Lue keskustelun säännöt.
Mitä (vääriä) luuloja sinulla oli lapsiperhe-elämästä, ennenkuin sait omia lapsia?
Kommentit (21)
muka kerkeä/jaksa laittaa itseään samaan tapaan aamuisin kuin ennen (suoristella tukkaa, tuuperata, meikata..) voihan vauvan laittaa siksi aikaa sitteriin. Joooo...:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin ehkä nuorempana, että elämä muuttuu jotenkin kertaheitolla aivan päälaelleen eikä mikään ole enää entisensä ikinä. Ei se nyt ihan niinkään ole, kyllä lastenkin kanssa elämästään voi tehdä sellaista kuin haluaa eikä kaikkien lapsiperheiden elämä ole samanlaista.
Ennen ensimmäisen syntymää olin myös varautunut henkisesti siihen, että kaikki voi olla myös kamalaa enkä välttämättä ole onnellinen. Ei onneksi lasten saanti ole koskaan ollut kamalaa, vaikeaa kyllä ajoittain.
Kaikki pyörii lapsen ympärillä.
Luulin ehkä nuorempana, että elämä muuttuu jotenkin kertaheitolla aivan päälaelleen eikä mikään ole enää entisensä ikinä. Ei se nyt ihan niinkään ole, kyllä lastenkin kanssa elämästään voi tehdä sellaista kuin haluaa eikä kaikkien lapsiperheiden elämä ole samanlaista. Ennen ensimmäisen syntymää olin myös varautunut henkisesti siihen, että kaikki voi olla myös kamalaa enkä välttämättä ole onnellinen. Ei onneksi lasten saanti ole koskaan ollut kamalaa, vaikeaa kyllä ajoittain.
Joopa, helvettiä tämä on. Yhtä taistelua päivästä toiseen, huutoa, itkua, riitoja, mykkäkouluja ja hampaiden kiristelyä.
kuin ennen lapsia.
No en todellakaan ole voinut olla. Kaikki pitää olla niin järjestelmällistä ja aikataulutettua, johdonmukaista ja pitkäjänteistä. Muuten koko pakka leviäisi jokisen eväiden tavoin. Kolme lasta meillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kasvanut isossa perheessä ja äitini oli vielä perhepäivähoitaja. Söin aina aamupalankin yläasteiässä niin , että mulla oli joku taapero sylissä.
Ainoo mikä on yllättänyt , on ehkä tämä jatkuva huolen määrä. Kuinka aina on huolissaan jostain lapsesta . Kuinka pelkää niin kovasti , että jotain pahaa sattuu. Itseni puolesta en ole koskaan huolehtinut mistään .
Niin ja tämä älytön summa joka menee rahaa pelkkään ruokaan ja lasten harrastuksiin , huh !
Luulin, että oltaisiin perhe ja kasvatettaisiin lapset yhdessä. Kun vaimo sai lapset, ei miestä enää tarvittukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin, että oltaisiin perhe ja kasvatettaisiin lapset yhdessä. Kun vaimo sai lapset, ei miestä enää tarvittukaan.
Lapsia pitää nukuttaa tuntitolkulla ja että silloin kukaan ei saa metelöidä koko talossa. Lapset valvottavat öisin. Lasten myötä tulee ristiriitoja parisuhteeseen ja parisuhde muuttuu huonommaksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yöt läpeensä eikä saa koskaan nukkua.
Ei vauva rajota. Saatiin nukkua öisin ja pystyttiin elämään ihan normaalia elämää. Vauva vaunuihin ja tarvittavat vermeet mukaan ja baanalle :)
Vauvakesänä me käytiin konserteissa, kesäteatterissa, juhlissa, ihan missä vaan. Sitten kun lapsi kasvoi isommaksi, ei enää niinkään päässyt mihinkään "aikuisten" juttuun. Mut sit oli kiva käydä lastenjutuissa.
