisia asioita ja ihmettelee sitten, miksi ne menevät mönkään.

No joo. En pysty vakuuttamaan ketään siitä, etten ole raivoisa ja vihainen, en koe siihen tarvettakaan. Edelleen mietin, miten nämä spontaanit ihmiset itse kokevat elämänsä. Näkevätkö itse satuttavansa valinnoillaan muita vai onko kyseessä elämän kolhut ja joka tapauksessa sattuu, teki mitä tahansa?

Kuten kerroin aiemmin, itse elän toisin enkä edelleen näistä kirjoituksista näe, miksi en saisi elää toisin. Itse asiassa jopa mietin, miksi on ok vaatia apua, kun valitsee niitä myrskyjä ja on ok arvostella tavallisemman elämän valinnutta mutta on tavatonta ja kamalaa, kun arvostelee näitä myrskyn ihannoijia valinnoistaan. Onko niin, että tavallinen ei saisi arvostella sitä spontaania mutta spontaani saa arvostella ja päälle vaatia vielä apuakin?

Ap

homogeeninen ihmislaji:) Ystäviesi suhteen sun pitää itse miettiä mitä haluat ja jaksat. Ketään ei voi muuttaa. Jos jonkun lapset ovat pahassa hädässä, niin siihen kyllä pitää puuttua, joko sanomalla vanhemmille tai sitten ilmoittamalla lastensuojeluun. Mutta on myös hyvin erilaisia tapoja kasvattaa lapsensa- erilainen ei välttämättä ole huono. Elämä on hyvin monimuotista ja ihmiset erilaisia, tuskin on oleassa kahta ihmisrotua tyyliin spontaanit ja tavalliset:) Eikös tuo ole vähän lapsellista lokeroimista? Apua ihminen onneksi voi, saa ja pitääkin pyytää läpi elämäsnä, toisia ihmisiä vartenhan täällä eletään:) Kuki sitten itse määrittelee miten voi ja pystyy auttamaan.

Varmasti tämä on aika pitkälle luonnekysymys. Silti mietin usein, miten moni (myös omasta tuttavapiiristäni) uskaltaa ottaa aika isojakin riskejä elämässä ihan huoletta.

Tässä esimerkkejä, joita minä en ikinä tekisi:

1) Hanki lasta tietoisesti kesken opiskelujen, kun taloudellinen tilanne on heikko/ voimavarat vähissä/ taustalla masennusta, synnytyksen jälkeistä masennusta, tukiverkottomuutta/työttömänä tai sen uhatessa jne. En yritä väittää, että olisi jokin täydellinen oikea hetki hankkia lapsi, mutta on olemassa kuitenkin tiettyjä puitteita, joiden takia odottaisin hetken.

2)Muuta yhteen juuri tapaani ihmisen kanssa/ mennä naimisiin, vaikka on vasta alettu seurustella/ perusta uusperhettä, vaikka en ole tavannut lapsia. Aina ei tarvitse odottaa viittä vuotta todetakseen, että tämä toimii, mutta toimimalla nopeasti tunteittensa mukaan saattaa toimia joskus mutta vähintään yhtä usein ei toimi. MIksi siis ottaa riski ja usein vieläpä toistuvasti?

3) Alkaa seurustella varatun kanssa. En koe, että kilpailu piristää suhdetta enkä näe miestä tavoiteltavana saaliina, kun tiedän, että hän voi valehdella ja pettää rakastaan.

Tiedän, että olen varman päälle ottaja ja myös tällaisille voi sattua niin, että elämä jääkin ikään kuin elämättä, kun ei uskalleta tarttua hetkiin. En yritä sanoa, ettei pitäisi ikinä hankkia lasta, ellei vähintään ole omaisuutta, säännöllisiä tuloja ja vielä joku kasvatusalan ammattilainen lähipiirissä. Yritän sanoa, että miten uskallatte ottaa riskin, kun on selkeitä vaaratekijöitä ja iso mahdollisuus, että homma ei onnistukaan. Monet ottavat toistuvasti tällaisia riskejä, vaikka ovat jo saaneet ns. nenälleen muutaman kerran.

