Ahdistaa mies ja miehen suku

Teen mielessäni eroa miehestä ja eilen tajusin kuinka vähän mitään tunteita minulla on jäljellä häntä kohtaan. Olin mukana vanavedessä, kun hän hoiti velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan (joiden mielestä minä olen täysin mitätön). Vauvan la lähestyy ja minä olen jo ottanut vastaan toisen asunnon.



Mies on omalla käytöksellään aiheuttanut tämän kaiken ja syvän suhdekriisin hylkäämällä minut raskaana ollessani. Ei edes pariterapiaan vaivautunut tulemaan, vaikka sanoin että se on ainoa keino pelastaa meidät. Nyt on kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut, on kuin olisimme jotenkin onnellisia yhdessä.



Ahdistaa koko ukon läheisyys. Miten voi oma rakkaus miestä kohtaan kääntyä näin päälaelleen? Varsinkin kun olen kyyneleitä vuodattanut jo monta kuukautta ja surrut etten merkitse miehelle ollenkaan samaa kuin hän minulle? Lisäksi kuvittelee, että jos emme asu samassa osoitteessa, vauva on automaattisesti hänen nimissään ja asuu hänen kanssaan samassa taloudessa - äidistä (joka lapsen synnyttäää) viis!!!



Sairasta. Oksettaa. Haluaisin olla omissa oloissani. En taida enää rakastaa miestä... Itse saanut aikaan sen. Minä tein kaikkeni hänen eteensä. Hän ei tehnyt mitään. Ja hänelle tärkein asia elämässä on muutenkin raha. Onnellista elämää vaan...



p.s. Oli pakko purkaa johonkin, pahoittelen.