MIten uskallat elää "tarttumalla hetkeen"?

Varmasti tämä on aika pitkälle luonnekysymys. Silti mietin usein, miten moni (myös omasta tuttavapiiristäni) uskaltaa ottaa aika isojakin riskejä elämässä ihan huoletta.



Tässä esimerkkejä, joita minä en ikinä tekisi:



1) Hanki lasta tietoisesti kesken opiskelujen, kun taloudellinen tilanne on heikko/ voimavarat vähissä/ taustalla masennusta, synnytyksen jälkeistä masennusta, tukiverkottomuutta/työttömänä tai sen uhatessa jne. En yritä väittää, että olisi jokin täydellinen oikea hetki hankkia lapsi, mutta on olemassa kuitenkin tiettyjä puitteita, joiden takia odottaisin hetken.



2)Muuta yhteen juuri tapaani ihmisen kanssa/ mennä naimisiin, vaikka on vasta alettu seurustella/ perusta uusperhettä, vaikka en ole tavannut lapsia. Aina ei tarvitse odottaa viittä vuotta todetakseen, että tämä toimii, mutta toimimalla nopeasti tunteittensa mukaan saattaa toimia joskus mutta vähintään yhtä usein ei toimi. MIksi siis ottaa riski ja usein vieläpä toistuvasti?



3) Alkaa seurustella varatun kanssa. En koe, että kilpailu piristää suhdetta enkä näe miestä tavoiteltavana saaliina, kun tiedän, että hän voi valehdella ja pettää rakastaan.



Tiedän, että olen varman päälle ottaja ja myös tällaisille voi sattua niin, että elämä jääkin ikään kuin elämättä, kun ei uskalleta tarttua hetkiin. En yritä sanoa, ettei pitäisi ikinä hankkia lasta, ellei vähintään ole omaisuutta, säännöllisiä tuloja ja vielä joku kasvatusalan ammattilainen lähipiirissä. Yritän sanoa, että miten uskallatte ottaa riskin, kun on selkeitä vaaratekijöitä ja iso mahdollisuus, että homma ei onnistukaan. Monet ottavat toistuvasti tällaisia riskejä, vaikka ovat jo saaneet ns. nenälleen muutaman kerran.



Miksi? Eikö pelota? Kannattaako se? Eikö harmita suunnattomasti, kun homma ei pelitäkään ja tietää, että itse on sen homman liialla hätiköinnillä/ väärällä ajoituksella pilannut? Vai ettekö näe asiaa koskaan noin?