Miksi? Eikö pelota? Kannattaako se? Eikö harmita suunnattomasti, kun homma ei pelitäkään ja tietää, että itse on sen homman liialla hätiköinnillä/ väärällä ajoituksella pilannut? Vai ettekö näe asiaa koskaan noin?

elämä tai terveys ei ole itsestäänselvää. Tottakai omilla valinnoilla voi jonkin verran vaikuttaa, mutta silti mitä tahansa voi sattua. Toisekseen; elämästä saa sen minkä antaa. Tämä koskee heittäytymistä, ihmissuhteita, intohimoa, unelmia. Mitä enenmmän yrittää ennakoida ja varmistella, sen vähemmän elämä myös yllättää iloisesti. Elämää ei voi oikeasti käsikirjoittaa; jos olet suunnitellut sen jonkinlaiseksi ja sitten se onkin ihan muuta, mitä sitten? Onko elämäsi sitten katkera pettymys ja piloilla? Eihän se mitään haittaa että elämässä saa nenilleen:D Se kuuluu elämään, niinhän ihminen kasvaa. Myös unelmien ja tavoitteiden toteuttaminen pitää sisällään vastoinkäymisiä, pettymyksiä. Jos kaikki on aina tasaista varmistautuista ihminen ei opi juuri mitään, henkisestä kasvusta puhumattakaan. Täytyy olla jonkinverran epämukavuutta tai suorastaan kipua että niitä kasvupyrähdykisä tlee tehneeksi. Virheet ja erehdykset ovat toiselta kantilta katsottuna siis tietynlaisia lahjoja. Eli minusta on suorastaan hölmöä ajatella että virheet ovat jotakin mikä pitäisi katua tai pelätä tai hävetä tms. Oikeasti mitään hurjaa ei ilman virheitä ole olemassakaan. Sullakaan ei olis edes sähkövaloa tai äänioikeutta jos ihmiset olisivat vaan virheiden pelossa varmistelleet elämäänsä. Elämä on nyt, jos sitä ei ota ja elä juuri nyt kuten oikealta tuntuu, se menee ohi. Tällä en tarkoita että vartavasten pitäisi tehdä tyhmyyksiä, mutta eihän ihminen aina edes voi tietää etukäteen mitä siitä riskistä seuraa- suuri voitto tai tappio. varmaa on ettei mitään voittoa tule jos ei mitään yritä. Mieti vaikkapa yrittäjiä; vaikka miten lasket ja ennakoit, koko homma on 100% riski onnistua toteuttamaan unelmansa tai menettää se oikein karvaimman kautta. Kukin tekee tavallaan, mutta mun kokemuksen mukaan ne jotka antavat palaa ovat ihan epäonnistumisistaan huolimatta usein paljon onnellisempia kuin ne varmistajat, joiden elämä menee epäonnistumisten pelkäämisiin. Kaikenlaiset kokemukset vahvistavat ihmistä. Ja sellainen kokemus on mun suvussa että monet ovat eläneet virheitä peläten, muuttuneet katkeriksi ja rakkaudettomiksi ja lievittäneet pahaa oloaan arvostelemalla muiden elämää. He eivät ole kyenneet tunnistamaan omia tunteitaan ja solmujaan ja pelkojaan vaan ovat nähneet kaiken pahan muissa (ja muut ovat myös olleet aina syyllisiä heidän tekoihinsa) Mieluummin erehdyn tuhannesti kuin vajoan sellaiseen katkeruuteen.

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

Olen vastannut siihen jo kertaalleen. MIksi se on sinusta oleellinen tieto?

Ap

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

MINKÄ IKÄINEN AP OLET?

Olen vastannut siihen jo kertaalleen. MIksi se on sinusta oleellinen tieto?

Ap

mustavalkoinen....? 37v on aikuinen.