Nyt taas koululaisen kanssa laajentuu tää maailma, ei oo kesäkonsertit pelkkää Tohtori Orffia :) :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jouduttuani lapsena kiristyksen takia (halusin tai en) hoitamaan serkkujani ja olemaan yötäpäivää mieleltään sairaan tätini kiukku- ja marttyyrikohtausten kohde. Olemaan se likasanko siellä.
Neljä asiaa tulivat isoina yllätyksinä.
1. En tajunnut, kuinka paljon omia lapsia rakastaa. Sitä haluaakin elää koko elämänsä heille, eikä niin että "tekee sen yhden ja toivottavasti se tulee pian koululaiseksi että elämä olisi vähän siedettävämpää". Elämä ei ollutkaan sellaista kuin tätini luona, vaan lasten kanssa onkin ihanaa ja perhe-elämä seesteistä. Myös lasteni kaverit ovat ihan erilaisia kuin serkkuni aikoinaan.
2. Toinen luulo oli, että äiti ja isä yhdessä kasvattavat lapsensa, siis yleisen mielipiteen mukaan. Mutta joka tuutista, anopista alkaen, jatkuen neuvolaan, tähän palstaan, tuttujen puheisiin jne, se onkin äidin vastuulla. Heti synnytyslaitoksen jälkeen anoppi kysyi "miten olet ajatellut..." siis jotain isoa, periaatteellista lastenkasvatuskysymystä. Olin mielessäni että häh, ensinnäkin, en ole ehtinyt ajatellakaan, ja toisekseen, siis mehän miehen kanssa yhdessä päätetään nämä. Myös täällä aina kommentteja "miksi te äidit ette kasvata..." tai "kasvattakaahan te äidit poikanne" tai "kotiäidit työäidit"... ei koskaan "kotiäitien miehet pääsevät niin ja niin helpolla verrattuna meihin isiin joiden vaimot ovat töissä..." tai "kasvattakaahan te isät poikanne omatoimisiksi, ja ymmärtäkää että erityisesti isän malli on pojalle tärkeä, koska isään se samaistuu". Kaikki aina äitien vastuulla.
Palatakseni anopin kysymykseen, niin kaiken lisäksi aloitin vastaamaan "väärin", koska en ollut ehtinyt ajatellakaan koko asiaa ja siinä puhellessa samalla mietin, jolloin anoppi keskeytti, ja piti kauhean palopuheen :) Eli toikin, naisten pitäisi olla valmiita äitejä (jotka jo synnytyslaitoksella tietävät kaiken ja ovat suunnitelleet perhe-elämän ja lapsen elämän parikymppiseksi asti), isien ei tarvitse olla valmiita isiä, vaan heidät vaimo joko kasvattaa tai ei kasvata iseiksi ja vastuullisiksi puolisoiksi(tästä päästäänkin kohtaan kolme).
3. Kolmas yllätys on, kun usein joutuu täällä lukemaan, jotkut valittavat miehistänsä (etteivät osallistu, eivät kuulemma tee kotitöitä, karkaavat ryyppäämään jne). Aina vastaus on "äidit omivat lapset itselleen". Jolloin mä mietin, mikähän osuus ja vastuu oikeastaan kenelläkin loppujen lopuksi on noihin kuvioihin. Siis, mietin sitä, että mua ei saisi kyllä mieheni mihinkään tyrkättyä eikä lapsia omittua. Eikä sitä haluaisi tehdäkään, mutta mieheni aktiivisuus tai "täydellisyys isänä" ei estäisi minua olemasta äiti, enkä sysäisi miehen vastuulle, jos en osallistuisi. Eikä kyllä niin tekisi ympäristökään, vaan pitäisi ihan itseäni tilanteesta vastuussa. Jos mieheni olisi "liian täydellinen", keskustelisin ja keskustelisin, ja jos en itse enää kykenisi, pyytäisin apua perheneuvolasta. Olisin aktiivinen enkä levittelisi käsiäni ja syyttelisi muita.
4. Neljäs, neuvolan asenne... tultuaan raskaaksi ihmisestä tulee tyhmä... en aio tästä vääntää tässä ketjussa, toisessa ketjussa voin, mutta sori vaan, siltä vähän tuntui.
