Te äidit, jotka laitoitte uran lapsenne ''edelle'', kadutteko?

kuuskymppisenä puhuu, että teki vääriä ratkaisuja?

Kun nainen menestyy hyvin työelämässä, kateelliset naapurit, työkaverit ja sukulaiset tarvitsevat jonkinlaisen hyvityksen. He jupisevat, että se nainen hylkäsi lapsensa. Täytyyhän menestymisestä jollain tavalla rankaista, kun kerran suomalaisia ollaan.

Niinpä.

Kukaan työnanataja ei halua palkata lähes 40-vuotiasta 8 v kotona ollutta.

Lapset eivät olisi vahingoittuneet jos olisivat menneet hoitoon viimeistään 3-vuotiaana. Päinvastoin saattaisivat olla vähän sosiaalisempia kuin nyt.

tähän kategoriaan, että tein uraa kun lapset olivat pieniä. Ajattelin asian niin, että lapsilla on aina oltava yksi vanhempi, joka pitää heistä ensisijaisesti huolen. Aikojen saatossa se on yleensä ollut äiti ja isät ovat olleet töissä. Meillä se oli toisinpäin.



Hienoja lapsia heistä on tullut. Heillä on hyvä isä ja hyvä äiti. En kadu perheemme valintoja.

kun heillä ei ole ollut tuohon aikaan samanlaisia mahdollisuuksia kuin nykyään.



Itse olen mennyt päiväkotiin 1-vuotiaana. Äitini ei todellakaan tehnyt uraa, on tänä päivänäkin ihan täsmälleen samoissa töissä. Kyse oli taloudellisesta pakosta. Emme olisi pärjänneet 70-luvulla isäni palkalla.



Kaikki meidät lapset on laitettu päiväkotiin, kun äitiysloma on loppunut. Itse olen saanut nauttia kotioloista yhden vuoden, kun pikkuveljeni syntyi. En usko, että äitiä kaduttaa, koska hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Nyt on osa-aikaeläkkeellä ja panostaa itseensä eli ei ota stressiä lastenlasten hoidosta. Hyvä. Välillä tietysti harmittaa, mutta toisaalta tiedän, että hän kyllä välittää meistä, ei vain jaksa hoitaa eikä hänen ole pakkokaan.



Minäkään en ole tehnyt uraa, vaikka veinkin lapseni päivähoitoon vähän alle 2-vuotiaina. Ristiriitaisia tunteita olen asiasta tuntenut, ja molempien lasten kohdalla "kiukutellut" töihin lähdön kanssa, mutta meidän elämämme ei ole mennyt suunnitelmien mukaan ja näillä korteilla on elettävä. Jos osa tapahtumista olisi mennyt toisin, olisin voinut olla kotona sen 3v molempien lasten kanssa, ja olisimme itse asiassa jopa keskivertoa varakkaampia.



Tavallaan en siis kadu. Harmittaa kyllä, mutta katumiseen tarvittaisiin realistinen mahdollisuus tehdä toisin. Meillä se mahdollisuus olisi vaatinut sellaisia uhrauksia, että emme olleet niitä valmiita ottamaan ja siksi en siis kadu. Saa kai silti harmittaa?



Sen sijaan mietin sitä, mahtaako monet pitkään kotona olleet tajuta, että ne lapset eivät ole tietyn iän jälkeen niin isoja, etteivät tarvitsisi vanhempiaan. MOnet kotona olleet nimittäin tekevät uraa, kun lapset ovat koululaisia, ja itse kasvatusalalla olen seurannut, miten surullista on, kun lapsilla ei ole tuossa elämäntilanteessa vanhempia läsnä kuin satunnaisesti.



Toki varhaiset vuodet ovat tärkeitä, mutta koululaisetkin tarvitsevat paljon läsnäolevaa aikuista. Olisi tärkeä muistaa, että elämässä pitää tasapainoilla koko ajan, eikä lapsiperheissä sille uran tekemiselle ole varsinaisesti oikeaa aikaa. Toki on idioottimaista tehdä uraa, kun perheeseen on syntynyt vauva, mutta aina ei elämä suju suunnitelmien mukaan.

Mä oon tehny uraa ennen lapsia, sain ekan vasta 41 v ja toisen 43 v. Ja teen edelleen uraa, tosin teen lyhennettyä päivää - mutta silti yrityksen johtoryhmässä, merkittävällä työpanoksella, toimitusjohtajan oikeana kätenä - ja uusia töitä tarjottaisiin, mutta teen sitä, mikä tuntuu hyvältä... En tee kotona iltaisin töitä, aikaa riittää lapsille, miehille ja uralle, mun lapset on tosin päiväkodissa päivisin, onko kauheeta?



Jos en tekisi uraa ja saisi hyvää palkkaa, mua kehuttaisiin "uhrauksista" joita teen lasten takia. Otan nimittäin palkassa takkiin 20% ja vietän tosi paljon aikaa lasten kanssa.

ja mua ärsyttää ihan hirveästi tämän palstan ruikutus ja ihmisten aloitekyvyttömyys. Ja mustavalkoinen ajattelu. Että kaikki on aina joko/tai. Ei nähdä, että on olemassa myös sekä/että.



Ihan vain kommenttina: täällä on ketjuja joissa kysytään vinkkejä mm. miten vietellä naimisissa oleva työkaveri ja miten pettää miestä jäämättä siitä kiinni. Ja kommentteja tulee, tukea riittää...