Ei mulla muuta.
se tuli yllätyksenä kuinka sidottu sitä onkaan varsinkin siihen vauvaan. Ja tämä yllätti sekä ahdisti varsinkin esikoisen kohdalla. Tiesihän sen teorian tasolla mutta silti se yllätti.
Totta kai tiedossa oli myös se, että vauvojen/pienten lasten kanssa heräillään öisin ja nukutaan huonosti. Silti yllätyksenä tuli se kuinka kamalaa se jatkuvassa univelassa oleminen on. Kuinka se vaikuttaa sekä omaan fyysiseen ja henkiseen puoleen ihan valtavasti.
Yllätyksenä tuli myös satunnaiset negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan. Että aina se mussukka ei olekaan se maailman ihanin ja rakastettavin pallero, vaan joskus se sama ihanuus herättää aivan valtavaa hetkellistä vihan tunnetta. Ja sitten se syyllisyys mikä siitä tunteesta herää. Vaikka tiedossa on sekin, että on ihan normaalia vaikka aina 100% silkkaa rakkautta tunnekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin, että oltaisiin perhe ja kasvatettaisiin lapset yhdessä. Kun vaimo sai lapset, ei miestä enää tarvittukaan.
Luulin, että oltaisiin perhe ja kasvatettaisiin lapset yhdessä. Kun lapsi syntyi niin mies pakeni ensin koliikkia, sitten vatsatauteja ja myöhemmin uhmaikää kavereidensa kanssa baareihin tai harrastuksiin kunnes häntä ei lopulta näkynyt kotona enää lainkaan.
Ajattelin, etten saa ikinä nukkua enää yhtään yötä kunnolla, en pääse vessaan enkä suihkuun eikä omaa aikaa jää yhtään. Pelkäsin, että hukkaan oman minuuteni ja itseni ja parisuhteeni ja puhun vaan vauvan kakasta ja lapsen touhuista. Vaan katinkontit!
Oikeastaan vasta toisen lapsen syntymä toi sitä odottamaani lapsiperheen rankkuutta.
en tiennyt millaista kilpajuoksua aikaa vastaan joka ikinen päivä on lasten kera. Ja miten aikataulutettua kaiken pitää olla toimiakseen.
Ensimmäisen vauvan tullessa oli kyllä yllättävää se miten kiinni siinä lapsessa on. Vessassakaan kun ei käydä tuosta noin vaan, saati syödä tms. Sen tiesi etukäteen mutta piti kokea uskoakseen.
on kolme lasta, 1-7v enkä kyllä allekirjoita yhtäkään lausetta tuosta. Mitä ihmettä te joudutte kokoajan tekemään sen lapsen/lapsien kanssa?!
pitää nukkua yksin omassa huoneessa. Kokemus osoitti, että ei todellakaan tarvi eikä niin tehdäkkään!
Ajattelin, etten saa ikinä nukkua enää yhtään yötä kunnolla, en pääse vessaan enkä suihkuun eikä omaa aikaa jää yhtään. Pelkäsin, että hukkaan oman minuuteni ja itseni ja parisuhteeni ja puhun vaan vauvan kakasta ja lapsen touhuista. Vaan katinkontit!
Oikeastaan vasta toisen lapsen syntymä toi sitä odottamaani lapsiperheen rankkuutta.
Kun toinen lapsi syntyi, kaikki vaikeutui potenssiin tuhat. Kaikki.
Kuvittelin lapsen saamisessa suurimman rasitteen olevan kakkavaippojen vaihdon.
en tiennyt millaista kilpajuoksua aikaa vastaan joka ikinen päivä on lasten kera. Ja miten aikataulutettua kaiken pitää olla toimiakseen.
Ensimmäisen vauvan tullessa oli kyllä yllättävää se miten kiinni siinä lapsessa on. Vessassakaan kun ei käydä tuosta noin vaan, saati syödä tms. Sen tiesi etukäteen mutta piti kokea uskoakseen.