Miksei ole yhtään ketjua, jossa kysyttäisiin: Te naiset jotka olette luoneet kiinnostavan, arvostetun ja hyväpalkkaisen uran ja löytäneet oman paikkanne maailmassa, miten sen teitte? Tai: te naiset, jotka luotte uraa ja hoidatte samalla lapsenne hyvin, miten sen teette?



Ja lisäksi: yksikään lapsi ei halua vanhempiensa "uhrautumista" taakakseen. Vanhemmat tekee VALINTOJA, ei uhrauksia. Eka valinta tehdään, kun päätetään, että lapsi on tervetullut. (joo, tiedän että tämäkin päätös on monelta av-palstalaiselta jäänyt tekemättä, ja nyt on sitten niitä lapsia tullut yllärinä ja joudutaan sitten "uhrautumaan"...kun mitään ei suunniteltu, ei uraa, ei perheenperustamista ei mitään...)

Olen viime aikoina hoksannut, että todellakin työ on lasta tärkeämpi. On toisaalta mahdoton pehmo äitinä. Antaa kaiken periksi ja lapsi on todella vaativa.



Esimerkki viikon takaa: lapsi oksensi aamulla kuuden maissa ja oli kuumetta. Äiti antoi särkylääkettä ja vei päiväkotiin, koska töissä on tärkeä palaveri. Oikeasti palaveri ei ollut normaalia viikkopalaveria tärkeämpi. Sitten päiväkodista soitettiin kymmeneltä, että oksensi, niin tämä haki lapsen vasta yhden jälkeen, kun "oli se palaveri". Kaverini on siis yh. Lapsi on isällään joka toinen viikko. Eikä ollut eka kerta, kun teki tuon.

Menin kodin ulkopuolelle hoitoon 4 kk ikäisenä. Äitini on tehnyt "uran" ja on edennyt johtaviin tehtäviin. Hän on nyt osa-aikaeläkkeellä, matkustelee ja panostaa itseensä. On erittäin tyytyväinen. Kannustaa myös lapsiaan panostamaan uraan.



Ja mulla on hyvät ja lämpimät välit äitini kanssa. Olin tyytyväinen myös lapsena. Sain kotoa hyvät lähtökohdat elämään.

tai hankkinut edes koulutusta tai työtä, josta olisi kerryttänyt eläkettä. Se teki lapset kaksikymppisenä, pisti päiväkotiin 6 kk ikäisenä, teki keikkatöitä maksaakseen isäni opintoja, ryhtyi sitten isäni kanssa yrittäjäksi, ja kun yritystoiminta meni ihan persiillee, suostui siihen että maksoivat eläkettä vain isälleni. No, isäni sairastui viisikymppisenä (aivoinfarkti, syöpä) ja kuoli pois. Nyt äitini odottaa meidän lasten elättävän hänet. Olisi ollut ihan kiva, jos äitini olisi tehnyt vaikka uraa ja antanut meille lapsille vähän järkevämmän elämän mallin.



Toki itse vastaan omasta elämästäni, olen kouluttautunut ja hankkinut kunnon töitä ja sitten myös lapsi, mutta matka tähän on ollut pitkä ja kivinen.

Kukaan työnanataja ei halua palkata lähes 40-vuotiasta 8 v kotona ollutta.

Lapset eivät olisi vahingoittuneet jos olisivat menneet hoitoon viimeistään 3-vuotiaana. Päinvastoin saattaisivat olla vähän sosiaalisempia kuin nyt.

Lapset eivät sosiaalistu sen kummemmin tarhassa kuin kotona. Lue esim. Liisa Keltinkangas-Järvinen Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (muistinkohan nimen oikein?).

jotka osaa ihan itse tehdä asioita jo siinä 2.-3.luokan korvilla. Onnistuu vähän ruuanlaitto perusaineksista,siivous ja sitä rataa. Joo. Äiti on uraäiti. Mistä se sitten johtuu, että nimenomaan niistä kotiäiti perheen lapsista näyttää ympärilläni kasvavan niitä läheisriippuvaisia, oppimisvaikeuksisisa, teiniäitejä ja sossun elättejä? Kysyn vaan? Joo. Käyn töissä mutta KAIKKI muu aika meneekin sitten perheelle. Jaksan olla silloin 100% läsnä heille ja kasvattaa. Meidän perheessä myös harrastetaan yhdessä. Eikäö lapset ole koskaan valittaneet.

Lapsemme on hoidettu aina kotona. Joko toinen vanhemmista ollut kotona hoitamassa kokonaan tai sitten olemme olleet molemmat töissä ( enimmäkseen näin ) ja tehneet eri vuoroa, joten onnistunut lasten kotihoito.

Lapset saavat vain kehuja kerhossa ja eskarissa jne. Kuulemma hyvin käyttäytyviä, osaavat ottaa muut huomioon, hyvät käytöstavat, emotionaalisesti ikäistään kehittyneempiä jne jne. Kuulemma huomaa, että on hyvä ja rakastava koti. Lasken tämän osin kotihoidon ansioksi, joskin varmasti muullakin on merkitystä. Kuten millainen perhe olemme, geenit, luonne...

Sen sijaan monissa tutuissa päiväkotilapsissa on kyllä, noh, paljonkin kehittämisen varaa käytöksessä, keskittymiskyvyssä ja muussa...